Paikka: Kuivunut joen-uoma alkuvesien ajoilta. Kahden puolen valtavat
pystysuorat kallioseinämät suorasyistä liuskavuorta; pohja osaksi
louhikkoa, etualalta nurmettunut. Uoma kaartuu taustalla hieman toiselle
sivulle, pohja kohoaa ja seinämät mataloituvat lientyen sekavaksi
kalliomaisemaksi, jonka keskeltä kuitenkin vielä yhä uomaa häämöttää.
Taustalta tulee mustavesinen puro, joka syöksyy kohisten taka-alalla
olevaa pientä köngästä alas, muodostaa könkään alla syvän "mustanlammen"
ja juoksee vinosti toisessa seinämässä olevaan halkeamaan, kadoten
kallion alle. On yö, kuu valaisee himmeästi; toinen kallioseinämä luo
uoman pohjaan synkät varjot.
LUSIFER seisoo hetkisen mietteissään könkään luona. Päällä polviin
ulottuvat housuntapaiset, tulipunaisella poluksella kiinnitetyt; takki
liivintapainen, hihaton, vyötäröön ulottuva, sädehtivän musta; uumalla
leveähkö vyö, jonka halki kulkee tulinen, mutkikas salamanauha.
Hartioilla lyhyt musta viitta. Pikimustat hiukset valtoimina; päätä
kiertää kapea, säteilevä diadeemi; oikeassa käsivarressa
olkavarsirengas, vasemmassa rannerengas, oikeassa nilkassa nilkkarengas.
LUSIFER. Yhäkö? -- Ainako? -- Ijankaikkisestiko?
Viiskolmatta pitkää vuotta jo näin olen tään kirotun maapallon ympärillä
toimetonna liehunut. Miksi? Kun iskin ensi kerta: taivas tärisi ja
avaruuden patsaat vavahtelivat! Toisen kerran: maa huokaili ja ihmisalut
vaikeroiden käsiään vääntelivät! Nyt? -- Ei helvetti! Tään avaruuden
alla päällä voiko olla tuskaa suurempaa?
(Käy etualalle päin.)
Mit' aijon? Lauhtuisinko -- leppyisinkö -- tään hurjan taistelun
heittäisin? Kiitos kunniasta! Mik' olen? Lusifer, vapauden,
itsenäisyyden henki! Kyömyniskoin, lipokielin? Kiitos kunniasta -- en
koskaan! Ennemmin kärsivä isäntä kuin loistava renki!
Mitä oottelen mä sitte? Aikaa! Ja aika mataa etanan, kilpikonnan tavoin.
Mitä muuta varron? Tilaisuutta! Hy -- _Lusifer_ tilaisuutta! Ei, ylös
henkeni hetteistään! Sisässäni kiehuu, kuohuu, itää, sikiää. Kolmas
kerta, tuhat tulimaista! Iske ja salamoi!
Ho-hoi! Palvelijani, osakumppalini suuret pienet, tänne rientäkää! --
Ilmasta te siivin liikkuvaiset!
(Kuuluu kaukaista siipien havinaa ja esiin syöksähtää KENOKAULA,
RIIKINSULKA, HÄMÄRÄNLINTU ja HAUKANKYNSI.)
[Kenokaula: Ylpeys; Riikinsulka: Itserakkaus; Hämäränlintu: Epäluulo
(musta, yökön siivet); Haukankynsi: Ahneus (laiha kuin luuranko,
petolinnun nokka ja kynnet, terävät vaanivat silmät).]
TULIJAT. Herra ja Mestari! Nöyrimmät palvelijasi!
LUSIFER. Hyvä! -- _Vesi_, eläjäsi luovuta, mun palvelijani!
(Mustanlammen vesi kuohuu ja sen laineista nousee APEATAR, SYNKÄTÄR
ja SYVÄTÄR, hiukset vettä valuen.)
[Apeatar: Tyytymättömyys; Synkätär: Synkkämielisyys; Syvätär:
Epätoivo. Kaikilla naisen pää, pitkät valuvat hiukset, riippuvat
naisen rinnat, loistava suomuspeite ruumiilla, kalan pursto,
räpyläevät.]
TULIJAT. Herra ja Mestari!
LUSIFER. Hyv' on, lähemmäksi vain! -- _Syvyys_, aarteesi esiin!
(Äänettömyys, ei kuulu eikä näy mitään.)
Tuli ja leimaus!
(Polkee jalkaa, maanalainen jymähdys, tuli leiskahtaa esiin ja
sen kera maan uumenista REPOKORVA, VTHREÄSILMÄ, TÄTI LIERO,
KAKSIKARVA, LIPILAPI, SALAKAVIO, PÄLYSILMÄ, HERJAKIELI, SATASORMI,
KIVIJALKA, PUNAKELTAINEN, SAMMUMATON ja UMPILUOMI.)
[Repokorva: Uteliaisuus (nainen); Vihreäsilmä: Kateus (nainen);
Täti Liero: Kavaluus (naisen pää, käärmeen ruumis); Kaksikarva:
Teeskentely (mies, toinen sivu musta, toinen valkea, kulkee valkea
sivu edellä, mustassa keltaisia virnistyssilmiä); Lipilapi:
Imartelu (suuripäinen, lihava mieskääpiö); Salakavio: Petos
(silmäpuoli, kaviojalka mies, hiipii varovasti, mutta kuitenkin
kolistelee); Pälysilmä: Pelkuruus (mies, lyhyt paksu yläruumis,
erittäin pitkät hoikat kädet ja jalat, pää hartiain välissä,
ontuu pahasti); Herjakieli: Pilkka (muodottoman pitkä ja hoikka
mies); Satasormi: Vallanhimo (paksuruumiinen, vaivaisjalkainen
mies, käsissä lukematon määrä pitkiä, teräväkyntisiä sormia,
joita alati liikuttelee); Kivijalka: Sorto (tavattoman suuri ja
vantterarakenteinen mies, jolla on muodottomat pölkkyjalat,
raskaasti puettu, ketjuja ja kahleita ympärillä, taluttaa
pientä, kuonokopalla varustettua koiraa); Tulipunainen: Viha
(tuimannäköinen, sarvellinen mies, räikeät punakeltaiset
värisekotukset); Sammumaton: Kosto (nuori, epäluoma poika,
aivan musta) taluttaa Umpiluomea: Vainoa (vanha, sokea mies,
laiha ja kyrmyniskainen, leveät sieraimet, nuuskii alati
ympärilleen).]
TULIJAT. Anteeksi, herra ja mestari! Matka pitkä, tie hankala.
LUSIFER. Sen tunnen! -- No, joko nyt kaikki koossa lienette?
(Katsastaa). Horna! Missä viipyy viimeiset?
(Polkee äkäisesti, osa kallioseinämätä sortuu jyrähtäen ja
esiin rientää kevein tanssivin askelin HELOSILMÄ, HEKUMATAR
ja MUSTASUKKA, niiden jälessä leveästi taaperrellen LAPIOKOURA
ja TIHRUSILMÄ.)
[Lapiokoura: Tuhlaus (tavattoman leveä mies, hirmuisen suuret
kädet); Tihrusilmä: Mässäys (luonnottoman paksu ja lihava);
Helosilmä: Kevytmielisyys (nuori, kaunis mies); Hekumatar:
Sukuhimo (nuori, ihana nainen, miltei alaston, hiukset ulottuvat
aina polviin vaipan tavoin); Mustasukka: Luulevaisuus (tumma,
tulisilmäinen nainen, jalat polvista alaspäin aivan mustat).]
HEKUMATAR. Ah, armas Herra! Ette toki vihainen liene? Palvelukseksenne!
(Niijaa syvään ja viehkeästi.)
LUSIFER (päätään nyökäyttäen). Suvaitsen unhottaa tuon sievän
sipsutuksesi vuoksi.
Hoo hitto, kun muuttuu maailma! Nää alastoman luonnon alastomat sikiöt
noin sievään rääsysiekaleissa tepittävät. Oikein, oiva joukko: aina
samaa maata kuin ihminen -- ja tuo suuri Rääsyherra ylhäällä!
(Naurua.)
No, terve tultuanne!
JOUKKO. Terve sulle, Herra ja Ruhtinas!
LUSIFER. Terve toisen kerran! Mua iloittaa taas teitä nähdä -- jo onkin
aikaa vierinyt, kun viimeks haasteltiin.
APEATAR. Aikaa, tyhjyyden ja äilön aikaa -- meille täysi arvotus.
LUSIFER. Sen arvotuksen langat tänään laukeaa!
Vaan -- istumaan, ystävät ja valtaherrat! Mä teidät neuvotteluun
kutsuin, mi aikaa vaatii, tyyntä harkintaa.
HENGET. Siitä kunniasta, oi Ruhtinas, kiitämme ja iloitsemme!
LUSIFER. Mantu! Istuimia syvyyden ruhtinaalle ja seuralleen.
(Polkee jalkaa, kestävää jyrinää maan alla, josta kohoaa
taka-alalle istuimen tapainen paasi ja kahden puolen
puolipyörössä kalliopenkereet.)
Istukaa, valtaherrani ja ruhtinattareni!
HERJAKIELI. Kaikki arvon mukaan tietenkin -- kuin on tapa tuolla
ylhäällä ja luona ihmisten?
LUSIFER (nyökäyttää päätään, nauraa). Kelpaat!
(Istuutuvat.)
Jo kyllin tätä horroselämätä! Mun tunnette. Rajua mä rakastan, taistoa,
hengen jännitystä. Kun erottiin, niin pyysin teidän malttamaan ja aikaa
parhain hyödyksenne käyttämään. Sen teitte. Nyt odotuksen aika
loppukoon, taas torvi soimaan ja luonto valloilleen!
HENGET. Kiitos, Isä! Sinut jälleen entiseksi tunnemme.
LUSIFER. Innostanne iloitsen, vaan ensin pieni kysymys. Te kaduttenko
että Jehovasta luovuttiin ja elonpyrkimysten alkukaaoksesta oma suunta
irtileikattiin?
TULIPUNAINEN. Me kadummeko? On moinen luulokin jo loukkaus! Me valan
vannoimme ja vannomme sen uudelleen.
HENGET. Niin vannomme!
LUSIFER. Hyvä -- siis asiaan! Tää pitkä levon aika teitä
kai on ihmetyttänyt. Vaan perusteensa silläkin. Tuo suuri
tiedonheelmä-tuumamme ei täysin onnistunut, niinkuin tiedätte.
TÄTI LIERO. Ah, rakas Mestari! Et tiedä kuinka tuo mun sydäntäni kaivertaa.
LUSIFER. No no, täti kulta, ei sentään siedä vaikertaa! Sä teit, min
siitä asiasta tehdä voi -- syy oli minun.
HENGET. Sinun, suuri Ruhtinas --?
LUSIFER. Minun -- olosuhteiden -- kuinka suvaitsette. En nähkääs
minäkään oo kaikkitietävä -- laskuun sattui pikku hairahdus.
LIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää.
LUSIFER. Omiasko mairit -- narri!
Niin, _mulle_ sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on
suuri laskelma, yks väärä numero -- kaikki mennyttä. En silloin vielä
tarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme
on häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä.
TÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu?
LUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin
myyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä!
REPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme.
LUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän
vaikutuksiin luotimme -- siinä syy. Hän oli muka niinkuin me!
Tuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat -- elontotuus, orjuus --
itsenäisyys ... valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni --
vaan hän oli raukka!
HÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan?
LUSIFER. Ylemmyyttä -- hy!
REPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut.
LUSIFER. Se ihmisraukan _alemmuutta_ oli! Oli uskallusta silmät aukaista,
vaan ei uskallusta omaa tietään kulkea. Ja nyt he haikailevat alkuaikain
metsäihmistilaa -- ois näet laiskan ylen ihanata käydä alasti ja
manturaukan syöttiläänä maata. Ja kun tuo ei enää tyydyttänyt auvenneita
silmiään, he keksivät -- tää onkin Jahven kirous, hyh hyh hyy!
VIHREÄSILMÄ. Sekö, rakas Mestari, nyt olikin tuo kuulu kirous?
LUSIFER. Se. Ja ne raukat _pelkäävät_! Ensin minua, hyväntekijäänsä --
minä muka aijon joskus heitä kantapäähän pistää, hah haa! Ja sitte
Jehovaa -- hän näet on _vihainen_, hah hah haa! (Pälysilmään katsoen). Oo,
nilkkujalka veljemme, sull' on paljo sanansijaa maailmassa.
(Naurua.)
Nauru sikseen. Tuo kaikki on niin kurjan kurjaa. Nyt sen tiedän: ken
vanhaa epäilee eikä jaksa uutta luoda olentonsa tyhjän sijan täytteeksi
-- hän ei ole mitään. Mutta meidän sanamme on: kaikki tai ei mitään,
myötä taikka vastaan, mutta -- kokonaan. Siis: irti Jehovasta kokonaan!
HENGET. Irti, irti kokonaan!
LUSIFER. Vaan heit' ei tieto yksin vapaaks tee -- siihen heill' on älyn
lahjat liian heikot. Ei näet ihminen oo pelkkää älyä, vaan myöskin
verta.
HENGET (innostuneesti). Ei ei, ei suinkaan! Tuota puolta mekin oivallamme.
LUSIFER. Siks on tarpeen verten vapaus. Hän tuolla tahtoo kaikki
tukehtaa, me luonnon vapaaks päästämme, niinkuin itse vapaat olemme.
HENGET. Oi niinkö? Se meille työtä ennustaa!
LUSIFER. Ja sitä saattekin! Mä anteeks pyydän että viime kerta teidät
syrjäytin. Nyt kaikkein kunto käytäntöön! Me heihin liitymme, tuon
olentonsa tyhjän sijan raittiin verin täytämme -- ja silloin, toivon,
ihminen on vapaa.
TÄTI LIERO, Varmasti! Jo elontehtävämme meille selviää. Sinä, Ruhtinas,
oot äly, joka kaikki suunnit, tehtävänsä näytät kullekkin.
LUSIFER. Hyvä -- ja te?
TIHRUSILMÄ. Elon punaneste heidän suonissaan -- eikö niin?