AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat.
[Aadam: jo harmahtava; harvahko parta. Puku nahkasta.
Eeva: lempeä, surunsävyinen, kärsivän näköinen. Puku
kuitukudelmasta.]
AADAM. Mikä väittelyn ja kiivaan puheen ääni täältä kuuluu, lapset?
(Äänettömyys, kaikki nousevat.)
Miksi Kain noin seisoo, noin hurjasti eteensä katsoo?
(Äänettömyys.)
Taasko kiista? -- Kain! Minä olen monesti sinua varottanut
eriseuraisista ja liijotelluista puheistasi. Ja niin teen nytkin. En
ymmärrä mikä halu sinulla, esikoiseni, on aina häiritä meidän hiljaista
rauhaamme --
KAIN (liikutuksesta väräjävällä äänellä). Rauhaamme! Onko meillä rauhaa?
AADA. Kain!
KAIN. Minne matka, isä, jos kuolema tulee? Mikä tie eteen, äiti?
Unen unhotusko? Emmekö havahdu kerran? Emmekö --
AADAM. Taasko? Ainako samat kysymykset, sinä kovakorvainen poika? Olen
monesti teille sanonut että minkä Jehova on meille ilmottanut, siihen on
tyytyminen, kunnes hän armossaan näkee hyväksi lisää selvitystä antaa.
KAIN. Isä! Haluaisin vielä kerran kysyä, haluaisin puhua sydämeni
puhtaaksi --
AADAM. Vait! Sinä uskallat --?
EEVA. Isä! Malta mielesi, minä rukoilen.
(Äänettömyys.)
AADAM (tuskaisen liikutettuna). Ettekö te ymmärrä, että kiusaaja vaanii
alati ympärillämme etsien pienintäkin vartioimatonta kohtaa, josta voisi
joukkoomme syöksyä ja uuden onnettomuuden valmistaa.