SILLA. Yksinkö?
TAAMAR. Yksin, aivan yksin -- uskalsinpahan! Ja Taamarilla oli niin
lysti, mutta sitte... Kain! Miksi sinun silmäsi on niin kova? Oletko
vihainen Taamarille?
KAIN (hyväillen Taamarin kutreja). Onko minun silmäni kova? Ei se
ainakaan sinulle ole kova -- katsoppas tarkkaan!
TAAMAR. Kas niin, niin! Nyt se on taas niinkuin ennenkin. (Kaulaten
Kainia). Kuinka sinä olet hyvä, Isoveli!
AADA. Niin, Taamar oli metsässä ja sinun oli lysti, mutta sitte --?
TAAMAR. Sitte joku liikahti puiden takana ja minä huusin: onko se Aada?
Ja se vastasi: onko se Aada? Minä: onko se Silla sitte?
AADA. Ja se vastasi: onko se Silla sitte?
TAAMAR. Mitä --? Kuinka sinä sen tiedät?
AADA. Arvasinhan vain.
TAAMAR. Niin juuri se vastasi. Sitte minä kysyin: onko se Kain, onko se
Aabel? Ja se vastasi: onko se Kain, onko se Aabel? Silloin minä
harmistuin ja huusin että sinä olet tuhma! Niin se vastasi hyvin
äkäisesti: _sinä_ olet tuhma! Sitte minä sanoin sille aivan suoraan:
sinä olet ilkeä! Ja se huusi hyvin ilkeästi: _sinä_ olet ilkeä!
Silloin minua alkoi pelottaa ja minä juoksin teitä hakemaan.
Niin että mikä se on? Onko täällä pahoja ihmisiä metsässä?
AADA. Ei, ei ole ketään, paitsi me. Se oli vaan sinun oman äänesi kaiku.
TAAMAR. Kaiku? Mitä se on?
AADA. Sitä: kun huutaa metsässä, niin kuuluu sama ääni takaisin.
TAAMAR. Ainako sama?
AADA. Aina.
TAAMAR. Mutta enhän minä huutanut pahasti enkä ilkeästi!
AADA. Kyllä sinä huusit, vaikket luullut huutaneesi. (Panee kätensä
Taamarin ympärille). Jos olisit huutanut: sinä olet hyvä, tule luokseni,
ystävä; niin se olisi huutanut aivan samalla tavalla.
TAAMAR. Kummallista!
AADA. Niin se on, se vastaa aina samalla tavalla. -- Mutta katsohan,
Taamar! Tunnetko näitä?
TAAMAR. Miten kauniita, miten hauskaa -- kiitos! Saanko niitä oikein
paljo?
AADA. Saat, kun kypsyvät.
Mutta etkö luulisi isän ja äidin tulevan iloisiksi, jos juoksuttaisit
heillekin muutamia?
TAAMAR. Se nyt on varmaa! Minä juoksen aivan paikalla.
(Lähtee kiireisesti, mutta pysähtyy metsänreunassa ja
käännäksen ympäri.)
Ettekö tule pian ehtoorukoukseen?
AABEL. Tulemme, tulemme, aivan pian.
SILLA. Niin, emmekö lähdekkin?
AABEL. Aivan heti, aivan heti.
Miten onnellinen onkaan lapsuudenaika! Niin huoleton, kirkas ja valoisa.
Kunpa saisimme aina olla lapsia!
KAIN. Mutta, Aabel kulta, etkö olekkin lapsi -- enemmän lapsi kuin mies?
SILLA. Vaan eikö juuri siinä ole onni?
KAIN. Tuntea ja uskoa, siinä lapsen onni; tahtoa ja etsiä, siinä miehen
-- onnettomuus. Valitse!
SILLA. Niinpä valitsen onnen! Olla kuin lapsi, rakastaa kaikkia:
vanhempiaan, veljiään, sisariaan, Jehovata, luontoa -- koko maailmaa.
AABEL. Niin, emmekö olekkin kuin Taamar metsässä: mitä itse olemme, sitä
ympäristökin?
KAIN. Aivan niin. -- Entä pelko, pahuus, kiusaaja?
AABEL. Älä jatka, veljeni, älä jatka! Herra meitä valaiskoon!
KAIN. Niin, niin: älä jatka, älä jatka! Elä vaan, kun olet elämään
luotu; syö, juo, tee työtä ja kuole -- siinä päämäärä!
AADA. Oi, minä ymmärrän niin hyvin Kainia! Minäkin kaipaan jotakin
enempää, vaikken ole koskaan uskaltanut sitä sanoa.
KAIN. Siinä se: emme uskalla! Emme uskalla astua täydellä jalalla tätä
maan pintaa -- me vain hiivimme varpaillamme, kuin pelkäisimme nukkuvia
herättävämme.
AABEL. Synti on elämämme samentanut. Mutta tämä nykyinen elämämmehän
onkin vain kuin kupla kiivaasti kiitävän virran pinnalla.
KAIN. Kupla? Ei ikinä; se on itse virta! Me pyristelemme elämänvirran
ristipyörteissä. Sieluni on kuin kosken kurimo -- kenkään ei vastaa,
vain veden pauhu soi ympärillämme!
SILLA. Voi, voi tätä erimielisyyttä ja ristiriitaa, joka repii Eedenin
perheen hajalleen! Tämä ei voi päättyä hyvin -- ja tiedättekö --?
AADA. Mitä, Silla?
SILLA. Olen nähnyt niin omituisen unen.
AABEL. Unen? Olisiko Jehova vihdoinkin tahtonut sen kautta meille
jotakin ilmottaa?
KAIN (hymähtäen). Unen kautta!
AABEL. Miksikäs ei unenkin kautta -- Hänen tiensä ovat tutkimattomat.
AADA. Kerro se uni, Silla!
SILLA. Kun voisin, kun osaisin!
Se ei ollut mikään uni, luulin olevani koko ajan valveilla. -- Olimme
syvässä kallionrotkossa, me neljä. Mustat, jyrkät seinämät kahden
puolen, taustalla mustanryöpeä puro, joka syöksyy kohisten toisen
seinämän halkeamaan. Emme pääse pois, kyselemme, etsimme pääsykohtaa.
Äkkiä kuuluu ilmassa ääni: katsokaa ylös! Katson -- toisen seinämän
rinnassa kapea polku huimaavassa korkeudessa. Siellä mies kiipee,
suorana, kumarassa, polvillaan -- toisella kädellään seinämään varaten.
En tunne aluksi -- nyt se kääntää kasvonsa, ja ne ovat --
AADA. Mitä?
SILLA (liikutettuna). Kainin kasvot.
AADA. Kainin?
AABEL. Tunsitko varmasti, sisareni?
KAIN. Niin minä tahtoisinkin kiivetä! Juosta, kiivetä, uhmata kuilua!
AADA. Kain!
SILLA (yhä enemmän liikutettuna). Nyt se aikoo hypätä kallionrailon yli!
Sumu laskeutuu alas -- pää jo peittyy -- ilma humahtaa -- nyt se
ponnahtaa jalallaan, horjahtaa -- ummistan silmäni. Rotkossa raskas
mätkähdys, ylhäällä kalliolla vihlova nauru. Sumu laskeutuu pohjaan --
rotko valittaa -- ilma valittaa -- ah, minä vapisen vielä nytkin!
(Äänettömyys.)
AADA. Sehän oli kauheata!
KAIN. Sinä, siskokulta, olet aina ollut haaveilija, herkkä näkemään ja
kuulemaan yhtä ja toista.
AABEL. Mutta tämä on jotakin erikoista. Rukoilkaamme Jehovaa että hän
kaikki hyväksi kääntäisi.
KAIN. Unet unina! Me valvomme emmekä uneksi.
SILLA. Minustahan tuntui kuin olisin ollutkin valv... (kiljahtaen) ui!
-- mikä se oli?
AABEL. Minäkin olin... Jotakin putosi!
KAIN (mennen puun alle ja palaten omena kädessä). Pelkäättekö viatonta
omenaakin?
AABEL (liikutuksesta vapisevalla äänellä). _Omena_ --! Tämä kaikki ei
voi olla. Jotakin odottamatonta on tulossa.
KAIN. Kunpa tulisi! Me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon -- tulkoon
tulta ja salamoita!
AABEL. Sinä uhmaat Herraa vastaan! Jos tulisi -- kestäisimmekö? Ja jos se
tulisi toivomattakin -- sinä puhut julmaa!
KAIN. Kestäköön tai katketkoon -- minä tahdon elää! Tulkoon! Räjähtäköön
niin, että taivas ratkeaa ja häikäisevät valokenttänsä avaa, maa
kuiluihin repeää ja sydämyksensä paljastaa!
Silla! Rääsyjen taakseko sinä kasvosi piilotat?
(Tempaa tekeillä olevan vaatekappaleen, jolla Silla on
peittänyt kasvonsa.)
Etkö uskalla enää edes vapaasti katsoa?
AADA. Kain!
KAIN. Nuo viheliäiset riekaleet! Pelkurien, itsensäpettäjäin
valeverhot! Niinkuin ei Jehovan silmä näkisi niidenkin läpi!
(Rutistaa käsissään.)
AABEL. Veljeni, minä rukoilen sinua!
KAIN. Vihaan niitä, inhoon niitä!
(Viskaa pallona maahan.)