KAIN (hymähtäen). Sekin!
AABEL. -- satoaika tullut. Kolme kirkassilmäistä valkoturkkia. Eikö
eriskummainen yhteensattumus: kaikki samana päivänä? -- Kain! Elouhrin
aika on tullut.
KAIN. Se on totta.
AABEL. Minkä päivän määräämme? Huomisen? Ylihuomisenko?
KAIN. Siitä kerkiämme. -- Katsokaahan tarkemmin tähkiäni. Maistakaa!
AABEL. Valkea on sydämys ... hyvän ovat makuisia...
AADA. Mutta minä jo arvaan, Kain! Nämähän ovat aivan erilaisia, jotakin
uutta?
AABEL. Minäkin vähän ... oudoksuin ... mutta enhän niitä niin tarkoin
tunne...
AADA. Ja sinä et ole minulle mitään virkkanut, sinä salakylväjä!
Aivan erinomaista! Tästä se tulee uusi leipä eedeniläisille!
KAIN. Saamme nähdä.
AABEL. Herra antaa aina avoimin kourin, Hänen kätensä ei ole lyhetty!
Mutta mistä käsitit tämän, veljeni?
KAIN. Korvesta tietysti! -- Kuleskelen, etsiskelen, vihdoin tämän
löydän. Arvelen: mitähän tuostakin tulisi, jos maahan työntäisi? Nyt sen
näette!
AABEL. Se oli todellakin onnellinen sattuma.
KAIN. Sattuma? -- Se on totta: sattuman varassahan on vielä melkein
kaikki. Mutta niin ei ole _aina_ oleva!
AABEL. En ymmärrä sinua?
KAIN. Ymmärtäisinkö itsekään!
Sen vaan ymmärrän, että kaikki elää, henkii, liikkuu ympärillämme. Koko
luonto on salaisuuksia täynnä. Kosketa siihen, ja se värähtää kuin nuori
morsian ensi syleilyssä.
AADA. Verratonta, Kain!
KAIN. Maa puhuu, vuori haastaa, metsä kuiskaa. Ei, ne huutavat!
Irrota siteet ihmisenpoika! huutavat ne meille. Irrota, katko, ratko --
ja me palvelemme sinua!
AABEL. Intoilet, veljeni! Ne kyllä alistuvat itsestään palvelukseemme,
niinkuin näemme, mikäli Jehovan viha lauhtuu.
SILLA (nousten). Minä käyn hakemaan majasta punokseni.
AADA. Tuoppa samalla minunkin työni.
KAIN. Ja mulle majan seinustalta se kaareke -- veistelen iltani kuluksi.
Itsestään! Mitä syntyy itsestään? Onnettomuutta, ei muuta! Istu kädet
ristissä, ja laumasi kiikkuu petojen vatsassa, peltosi on ohdakkeita
täynnä; vielä hetkinen, ja saat ruohoja syödä, juuria järsiä. Tee työtä,
katso, kuule, vainua, ja rauhassa on laumasi, peltosi viljaa täynnä.
Ja luonto suuri ympärillämme? Voi, kuinka mieltäni kuohuttaa ja
jännittää! Se tuossa outoja voimia täynnä, me tässä voimattomina.
AABEL. Mutta mihin sinä oikeastaan tuolla kaikella tähtäät?
KAIN. Korkeuksiin, syvyyksiin! Mitä on tuolla ylhäällä, mitä maan povessa,
mitä vuorten sisuksissa?
AABEL. Sinähän, veli hyvä, haaveilet suorastaan mahdottomia!
KAIN. Tänään mahdotonta, huomenna mahdollista!
SILLA (joka on palannut). Tässä, Kain!
KAIN. Hyvä, Silla!
Mikä _on_ mahdotonta? Ovatko lampaasi ainoat, joita kannattaa
paimentaa? Katselin taas tänään aron uljaita sarvikkaita. Nekin
imettävät, niilläkin on maitoa. Mitä on sinun uuhiesi tilkka niiden
rinnalla!
AABEL. Mutta nehän ovat villejä, melkein petoja!
KAIN. Sen parempi! Taltuttaa, alistaa, lannistaa -- se olisi vaivan
arvoista! Jos olisin sinun sijassasi, ne eivät vapaina kävelisi -- tai
en kävelisi minä!
AADA. Se oli Kainia se!
KAIN. Tuolla korskuva hepo ketoa kiitää. Jänteet jännitteessä,
harja tuulessa hulmuaa -- mikä verraton näky! Sen selkään haluaisin
nousta, sieltä nuoleni petoihin lennättää. -- Ja nousenkin vielä kerran!
AADA. Nyt sanoit jotakin, Kain! Siellä minäkin tahdon olla!
SILLA. Tehän olette hurjia molemmat!
AABEL (mietteissään). Se _voi_ onnistua Kainille, mutta minusta ei
ole semmoisiin. Tyydyn vähäpätöisiin lampaihini, tyydyn Luojan luontoon
semmoisena kuin se _on_.
KAIN. Mutta min' en tyydy! Haluan uutta, semmoista jota ei vielä ole,
vaan jota _voi_ olla.
AABEL. Miksi nämä ristiriitaiset mietteet tänä ihanana iltana? Katso
ympärillesi! Taivas on kirkas, maa elämää, tuoksuja täynnä -- aina sama,
mutta kuitenkin joka päivä uusi.
KAIN. Näen sen. Mutta miksi katsella kaikkea vain päiväpaisteessa! Nyt
kaikki loistaa ja välkehtii, metsä täynnä liverrystä ja huilutusta,
lammas lakeana kedolla käy. Hetki vain, ja taas kuuluu yön ja taistelun
äänet. Hämärikkö vaippansa heittää, pedot muristen luolistaan karkaa;
pensaat, näreet jalkoihin murskautuu, tuhanten jalkain töminä tannerta
tärisyttää --
SILLA. Heitä, veljeni! Miksi tuota!
KAIN. -- Tuossa sarvimetsä häämöttää, tässä harjat häilää, tuolla
hohtavat hampaat välkkää, verenhimoiset silmät hehkuvina hiilinä kiiluu.
Pienet pakoon painuu, lampaasi järjetönnä paalutuksessa laukkaa;
ulvontaa, määyntää, tuskanvoihketta, verta, kuolonkorahduksia, uh! --
Taisteluksi minä tämän käsitän.
(Äänettömyys.)
AABEL (liikutettuna). Meidän syntiemme tähden. -- Jehova sen lievittäköön!
KAIN. Sitä kaikki toivomme, mutta oleva ei tule olemattomaksi. Luonnon
haltijoita -- ja kuitenkin turvattomia sen edessä!
AABEL. Se vain meitä muistuttaa heikkoudestamme ja viittaa Häneen, jonka
valta ulottuu niin hyvän kuin pahankin ylitse, niin myrskyssä kuin
päiväpaisteessa ilmenee.
KAIN. Eh-kä. -- Mutta mitä me tiedämme hänestä?
AABEL. Mitä tiedämme hänestä --?
KAIN. Niin -- hänestä, joka ei näyttäydy! Kunpa tulisi kerran luoksemme,
astuisi tuohon keskellemme ja sanoisi mitä hän on ja mitä tahtoo.
AABEL. Mutta sehän ei ole tarpeenkaan. Vanhempamme ovat nähneet.
KAIN. Mutta ovatko he myös käsittäneet hänet oikein?
AABEL. Epäiletkö sitä --?
KAIN. He ovat erehtyneet muussakin!
SILLA (rukoilevasti) Kain?
KAIN. Ja he pelkäävät häntä!
AABEL. Tuon suuren hairahduksensa vuoksi -- tiedäthän.
KAIN. Mutta, joka pelkää -- hm!
AABEL. Ajattelehan vähän, veljeni! Tomun lapsetko rohkenisivat kysellä
Hänen jumalallisen kirkkautensa salaisuutta?
KAIN (painokkaasti). Ja Hänkö, joka itse on kirkkaus, tahtoisi että
meidän pitää pimeydessä hapuilla?
AABEL. Tahdotko repiä Jehovan alas maahan?
KAIN. En -- mutta ellei hän itse tahdo laskeutua alas, täytyy _minun_
pyrkiä ylös, häntä lähemmäksi!
AABEL. Mutta etkö tahdo niiden rajojen yli, jotka ovat meille asetetut?
KAIN. Rajojen yli --? Rajojen takaako meidän pitää häntä hapuilla?
Täysi selvyys tahi täysi ero -- jompikumpi!
AABEL. Puhut taitamattomia sanoja, Kain! Eihän laumanikaan aina ymmärrä
tarkotustani ja vapautensa on, niinkuin tiedät, rajotettu. Mutta eivätkö
he silti ole yhtä onnellisia ja turvatuita? Ja nyt: eikö meidän suhteemme
Jehovaan ole sama?
SILLA. Kiitos, Aabel! Se ajatus oli Jehovalta. Nyt on suhteemme täysin
selvä.
KAIN. Selvä --? Emmehän, Jehova paratkoon, toki lampaita liene!
AADA. Kain! -- Mustat veret kohoovat ohimoillesi!
(Äänettömyys.)
KAIN. Totta, totta! -- Miksi suotta intoilla.
(Veistelee. Pitkähkö äänettömyys.)
AADA. Mutta kuulehan, Kain! Mitä sinä tuosta veistelet? Jousenkaartako?
KAIN. Pitäisikö sekin sanoa?
AADA. Pitäisi.
KAIN. No, kaartapa tietenkin.
AADA. Mutta sehän on erinäköinen kuin toiset?
KAIN. Erinäköinen se on lintukin, jonka sillä aijon pudottaa!
AADA. Joku uusiko taas? Nytkö havaittu?
KAIN. Nyt -- äskettäin.
SILLA. Onko se suuri?
KAIN (merkitsevästi). Suuri -- hyvin suuri.
AADA. Ja minkä värinen? Valkoinen, harmaa, musta?
KAIN. Ei, vaan aivan tulipunainen!
AADA. Tulipunainen?
KAIN. Aivan. Silmät hehkuvat, sädehtivät.
(Haaveillen.)
Se on vielä niin kaukana ja korkealla. En ole edes varma jaksaako
kaareni lennättää nuolta niin ylös.
AADA. Kummallista! Eikö se laskeu alemma?
KAIN. Ei! (Asettaa kaaren tähtäysasentoon). Vaan ampujan täytyy _ylemmä_!
(Äänettömyys. Itsekseen:)
Kun se on tehty, paljo mahdotonta on sitten mahdollista.
AABEL. Puheesi tuntuu niin oudolta ja kummalliselta. Kunhan ei tuohon
eriskummaiseen lintuusi olisi kätketty joku kiusaajan paula, joku uusi
onnettomuus.
SILLA. Niinkö, Aabel? -- Jehova olkoon meille armollinen!
KAIN. Ja te tiedätte sen? Olette kai nähneet kiusaajan?
AABEL. Emme, vaan seuraukset.
KAIN. Seuraukset! Tuon ainaisen käärmepelon, joka kalvavana matona
povessamme kaivaa! Mutta min' en pelkää käärmettä, jota en ole koskaan
nähnyt, en --
AABEL. Minä kauhistun sinun puolestasi!
SILLA. Jätä, jätä, veljeni!
AADA. Niin, jätä, Kain! Minäkin pyydän -- edes vanhempaimme tähden.
KAIN. Miksi? Meitä on tuolla pelolla piinattu siitä asti kuin muistamme,
yöt kahta kaameammiksi tehty, murheet monenkertaisiksi, harvat onnenkin
hetket myrkytetty. Miksi? Kenellä on selvyys siitä?
AABEL. Sinä uskallat -- sinä uskallat epäillä sitäkin?
KAIN. Miksen uskaltaisi! Mikä on hyvää, mikä pahaa? Viholainen! Eikö se
ollut paha, muihe salapurija, vahinkokasvi? Nyt sen kuidut kepeinä
vaatteina päällämme, tuo samainen paha kuin paras ystävä tuossa Sillan
kädessä. Mitä?
SILLA. Kain on oikeassa. Se oli sinun verraton keksintösi, veljyt.
KAIN. Nyt ei ole _minusta_ puhe! Tahdoin vain sanoa että sen verran
me vielä tiedämme mikä on hyvää, mikä pahaa.
AABEL. Mutta sinähän sekotat luonnolliset ja yliluonnolliset asiat
toisiinsa, vaikka hyvin tiedät että tuo onnettomuus riisti meiltä
ainaisesti paratiisin ilotarhat.
KAIN. Mitä minä ilotarhoista! Mennyttäkö haikailisin? En! Maa on nuori,
me olemme nuoria, ja joku ääni sisässäni sanoo että me vielä kerran
voimme luoda itsellemme vaikkapa uuden paratiisin!
AABEL (liikutettuna). Mutta jos se ääni, veljeni -- jos se olisikin
viettelijän ääni?
KAIN. Viettelijän? Sanoitko viettelijän --?
TAAMAR tulee kiireisesti juosten.
[Taamar: noin 8, 9-vuotias tyttö.]
TAAMAR. Täälläkö te olette? Löysinpähän!
AADA. Kas, Taamar! Äidin sydänkäpy.
TAAMAR. Olen etsinyt teitä kaikkialta: kedolta, paalutuksen luota,
Aabelin majalta, kaikkialta...
AABEL. No miksi se Eedenin kastehelmi meitä etsii?