AADA. Niinkuin näet. -- Terveydeksesi!
AABEL. Armias on Jehova lapsilleen! On kuin taivas kallistuisi
puoleemme, kuin Hän taas meitä lähenisi, siunaisi ja lohduttaisi.
AADA. Totta, Aabel. En muista ihanampaa kesää.
AABEL. Niin, kevät, kesä -- kaikki! Ihana on Luojan luonto, ei ole
lankeemuksen kirous voinut sitä kokonaan omakseen merkitä. Pyhä ihastus
täytti sieluni, kun sitä äsken kedolla katselin.
SILLA. Oi kuinka? Kerro, Aabel, kerro; näkemäsi meille kuvaa!
AABEL. Läksin laumaani kokoomaan, kun varjo seitsentä osotti. Taivas
sees sinipuvussaan, vihanta metsä vuoren rintaa kiertää, järven pinta
välkehtii, ilma ilosta väreilee, keto sadoin kukkasin loistaa, tuhansin
tuoksuin lemuaa. Tuolla aterioiva anttiloopilauma illanruskosta
punertaa, täällä mustat kamelikurjet valkohohtoisin siivin, tuolla
tuhatväriset perhot lentävinä kukkina liitää. Sanoin: suuri on Jehova
armossaan!
SILLA. Jatka, veljeni, jatka! Anna sielusi sointuihin sulautua.
AABEL. Käyn sitte laumani luo, torveeni puhallan. Se hypellen
ympärilleni kertyy. Kaikki tallella. -- Ei, vielä enemmänkin! Emät
riemuin määkyy, vuoroin minuun katsoo, vuoroin keskuuteensa. Jo älyän:
yks, kaks, kolme -- kolme vienoa ääntä, kolme pientä, kirkasta
silmäparia. Arvaattehan: laumani hedelmöimisaika on alkanut!
SILLA. Oi, nuo pienet, puhtoiset, valkoiset!
AABEL. Vien niin iloiten laumani paalutukseen, puhuttelen, hyvästelen,
hienoa turpaa hyväilen. Käyn sitte teitä etsimään. Täällä taas puu
punervin heelmin tervehtää: hedelmänaika jo tullut on!
Mutta missä viipyy veljemme Kain? Aurinko jo kiirein lännen alamäkeä
laskee.
AADA. Kauvan tosiaankin viipyy Kain pellollaan. Jo kotvan on korvani
tuloaan kuulostanut.
AABEL. No, hän tulee, kun joutuu. Kuka tietää vaikka hänenkin aaltoileva
vainionsa olisi tänään kuiskannut: terve, peltomies; kumarramme päämme
eteesi! -- Ah! Elouhrin toivottu aika joutuu.
AADA. Toivottu todella. Valmistamme kai suuren juhlan?
AABEL. Suuren -- sydämemme syvyydessä. En tiedä miksi tätä elouhria
toivon hartaammin kuin mitään entistä. Tuntuu kuin Jehova silloin
astuisi luoksemme ja me eksyneet lapsensa --
(KAIN on saapunut majan luo ja viskaa olaitaan tarvepuita
raajan seinustalle.)
Kas, Kain!
[Kain: pitkä, jänterälihaksinen, tumma tukka valtoimena;
vähän partaa, silmät mustat, tuliset. Puku samanlaatuinen
kuin Aabelin, kaulassa luinen vihellyspilli, vyöllä pitkä
kivipuukko.]
(Aada rientää juosten Kainin luo ja syleilee tulisesti.
Suutelee silmään.)
KAIN (hellästi loitontaen). Taasko lapsettaa?
AADA (kiihkeästi). Niinpä annakkin lapsettaa! Vielä kerran -- kerran
-- vaikka sitte sylilapseksi sanoisit.
(Tulevat yhdessä Aabelin ja Sillan luo.)
AABEL. Terve tuloa, Kain! Olemme sinua kaivanneet.
KAIN. Terve, veli! Rauha sulle, sisko!
SILLA. Rauha itsellesi, peltomies!
Sinuapa ei ole näkynyt moniin päiviin kuin ehtoorukouksessa?
KAIN. Aika kiire -- työ ankara.
AABEL. Sen saatan hyvin arvata. Vaan onpa siunauskin vaivan veroinen --
Jehovalle kiitos!
KAIN. Sen täytyy! Täytyy?
AABEL. Minkä?
KAIN. Kedon kasvaa, ohdakkeiden lannistua! Katsokaahan!
(Ojentaa Aabelille joukon tuleentuneita tähkiä, istuutuu).
AABEL. Aivan niinkuin arvasin! -- Miten täyteläisiä ja raskaita. --
Mutta on meilläkin...
AADA. Niin, arvaas Kain -- katsoppas! Mitäs nämä ovat?
KAIN. Katsohan vaan! -- Kauniita ovat.
AADA. Nii-in. Maista!