Oli kolea, kylmähkö toukokuun päivä. Pureva pohjoinen puhalteli.
Lumi oli sulanut. Pellot olivat paljaina. Ainoastaan siellä täällä
jossain syvemmässä ojassa, jonkun talonnurkkauksen takana tai
pohjoiseenpäin viettävällä rinteellä näkyi vielä kaistale likaisen
harmaata lunta syrjään viskattuna kuin kelvoton vaateriekale.
Lämpimien kevätpäivien jälkeen olivat ilmat äkkiä kylmiksi kääntyneet.
Kaikki iloiset kevätpurot kuivuivat. Maa värjötti suojattomana
jäädyttävän tuulen alla eikä mikään muistuttanut kesän tulosta.
Luonto näytti toivottoman köyhtyneeltä. Se tuntui unohtaneen uskonsa
lämmön ja valon voittoon.
Syrjäisellä pienellä maalaisasemalla oli tänä koleana kevätpäivänä
liike kuitenkin tavallista vilkkaampaa. Kahden perheen muuttokalut
olivat yht'aikaa sattuneet saapumaan asemalle, ja oli pidettävä
kiirettä, jotta junavaunut saataisiin ajoissa tyhjennetyiksi.
Kuormia purettiin ja pinottiin. Kilvan veivät hevosmiehet, tavaroita
asemalta ja kilvan palasivat toisia hakemaan. Ainoastaan silloin
tällöin malttoivat he sanoa sutkauttaa sanan toisilleen tehdäkseen työn
kevätkylmässä niin hauskaksi kuin mahdollista.
Muuttoatekevät sitä vastoin eivät toisistaan välittäneet. He olivat
vieraita paikkakunnalla ja vieraita toisilleen. Heillä oli kullakin
tarpeeksi ajateltavaa muuttopuuhissaan.
Eräs mies ja nainen, nähtävästi aviopari, huolehti yhdessä kahden
vaunun purkamisesta. Kun nainen valvoi tavaroiden vaunusta purkamista,
saattoi mies kuormien kuljettajia vähän matkan päähän näkyvään huvilaan
ja päinvastoin.
Toisten vaunujen luona johti työtä ainoastaan nuorenpuoleinen nainen.
Kun miehet kuormineen lähtivät asemalta, seurasi hän heitä melkein
juoksujalkaa huvilaa kohden, joka etäämpänä pilkisti puiden keskeltä,
ja kun ajajat palasivat, kiiruhti hänkin jo asemalle oikaisten niityn
poikki, missä pohjoinen armottoman kylmänä vastaanpieksi.
Näytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän
myöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi
uteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan
työtään.
Kun ilta rupesi hämärtämään, oli kiirekin asemalla jo lakannut.
Rautatien tavaravaunut seisoivat tyhjinä syrjäraiteilla eikä ajomiehiä
näkynyt enemmän kuin vastamuuttaneitakaan. Kaikki asemalla oli
yksinäistä ja hiljaista, aivan kuin ei mitään erikoista olisikaan
tapahtunut. Asemapäällikkö rouvineen vain jutteli päivän tapahtumasta.
Tuntuva lisä niukanlaiseen seurapiiriin ei ollut mikään vähäinen
asia yksinäisessä maalaiskylässä. Minkälainen tämä lisäys mahtoi
olla, edistäisikö se iloa ja hauskuutta paikkakunnalla, vai harmiako
hankkisi, siitä keskusteltiin.
Kenenkään ei tarvinnut kauan pysyä tiedottomana siitä, minkälaisia
ihmisiä herra ja rouva olivat, jotka nyt olivat paikkakunnalle
muuttaneet. Kumpikin tuntuivat olevan ihmisystävällisintä laatua.
Heidän huvilansa sijaitsi aivan lähellä asemaa, ja heillä oli yhtenään
asiaa sinne. Kaikille, joita tapasivat, esittivät he kohta itsensä ja
aina heillä oli kysymyksiä kymmenittäin, tiedonantoja yhtä paljon.
Kaikesta ilmeni, että he eivät suinkaan aikoneet viettää eristettyä
elämää, välittämättä naapuriensa vaiheista ja kohtaloista.
Toista oli etäämpänä olevan huvilan asukkaan. Hänestä ei tiedetty
paljon muuta, kuin että hänen nimensä oli Eine Winter.
Muutamia kuukausia sitten oli hän ensi kertaa käynyt paikkakunnalla ja
silloin ostanut sieltä pienen palstatilan puutarhoineen, puistoineen ja
keltaiseksi maalattuine huviloineen. Kauppakirjat oli tehty herra Yrjö
Winterin nimeen, joka arvattavasti oli ostajan isä tai veli. Naimisissa
hän ei saattanut olla, sillä hänellä ei ollut sormuksia.
Kaupat tehtyään oli neiti Winter matkustanut pois, eikä kukaan häntä
sen jälkeen ollut nähnyt, ennenkuin hän nyt yht'äkkiä oli tänne
saapunut.
Asemapäällikön rouva, joka ikkunasta teki huomioitaan, tuli
muuttopäivänä vakuutetuksi siitä, että neiti Winter ei saattanut olla
nuori. Hän näytti heikolta ja väsyneeltä. Eikä hänen kasvoillaan
näkynyt jälkeäkään tuosta odottavasta ilmeestä, joka tavallisesti
kuvastuu nuoren naisen kasvoilla, kunnes se vaihtuu joko elämän suoman
pettymyksen tai tyydytyksen siihen painamaan leimaan.
Hänen pukunsakin teki melkein samanlaisen vaikutuksen. Huolimaton se ei
oikeastaan ollut, mutta kovin kulunut. Näytti siltä kuin hän ei olisi
omistanut sille kerrassaan minkäänlaista huomiota. Nuori neiti Winter
ei siis voinut olla. Siitä oli rouva varma.
Nähtävästi häntä ei kuitenkaan vielä sopinut vanhojenkaan joukkoon
laskea. Sentähden oli ihmeellistä, että hän itsepintaisesti pysytteli
yksinään, antamatta toisille edes tutustumisen tilaisuutta. Häntä ei
muuton jälkeen näkynyt asemalla, ei pitkiin aikoihin.
-- Tulleeko edes nyt, arveli asemapäällikkö rouvalleen. -- Nyt hänelle
on saapunut kirje.
-- Huolineeko kirjeistäkään, tuumi rouva.
Mutta sinä päivänä ei toivo pettänyt. Hetken kuluttua seisoi neiti
Winter pilettimyymälän kohdalla kysyen postia.
Saatuaan kirjeensä ja luettuaan sen, lisäsi hän vielä lyijykynällä
sanasen toiseen, minkä oli muassaan tuonut, sulki sen ja pisti
laatikkoon. Sitten hän poistui.
Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän uudelleen asemalle, nyt ei enää
vanhassa asussaan, vaan yksinkertaisessa mutta sievässä kävelypuvussa,
uusi hattu päässään ja käsineet käsissä.
Hän näytti vallan juhlapukuiselta, arveli asemapäällikön rouva,
tehdessään huomioitaan.
Hevosen ja rattaat oli neiti Winter myöskin toimittanut asemalle ja
lisäksi pyörätuolin, jonka varovaisesti asetti asemasillalle. Samassa
kun juna pysähtyi, kiiruhti hän ajomiehen kanssa vaunuun, josta he
hetkisen kuluttua palasivat, kahden puolen tukien vanhanpuoleista
herraa, jonka hellävaroin sijoittivat pyörätuoliin.
Vanha nainen, peitteet, patjat ja suojahuivit käsivarrellaan, seurasi
toisia.
Juna puski puhkien eteenpäin. Vanha nainen nousi rattaille, johon
tavaratkin jo oli kuormittu, ajomies asettui rinnalle, ja neiti Winter
pani pyörätuolin liikkeelle.
Pian oli koko pieni seurue kadonnut tielle keltaiseen huvilaan päin.
Siitä päivästä alkaen saapui sanomalehtiäkin huvilaan. Neiti Winter
kävi itse niitä aina asemalta hakemassa, mutta muulloin ei häntä siellä
näkynyt. Ainoastaan ne, jotka kesäisin soutelivat pienellä sisäjärvellä
ja ohjasivat lähelle keltaisen huvilan rantaa, paremmin nähdäkseen
joen, joka suurten kivien ja vanhojen riippakoivujen lomitse lähellä
huvilaa laski järveen, näkivät neiti Winterin usein käsitöineen istuvan
isänsä vieressä avonaisella verannalla tai työntävän pyörätuolia pitkin
hiekoitettuja teitä huvilaan kuuluvassa, puistontapaisessa metsikössä.
Hiljaista ja eristettyä näkyi heidän elämänsä olevan. Sairas
pyörätuolissaan ei tiettävästi vieraita kaivannut eikä Maija,
talon vanha palvelija, liioin näyttänyt seurankipeältä. Mutta sitä
ihmeteltiin, että neiti Winterkään ei näkynyt seurasta välittävän.
Itse hän tuskin tuli huomanneeksi, miten yksin oli. Hän oli siihen niin
tottunut. Silloin tällöin vain, kun hän asemalla näki kirjavan joukon
paikkakunnalla oleskelevia kesävieraita ja kuuli kuin humauksen elämän
levottomasta hyörinästä, tuli hän ajatelleeksi, miten ihmeellistä
oli näin ihmisjoukkojen ympäröimänä kuitenkin elää kuin kaiken
ulkopuolella, elää yksinäistä, eristettyä elämää.
Ei hän oikeastaan muuta toivonutkaan. Hyvä oli, niinkuin oli. Joskus
vain painoi tietoisuus tuosta ainaisesta "ulkopuolella" olosta mielen
niin kaihoisaksi.
Eine Winter tuli tätä selvään tunteneeksi ensi kertaa eräänä
iltapäivänä loppukesällä, kun hän asemalta palatessaan joutui kulkemaan
muutamien kaupungista tulleiden nuorten neitien takana. Hän huomasi
keskustelusta heidän tulleen tänne tervehtimään yhteistä tuttavaa, joka
kesäisin asui huvilassaan aivan lähellä Einen kotia.
Oli lämmin elokuun iltapuoli. Ilma oli tuoksua täynnä. Päivän kuluessa
oli tullut useampia sadekuuroja, ja nyt pudota rapisivat suuret,
kimaltelevat pisarat, päivän samalla paistaessa pilven takaa.
Vieraat eivät kuitenkaan olleet sateesta milläänkään. He olivat
iloissaan siitä, että pääsivät maalle ja kaikkein iloisin joukossa oli
itse emäntä, joka oli tullut vieraitaan vastaanottamaan.
Hän kulki ensimmäisenä iloisesti kertoillen, millä aikoi vieraitaan
kestitä.
Kahvia tietysti ensiksi. He saisivat itse sen keittääkin. Pannu porisi
jo liedellä. Oli jouduttava, jott'ei kiehahtaisi yli laitojen. Kahvit
juotuaan saisivat paistaa pannukakkuja ja illaksi vielä hiilloksessa
paistikkaita. Eikö kelvanneet sellaiset kestit!
Eine Winter loi pikaisen silmäyksen häneen, joka jutteli. Hän oli niin
raittiin, niin reippaan ja iloisen näköinen, että hänestä täytyi pitää.
Eine oli jo muutaman kerran ennenkin häntä mielihyvällä katsellut.
Kulkiessaan huvilan ohi oli hän nähnyt hänen milloin kuokkivan
ja kaivavan puutarhassaan, milloin sahaavan puita tai maalaavan
puutarhapenkkiä päiväpaisteisella pihamaalla. Hän tiesi neidin nimen
olevan Irja Björk ja hän oli usein ajatellut, että oli ymmärtäväistä
kuluttaa aikaansa tuollaiseen, mutta sen enempää huomiota ei hän
kuitenkaan ollut omistanut tälle naapurille.
Eine arveli usein oikeastaan kadottaneensa kykynsä kiinnittää huomiota
ihmisiin yksilöinä. He olivat kaikki hänelle ainoastaan ihmisiä.
Kaikki olivat he luodut taakankantajiksi, sen hän tiesi. Ja sen
tiesivät itsekin, jos vain olivat heränneet itsetietoiseen elämään.
Millainen tuo taakka oli, oliko raskas vai keveä, kannettiinko sitä
nuristen ja nääntyen vaiko rohkein mielin, sitä hän usein ajatteli
nähdessään ihmisiä. Sitä hän täälläkin oli ajatellut vieraissa oloissa
ja vieraiden ympäröimänä kulkiessaan yksinäisillä kävelyillään toisen
tuntemattoman pienen kodin ohi toisensa jälkeen. Hän ei tietänyt,
keitä asui noissa kodeissa eikä halunnut tiedustellakaan. Tuntui vain
lämpimältä ajatella heitä lähimmäisinä, ihmisinä. Mutta persoonallista,
yksilöllistä lähestymistä, sitä hän ei kaivannut.
Kun hän nyt, kulkiessaan iloisen seurueen takana, pakostakin joutui
kuulemaan heidän keskusteluaan, tuntui siltä kuin hän ensi kertaa
pitkiin aikoihin olisi häntä ympäröivästä ihmisjoukosta erottanut
yksilön. Eikä hän voinut olla ajattelematta, että se, jonka hän tässä
oli kohdannut, rohkeana ja reippaana kantoi osaansa elämän taakasta.
Siksi teki jo yksin hänen läheisyytensä hyvää.
Iloinen seurue poikkesi mäenrinteelle rakennettuun huvilaan. Eine
jatkoi yksinäistä matkaansa. Mutta vieraiden raikkaat äänet kaikuivat
kauan hänen korvissaan, ja hämmästyksekseen huomasi hän melkein
kadehtivansa niitä, jotka nyt pitivät hauskaa kahvipannun ja loimuavan
lieden ääressä.
He olivat kai kaikki jotakuinkin Einen ikäisiä. Hän tunsi tavallaan
kuuluvansa heihin. Mutta miten äärettömän etäällä hän samalla oli
heistä!
Hän muisti säkeen eräästä tanskalaisesta runosta. Siinä kerrottiin
lapsesta joka "kuin toiset saanut ei koskaan elon riemuhun kiiruhtaa".
Sellaista oli hänenkin elämänsä ollut. Joko ulkonaiset olot tai surun
eristävä voima olivat häneltä tien sulkeneet aina "kun kilvan toiset ne
riensi iloleikkihin auvoisaan."
Ainoastaan ensimmäiset lapsuuden vuodet olivat olleet toisenlaiset, ne
vuodet, jolloin äiti eli. Surukin tuntui ilolta silloin, kun sen sai
äidille uskoa, ja ilo kasvoi moninkertaiseksi hänen luonaan. Yksin se
käsittämätön kaipuukin, joka saattoi lapsenkin mieleen hiipiä, tuntui
suloiselta äidin helmaan heitettynä.
Oliko ihme, jos nuo vuodet olivat olleet Einen ainoat onnelliset.
Isku oli seurannut toistaan sitten kun tuo ensimmäinen, armoton oli
kohdannut: äidin kuolema.
Voi sitä sydämen sanatonta tuskaa silloin! Miten elämä yhdellä iskulla
tuli kuin tuhotuksi ja miten huutava tyhjyys oli yhä vieläkin.
Eine vavahti kuin kivun tunteesta. Kepeinkin kosketus saattoi yhä vielä
sydänhaavat veristämään, ja pieninkin tapahtuma saattoi palauttaa
menneisyyden mieleen.
Oikeastaan oli ollut helpotus hänelle, että ulkonaisetkin olot
äidin kuoleman jälkeisinä vuosina olivat hänet erottaneet toisten
seurasta. Hänen vanhempi sisarensa kuoli tapaturmaisesti, isä kävi
yhä kivulloisemmaksi ja hänen itsensä oli pakko viisitoistavuotiaana
keskeyttää koulunkäyntinsä, hoitaakseen isäänsä ja taloutta.
Oliko ihme, jos hän niin ollen ei koskaan saanut tuntea nuoruuden iloa.
Eihän hän edes muistanutkaan olevansa nuori. Yksinäisyys ja suru olivat
hänen ainoat nuoruudentoverinsa.
Elämää ei hän silloin vielä tuntenut. Hän astui eristettyä polkuaan
pitkin, seurasi kuin rannalla kulkija elämän voimakasta virtaa. Hän
katseli, ajatteli, teki havaintojaan, mutta aina syrjässä rannalla,
ikäänkuin kaiken ulkopuolella, kunnes äkkiä virran voimakkaat laineet
hänet kuohuihinsa tempasivat.
Se oli silloin, kun hän oli oppinut tuntemaan sen suuren, ihmeellisen
voiman, jota ihmiset rakkaudeksi sanovat, ja senkin, jota toiset
kutsuvat ystävyydeksi. Käsi oli rakkaudessa hänen kättään tavoitellut.
Hän oli muistanut olevansa nuori ja saanut kokea, että elämällä oli
muutakin tarjottavana kuin surua ja kuolemaa.
Mutta miksi olivat nämä kokemukset päättyneet entistä suurempaan
erakkuuden tunteeseen. Miksi oli hän taas yht'äkkiä sisäisesti enemmän
yksin kuin koskaan kulkenut tietään eteenpäin?
Oliko syy hänen omansa, vai oliko elämä aina sellaista? Oliko ihminen
oikeastaan erakoksi luotu? Ja yksinkö hänen pitikin elämänsä ongelmista
selkoa saada, yksin elämisen suurta taitoa oppia?
Ainakin oli kaikki se, mikä oli pyrkinyt vetämään häntä pois hänen
yksinäisyydestään ja lähemmäksi muita, tullut sellaisessa muodossa,
että siitä ei _voinut_ syntyä mitään pysyväistä. Osaksi olivat
ulkonaiset olot siihen vaikuttaneet, useimmiten sentään hän itse.
Hän oli kai liian kauan elänyt eristettynä muista. Hän oli tullut
toisenlaiseksi kuin muut, oppinut käyttämään tavallisuudesta poikkeavaa
mittapuuta kaikkiin inhimillisiin suhteisiinkin nähden. Siksi ei mikään
lopullisesti voinut tyydyttää, kun se vaakaan pantiin.
Oliko se väärin? Olisiko hänen kaikesta huolimatta pitänyt tyytyä
sellaiseen, minkä hän sisimmässään tuomitsi ala-arvoiseksi?
Isä oli sanonut häntä itsekylläiseksi. Oli kysynyt, miksi ei sopinut
tyytyä siihen, mihin muutkin. Oliko hän oikeassa? Oliko ehkä yhä
kasvava orpouden ja sisäisen yksinäisyyden tunne hyvin ansaittu
rangaistus tästä?
Eine oli ehtinyt kotiportille. Hän avasi sen, tervehti iloisesti vanhaa
Maijaa, joka tulla tallusti keittiöstä puutarhaan päin ja kysyi sitten
isää.
-- Tuolissaan verannalla. Eikö lie nukkunutkin sinne. -- Maija nyökkäsi
päätään ja jatkoi matkaansa.
Eine haki huoneestaan käsityön, hiipi sitten hiljaa ja varovasti
verannalle ja asettui nukkuvan viereen. Mutta työ ei luistanut.
Ajatukset kulkivat yhä entisiä latujaan.
-- Itsekylläisyyttäkö? --Tutkisteleva, sisäänpäin suunnattujen
ajatusten ilme kuvastui Einen kasvoilla.
Kyllä hän oli saanut kalliin hinnan maksaa tuosta itsekylläisyydestään,
jos se sitä oli. Entistä syvemmäksi, tuskallisen syväksi oli sisäisen
yksinäisyyden tunne käynyt joka suhteelta, joka särkyi, joka
kokemukselta, joka hänelle vahvisti, että hän oli erehtynyt luullessaan
löytäneensä sukulaissielun ja tältä tyydyttävää täydennystä omalle
olemukselleen.
Mutta oli hän paljon saanutkin näiden kokemustensa kautta. Hänen
katseensa oli laajentunut. Syvällisempi elämänymmärtämys ja lämpimämpi
tunne jokaista ihmisolentoa kohtaan oli hänessä kehittynyt sitä myöten,
mitä vähemmän hän itselleen elämältä odotti.
Yksilöä, joka voisi käsittää, täydentää ja rikastuttaa häntä, hän ei
enää etsinyt. Hänen elämänsä rikastuttajana oli ihminen ihmisenä,
lähimmäisenä, tuo selittämätön yhteistunto, joka elämää kokeneen
mielessä syntyi tietoisuudesta, että kaikki kuulumme samaan kärsivään,
taistelevaan ja elämänkuormaa kantavaan sukukuntaan.
Eikö se ollut suuri-arvoisempaa kuin ajatella yksilöä. Eikö vähempi
täten väistynyt arvokkaamman tieltä? Pitihän siitä iloita.
Iloisen seurueen äänet kaikuivat taas Einen korvissa. Hänen oli
mahdoton päästä eroon heistä ja heidän hilpeästä iloisuudestaan.
Heitä oli monta. Kävikö työn ja huolten taakka siitä syystä heille
helpommaksi kantaa. Kasvoiko siitä ilo?
Hän oli yksin. Ehkä ilo siksi niukkeni ja huolet monistuivat.
Niinkö se oli? Eikö ihminen sittenkään ollut luotu erakoksi, vaan
yksilöllisestikin rikastuakseen ja rikastuttaakseen?
Taas täytyi hänen tarkastaa, arvostella ja punnita. Mutta
lopputulos oli sittenkin sama. Hän ei olisi suonut ainoankaan
elämänsä kokemuksista päättyneen toisin kuin oli päättynyt, ei edes
tarkastaessaan niitä menneisyyden kaikkea kaunistavassa valossa.
Mikä oli särkynyt, oli ollut särkymisen arvoista. Siltä oli alusta asti
puuttunut elämisen mahdollisuus. Siksi olikin särkyminen oikeastaan
tuntunut vapauttavalta ja siksi tuntui nytkin niin rauhallisen tyyneltä.
Mutta tyyneyden ohessa tunsi Eine jotain, jota ei pitkiin aikoihin
ollut tuntenut. Hän tunsi kaipuuta. Eivätkö ihmiset ihmisinä,
lähimmäisinä hänelle tarpeeksi tyydytystä antaneet? Kaipasiko hän
kaikesta huolimatta yksilöä, joka ymmärtämyksellään voisi antaa tukea
ja täydennystä.
Hän väistyi tuota ajatusta. Kaivata hän ei tahtonut. Hänen ainoa
toivonsa oli saada olla rauhassa. Kaipuu, toiveet, kaikki, mikä oli
omiaan vetämään häntä lähemmä noita voimakkaita kuohuja elon virrassa,
niitä hän pelkäsi.
Joskin hän ulkonaisesti oli toisten kaltainen ja toisten tavoin toimi
elämän ulkonaisissa oloissa, tunsi hän sittenkin sisäisesti olevansa
siksi sairas, että oikeastaan oli elämään kykenemätön. Hän ei ollut
aikoihin muuta toivonut, kuin oikeutta rauhassa unohtaa ja unohtua.
Kaipuunkin tunteen oli hän kauan kuolleeksi uskonut.
Mutta oliko se nyt heräämässä, ehkä todistuksena palaavista voimista ja
tervehtymisestä?
Vai eikö pikemmin ollut syytä pitää sitä osoitteena siitä, että
sairasraukka hänen sisimmässään oli tullut levossaan häirityksi
ulkoapäin tulevien vaikutusten kautta?
Sitä hän tahtoi uskoa.
Ilta oli tullut. Aurinko painui mailleen, valaen hehkuaan yli väikkyvän
järvenpinnan.
Einen katse kiintyi hyväilevän hellästi nukkuvaan isään, hänen
väsyneihin kasvoihinsa ja koko tuohon taudin murtamaan olentoon. Sitten
se seurasi ilta-auringon iloista kisailua mäntyjen oksilla ja sen
karkeloa kullanruskeita, kaarnaisia runkoja pitkin. Viimein saavutti
se vanhan Maijan, joka myhähdellen kulki puutarhassa kukkapenkkiään
tarkastamassa.
Eikö hänen elämällään ollut rikkautta ja sisältöä kyllin? Saattoiko
hän toivoa sen parempaa osaa kuin saada täyttää paikkansa täällä,
suojattuna, kaikilta kokemuksilta, mitkä hyökylaineen tavoin voisivat
vetää hänet takaisin virran kuohuihin, pois valkamasta, minkä hän
vihdoin oli löytänyt?
* * * * *
Illalla, kun Eine juuri oli uneen vaipumaisillaan ja junavihellys
terävänä halkoi ilmaa, ei hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta
vieraita, jotka nyt iloisina ja kestitettyinä lähtivät mäkirinteen
huvilasta.
Lämmin, kodikas tunne valtasi hänet samassa ja hän nukahti nähden unta
lämpimänä loimuavasta kotiliedestä, jonka ääreen hän istahti kesäisen
sateen hienosti pisaroidessa.
Siitä päivästä pitäen ei Eine enää välinpitämättömänä kulkenut
mäenrinteessä olevan huvilan ohi. Aina tuntui kuin kotoinen lämpö olisi
houkutellen sinne kutsunut.
Eine tunsi sitä etenkin ollessaan väsynyt. Mutta hän oli samalla
hyvillään siitä, ettei sittenkään halunnut lähemmin tutustua huvilan
omistajaan. Hänestä oli vain hauskaa seurata tämän toimia puutarhassa
ja pihamaalla. Ja aina olivat tulokset tyydyttäviä, sillä työt
suoritettiin kaikki reippaasti ja ilolla. Työntekijä näytti itse niin
voimakkaalta ja reippaalta, että Einestä usein tuntui, kuin olisi hänen
koko olennostaan säteillyt rohkeata elonvoimaa muillekin.
Kerran Einen kulkiessa ohi sattui neiti Björk seisomaan aidan luona
katsellen tielle päin. Heidän katseensa yhtyivät ja hetkinen kului
epäröivään arveluun, tervehtiäkö vai ei. Olivathan tavanneet siksi
usein, että tuntui oudolta olla tervehtimättä.
Neiti Björk ratkaisi pulman. Hän tervehti. Eine vastasi, samalla
huomauttaen jotain huvilan hauskasta paikasta.
-- Niin, vahvisti neiti Björk -- on todella ihanaa asua maalla! Ja
ihaninta kaikesta, kun saa olla maantöissä!
Hänen päivänpaahtamat kasvonsa säteilivät iloa ja terveyttä.
-- Mahtaa se todella olla hauskaa, etenkin sille, joka on noin reipas
ja käytännöllinen. -- Eine tuli ajatuksensa lausuneeksi samassa kun se
syntyi. Mutta hän sai sitä katua.
Neiti Björk näytti pahastuvan -- Hyvä se on kaikille, sanoi hän
lyhyesti, tarttui puutarha-veitseensä ja rupesi karsimaan kuivettuneita
oksia pois pensaistaan.
-- Hyvähän se taitaa olla. Ja hyvä on minun nyt lähteä tieheni.
Einen ääni värähteli leikillisyyttä, ja veitikka pilkisti silmäkulmasta.
Neiti Björk huomasi sen, ja se vaikutti lepyttävästi Hän päätti antaa
vieraalle kehumiset anteeksi.
Siitä päivästä alkaen tervehtivät neiti Björk ja Eine Winter toisiaan.
Joskus Eine myöskin pysähtyi puutarha-aidan taakse jutellakseen vähän
neiti Björk'in kanssa. Mutta sen enempää ei heidän tuttavuudestaan
tullut.
Sitten tuli syksy. Uutimet otettiin pois mäkirinteen huvilasta, laudat
naulattiin verannan suojaksi ja huvila lukittiin.
Talvi tuiskuineen seurasi syksyn pitkää pimeyttä. Maaseudun hiljaista,
eristettyä talvi-elämää edistivät nietostuneet tiet ja purevat pakkaset.
Kukaan ei häirinnyt asukkaiden rauhaa keltaisessa huvilassa. Ainoastaan
yksinäisyys, hiljaisuus ja rauha viihtyivät siellä jokapäiväisinä
vieraina.
Eine oli tästä kiitollinen. Hän ei sen parempaa olisi voinut
toivoakaan. Hänen sisimmässään potevalle sairaalle ei löytynyt sen
sopivampaa lääkettä kuin rauha ja lepo, siunattu, terveeksi tekevä
yksinäisyys ja lepo.
Ei silti, että hän olisi suonut tuon sairaan jälleen varttuvan
voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi. Senverran voimaa vain hän tahtoi
koota, kuin tarvittiin elämän velvollisuuksien täyttämiseen.
* * * * *
Seuraava kevät muodostui samanlaiseksi kuin edellinen. Aurinkoisina
kevätpäivinä sulivat lumet sukkelaan. Sitten tuli takatalvi purevine
pohjatuulilleen.
Alaston ja suojatta oli maa. Talvinen raittius oli siltä riistetty.
Kevään tulosta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Siksi näytti luonto yhtä
köyhtyneeltä ja toivottomalta kuin se, joka kadotettuaan kaikkensa, ei
enää jaksa tulevaisuuteenkaan uskoa.
Eine ymmärsi luonnon tunnelman. Kiinnittää toivoaan johonkin tiesi
aina tavalla tai toisella pettymistä. Siksi oli paras olla sekä
ajattelematta että toivomatta.
-- "Skoven han grönner hvert eneste Aar" -- -- [metsä käy joka vuosi
viheriäksi] -- ne sanat muistuivat Einen mieleen hänen palatessaan
asemalta kotiin.
Joskin tuo ainainen uudistus, tuo kuihtumista ja kuolemaa seuraava
jälleenelpyminen uusin voimin uuteen elämään ja rikkauteen pitikin
paikkansa luonnossa, ei sitä kuitenkaan voinut sovittaa ihmiselämään.
Olihan niitä paljonkin, jotka eivät koskaan saaneet kevättä nähdä,
kesää vielä vähemmin. Saattoi heidänkin elämästään talven ja unen
aika väistyä, oraat nousta, umput kehkeytyä ja kevät tuoda toiveiden
runsautta, mutta sitten tuli aina armoton takatalvi. Sen kovuutta
kokenut ei enää jaksanut kevään lupauksiin uskoa.
Siksi oli parasta luonnon tavoin olla odottamatta ja toivomatta, niin,
kaikkein onnellisinta oikeastaan kokonaan kadottaa toivomiskykynsä.
Eine kietoi sadevaipan paremmin ympärilleen suojaksi purevaa tuulta
vastaan. Tuntui ikävältä ajatella, että talvinen hiljaisuus nyt
oli päättynyt ja kesä pian toisi paikkakunnalle paljon vieraita ja
levottomuutta.
Oli kesällä kuitenkin muutakin kuin varjopuolia. Sitä tuli Eine
ajatelleeksi sinä päivänä, jolloin mäkirinteen huvilassa verannan
suojalaudat irroitettiin, ovet avattiin ja neiti Björk innolla aloitti
työnsä puutarhassa.
Ei heillä ollut paljon sanottavaa toisilleen nytkään, mutta hauskalta
tuntui sittenkin, että huvila ei enää ollut autiona.
Kesä oli jo kulunut puoliväliin, kun Eine kerran, tavatessaan neiti
Björkin, kysyi eikö tämä joskus tahtoisi tulla tervehtimään.
-- Ei kiitoksia! Minä en pidä kyläilystä!
Eine ei voinut olla nauramatta. Ei ollut vastaus kovinkaan kohtelias,
mutta ei myöskään tavallisuudellaan tympäisevä.
-- Vai niin. En sitten kutsukaan kyläilylle, mutta pistäytymään
-- -- -- jos haluttaa!
Eine kumarsi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta,
että nyt entistä enemmän toivoi saavansa lähemmin tutustua neiti
Björk'iin. Varmaan olisi heillä enemmänkin toisilleen sanottavaa kuin
mitä saattoivat jutella puutarha-aidan luona.
Sinä iltana hyräili Eine itsekseen, asettaessaan kukkia maljakkoon.
Sitä hän ei ollut tehnyt aikoihin.
Einestä rupesi tästä puoleen tuntumaan siltä, kuin olisi hän ollut
hyvinkin tuttu neiti Björkin kanssa. Hän ei ollut milläänkään siitä,
että tämä ei näyttäytynytkään aikoihin.
Mutta eräänä iltana ilmestyi neiti Björk kuitenkin keltaisen huvilan
portille. Hänellä oli keppi toisessa, kirja toisessa kädessä.
-- Istuin metsässä lukemassa. Sitten rupesi haluttamaan puhella
kanssanne. Tuletteko kävelemään?
Eine oli kohta valmis.
Tiedättekö, miksi minusta on hauskaa keskustella kanssanne, jatkoi
neiti Björk lyhyeen ja suoraan tapaansa.
Eine pudisti hymyillen päätään.
-- Siksi, että teidän seurassanne kohta pääsee kunnon keskusteluun. Ei
ole pakko alkaa hyvästä ja huonosta säästä.
-- Olen huono ilmojen tietäjä, siksi en uskalla antautua sille alalle.
Neiti Björk huomasi äänen leikkisän väreen ja vastasi samaan tapaan.
Siten jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Oli kuin olisivat olleet
pallosilla. Ilmilausuttu ajatus otettiin heti vikkelästi vastaan juuri
sillä tavalla kuin tarkoitus oli, ja vastaus tulla singahti samassa
toisen kiinni siepattavaksi.
He pitivät hauskaa kumpikin niinkuin tosityöhön tottuneet voivat
nauttia osatessaan vielä lasten lailla iloita.
Käveltyään hyvän matkaa he asettuivat kivelle lepäämään. Silloin sattui
Einen katse kirjaan, jota neiti Björk piti kädessään. -- Mitä te
luette, tiedusteli hän uteliaana?
Neiti Björk näytti kirjan kansilehteä. -- Uusi rakkaus. Kirja
kypsyneille. Elisabeth Dauthenday'ltä. Tunnetteko sitä?
Eine vavahti. Josko hän tunsi? Olihan tuo kirja niin syvästi ja
selvittävästi vaikuttanut sekä hänen ajatuksiinsa että menettelyynsä!
Hän ei voinut vastata, nyökäytti vain päätään.
Neiti Björk ei huomannut mitään -- Hyvä kirja kypsyneille, jatkoi hän
-- mutta muille ei. Sekä avioliitto- että ystävyyssuhteita koskettelee
se tavalla, jossa on paljon mieleen pantavaa.
Eine ei saanut sanaakaan sanotuksi.
-- Ettekö usko, -- jatkoi neiti Björk innokkaasti, -- että moni
ajatteleva nainen on ollut pakotettu kieltäytymään avioliiton ja oman
kodin tarjoamasta onnesta siitä syystä, että se rakkaus, joka hänelle
on tarjottu ei ole vastannut hänen vaatimuksiaan. -- Se on saattanut
olla hyvinkin voimakasta ja kiihkeätä, -- mutta laatu, katsokaa --
ja toisen katsantokanta avioliittoon nähden ei ole voinut tyydyttää.
Se taas, joka tuollaisena ratkaisun hetkenä joko omaa kotia kaivaten
tai muusta heikkoudesta on vaatimuksistaan tinkinyt, koettaen tyytyä
sellaiseen, joka oikeastaan ei ole tyydyttänyt, on tavallisesti
katkerasti saanut sitä katua. Ettekö usko?
-- Kaiketi. -- Vastaus tuli väkinäisesti.
Neiti Björk loi pikaisen katseen toveriinsa. Samassa hän huomasi Einen
kärsivän, vaivaantuneen ilmeen, joka häntä rukoili lakkaamaan. Hän
vaihtoi paikalla puheenainetta, mutta hänen ajatuksensa olivat vielä
siksi kiintyneet kirjaan, että hän ainoastaan kajosi sen toiseen
puoleen.
-- Luulen, jatkoi hän -- että monen ajattelevan naisen avioliiton
asemasta on tyydyttävä ystävyyteen.
-- Ystävyys ei voi vastata avioliittoa.
-- Eikä sen tule pyrkiäkään siihen. Silloin joudumme pian harhaan.
Mutta kuten mies ja vaimo onnellisessa avioliitossa ovat toinen
toisensa "apu", samoin on ystävä sitä myös ystävälleen, joskin toisella
tavalla. Parhaimmaksi ystäväkseni en suinkaan sano sitä, joka kykenee
minun tunteitani eniten huumaamaan, vaan sitä, jolla on suurimmat
edellytykset antaa minulle sellaista apua ja täydennystä, että paremmin
kykenen elämäni tehtävää täyttämään.
-- Kyllähän me kaikki kaipaamme jonkinmoista täydennystä. Mutta
nyt puheena oleva kirja ei suinkaan tiedä sanoa ainoastaan hyvää
ystävyydestä. -- Einen äänen sävy oli katkera.
-- Siksi että siinä kuvataan olevia oloja. Ja kieltämättä on olemassa
luonnottomiakin ystävyyssuhteita. Mutta on niitä toki hyviäkin. Juuri
niiden puolesta kirjailija tässä puhuu.
-- Tarvinneekohan puhua sen puolesta, mikä todella on hyvää?
-- Mitä te sillä tarkoitatte?
-- Sitä ett'ei ystävyyttä tarvitsisi puolustaa, ellei olisi niin paljon
arvotonta sillä alalla.
-- Onko hyvä hylättävä huonon kanssa, arvokas lahja arvottoman tähden?
-- Eipä suinkaan. Mutta en minä ihmettele sitä, että etenkin naisten
ystävyysliitoille niin usein nauretaan. En nyt ajattele ensinkään noita
luonnottomia suhteita, joista kirjailija puhuu. Niitä kai on harvassa.
Ajattelen vain äitelää liioittelua ja sitä kevytmielistä leikkiä, johon
me naiset usein kompastumme juuri ystävyyssuhteissamme.
Neiti Björk nyökkäsi päätään. -- Me leikimme, kun on rakkaus, leikimme,
kun on ystävyys kysymyksessä. Ja kun leikki käy tympäiseväksi,
viskaamme viehätyksensä kadottaneen lelun luotamme.
-- Viskaamme, vaikka lelu olisi leikistä särkynyt ja elämä sen kautta
tullut tuhotuksi.
-- Me olemme liian taipuvaiset ajattelemattomaan leikkiin, sekä miehet
että me naiset.
Neiti Björk nousi, ja he rupesivat äänettöminä astumaan kotiinpäin.
Heitä ei haluttanut leikkiä enää, ei edes sanoin.
* * * * *
Eine Winterin ja Irja Björkin ensimmäinen yhteinen kävelymatka ei
jäänyt viimeiseksi. Vähitellen joutui Eine kahvillekin puutarhaan ja
viimein itse huvilaan.
Kun hän ensi kertaa kulki Irja Björkin valoisassa, hauskassa kodissa
ja pysähtyi katselemaan suurta, avonaista takkaa vierashuoneen
nurkassa, -- sitä arvattavasti, missä vieraat kerran ilokseen itse
olivat kestinsä valmistaneet, -- valtasi hänet omituinen, lämmin kodin
tunnelma. Hän kuului tänne. Hän tunsi sen. Siksi olikin hänen tiensä
tullut tänne ohjatuksi.
Mutta vielä hän ei saanut kotioikeuttaan täällä hyväkseen käyttää. Se
aika ei vielä ollut tullut. Hänen täytyi odottaa. Mutta odottaminenkin
jo oli iloa. Sillä se, mikä oli elämiseen luotu, millä oli elämisen
arvoa, se eloon elpyi, mikä oli omaksi aiottu, elämän rikastuttajaksi
ja avuksi, se omaksi joutuikin.
-- On oikeastaan ihmeellistä, ett'emme aikaisemmin jo ole toisiimme
tutustuneet. -- Irja Björk laski kätensä Einen olalle, tämän seisoessa
eteensä silmäillen avonaisen takan ääressä.
-- Ei minusta. Eihän naapuruus yksin opeta ihmisiä tuntemaan toisiaan.
Irja Björk nyökkäsi päätään.
-- Luin, -- jatkoi Eine -- kerran runon, joka mielestäni puhuu niin
mainiosti juuri tutustumisesta.
-- En tiedä, kuka sen on kirjoittanut, mutta se painui heti mieleeni.
Sen nimi on: "Olentosi salaisuus."
On pohjaton povesi virta,
Sen kätkevi hiljaisuus;
Ei kaikille julki jouda
Sun olentos salaisuus.
Vaan kuulla jos kuiskehen saanet,
Mi sielusi sukua on,
Niin voimalla silloin virta
Se nousevi pohjaton.
Ja viestin se syvältä viepi,
Elo alkavi ihana, uus,
Kun toiselle tuttu ompi
Sun olentos salaisuus.
-- Kiitos, sanoi Irja Björk hiljaa. Hänen tavallisesti reipas, iloinen
äänensä väreili syvää, lämmintä tunnetta.
* * * * *
Kun Eine seuraavana päivänä kulki mäkirinteen huvilan ohi, ei hän
voinut olla pistäytymättä sinne. Puutarhassa ei näkynyt ketään, siksi
nakutti hän ovelle.
-- Käykää sisään! -- Kutsu kuului väkinäiseltä, mutta Eine avasi
kuitenkin vierashuoneen oven.
Neiti Björk näkyi vasta juoneen iltapäiväkahvinsa. Hän korjasi paraikaa
kuppeja pöydältä. Takassa hehkui hiillos.
-- Saanko tarjota kahvia, kysyi hän. -- Teki mieleni itse keittää sitä
täällä huoneessani.
-- Ei kiitoksia. Eivät edes omat keittämänne kahvit nyt houkuttele. --
Pistäydyin tänne vain saadakseni vähän jutella.
Eine oli huomannut jotain harvinaista. Hän näki, että neiti Björk oli
murheissaan, ja samassa valtasi hänet voimakas halu auttaa. Mutta
miten? He tunsivat toisiaan niin vähän. Hän ei tietänyt surun syytä
eikä tahtonut tiedustellakaan.
Neuvottomuudessaan hän muisti äkkiä, miten usein oma kuorma oli
keventynyt hänen käydessään toisten taakkaa kantamaan. Vuosien
varrella kertynyt väsymys muistui samassa hänen mieleensä. Nyt tunsi
hän sen hetken vihdoin tulleen, jolloin hän saisi ottaa taakan omilta
hartioiltaan ja uskoa sen toiselle, -- ei apua pyytäen, vaan varmana
siitä, että kuorma pyynnöittä tulisi kevennetyksi.
-- Saanko kertoa teille jotain? kysyi hän, siirtäen tuolin avonaisen
takan eteen. Neiti Björk seurasi hänen esimerkkiään.
-- Aikoja ennenkuin me tapasimme, alkoi Eine Winter hiljaa, -- tulin
hyvin väsyneeksi, -- niin väsyneeksi kuin yksin surujen ja elämän
rikkaus voi meidät tehdä. Ystävyyttä ja rakkautta olin osakseni
saanut; olin kokenut paljon sellaista, jolle tavallisesti arvoa
annetaan. Mutta sitä ihmistä en tielläni ollut tavannut, jolle sydämeni
väsymyksen olisin voinut uskoa. -- Ainoa iloni on ollut koettaa olla
iloksi isälleni. Olen koettanut tehdä kodin hänelle kodiksi. Siitä
olen saanut iloa ja tyydytystä. -- Mutta kun on hyvin väsynyt, toivoo
välistä saavansa tuntea kodin lämmöstä lähtevää voimaa, ilman että itse
mitenkään ottaa osaa sen luomiseen. Tahtoisi vain sanattomana saada
painaa päänsä rakastavaan helmaan ja levätä siinä. -- Sitten kun äiti
kuoli, en ole saanut levätä noin. -- Kun muutimme tänne, en toivonut
muuta kuin yksinäisyyttä. -- Tahdoin olla rauhassa väsymyksineni ja
velvollisuuksineni. -- Mutta kun kerta toisensa jälkeen olin tästä
ohi kulkenut, rupesin tuntemaan, miten kodin lämpö tänne kutsui. Ja
kutsu herätti minussa voimakkaan kaipuun, -- halun kerran tulla tänne,
saadakseni tänne: jättää sydänväsymykseni taakan ja täällä saadakseni
-- levätä.
Syvä äänettömyys seurasi.
Hiillos oli riittynyt. Ilta-auringon säteet hiipivät hiljaa ja
huomaamatta huoneeseen.
Irja Björk nousi paikaltaan. Hänen kasvojensa ilme oli taas tyyni ja
iloinen. Omat huolet olivat unohtuneet hänen käydessään toisen kuormaa
kantamaan.
-- Kiitos, kun tulit, sanoi hän, ja kiersi kätensä Einen
kaulaan. -- -- --
Metsäpolku mäenrinteeltä keltaiseen huvilaan ei tämän jälkeen päässyt
nurmettumaan. Mutta haittaa siitä ei ollut kenellekään. Puutarha
mäenrinteessä tuli yhtä hyvin hoidetuksi kuin ennenkin. Sairas
keltaisessa huvilassa, vanha Maija ja koko koti saivat osansa -- ehkäpä
kukkurapäisenä. Irja Björkin ja Eine Winterin ystävyys ei ollut kaikkia
ja kaikkea syrjäyttävää laatua, ei liioin elämätä tuhoavaa leikkiä. Se
toi vain enemmän päivänpaistetta ja voimaa elämää ja sen vaatimuksia
varten.