Oli melkein pimeää huoneessa, missä Olavi Ahde istui. Ainoastaan
ikkunan luona näkyi heikko kajastus vähitellen häipyvästä iltaruskosta.
Se pilkisti sisään, valaisten noita hienopiirteisiä, nyt niin kalpeita
kasvoja, joissa kärsivä, tuskainen ilme kuvastui.
Olisi vähällä saattanut sanoa näitä kasvoja naisellisiksi. Piirteet
suun ympärillä olivat pehmeät. Jokainen väri ja vivahdus todisti
tunteiden herkkyyttä. Mutta tuo keskittyneen tuskan ilme kertoi
muustakin. Hentomielisen surun herättämä se ei ainakaan ollut, vaan
kovan, koko olentoa tärisyttävän tuskan jälki.
Olavi istui kauan liikkumattomana, pää käsien varaan painuneena, mutta
sitten hän äkkiä nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin
lattialla. Ajatukset tulla ryntäsivät niin peloittavan voimakkaina
hänen kimppuunsa. Hänen täytyi astua, olla liikkeessä, edes jollain
tavoin purkaa mielenliikutustaan siten ehkä vähitellen päästäkseen
tasapainoon.
Hän oli luullut kuulevansa vaimonsa askeleet portailla ja se oli hänet
tasapainosta saanut.
Konttoristaan palattuaan, oli hän odottanut vaimoaan, mutta nyt, kun
luuli ratkaisevan hetken tulleeksi, teki mieli väistyä.
Hän oli lujasti toivonut, että rakkaus lapsiin ja mieheen lopuksi
voittaisi Elsan muut tunteet, mutta nyt näytti hänestä tuo toivo
äkkiä kehnolta kerjuulta. Almujen anojaksiko hän todella aikoi
alentua, kerjuullako tahtoi pidättää vaimoaan kodissa? Eikö hänellä
pikemmin ollut syytä häätää hänet luotaan mitä pikemmin sitä parempi.
Olihan Elsa pettänyt hänet, pettänyt, vaikka hän niin rajattomasti
oli luottanut vaimoonsa ja solvauksena aina torjunut kaikki toisten
viittaukset.
Umpisokea hän todella oli ollut. Ei epäilyksen välähdystäkään ollut
mieleen tunkenut, vaikka tuo onneton suhde jo aikoja sitten oli
syntynyt.
Olavi hymyili katkerasti. Olihan Elsa omien sanojensa mukaan jo tätä
ennenkin rakkaus-suhteita rakennellut, joskin kaikki muu oli ollut
"kipinä vain" -- kuten hän vakuutti -- sen voimakkaan tunteen rinnalla,
joka hänet nyt oli valtoihinsa saanut. Se rajaton luottamus, jota
Olavi aina oli vaimoaan kohtaan tuntenut, se niin oli sokaissut hänen
silmänsä, että vasta Elsan oma kertomus pystyi hänelle selvittämään
miten asianlaita todellisesti oli. Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa.
Vielä nytkin hän pyrki epäilemään. Saattaisihan äkillinen mielenhäiriö
toisessa tai toisessa olla syynä tähän. Hän oli usein täten ajatellut,
mutta todellisuus teki aina armottomasti tyhjäksi hänen arvelunsa.
Olivathan he tyynesti ja suoraan yhdessä keskustelleet kaikesta. Olavi
oli antanut Elsalle täyden valintavapauden. Valinta oli hänestä tässä
ainoa mahdollisuus. Sen oli Elsakin myöntänyt. Ja nyt oli ratkaisun
hetki tullut.
Mutta juuri nyt hän tunsi voimakasta halua ainaiseksi sulkea ovensa
odotetulta. Ei Elsa todellakaan parempaa ansainnut. Eikä hän muuta
voinutkaan tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan enää voisi luottaa
Elsaan. Epäluulo tulisi hänessä tästälähin yhtä voimakkaaksi kuin
luottamus ennen. Se jäytäisi hänen rakkauttaan. Se tuhoaisi heidän
yhdyselämänsä. Mitä hyötyä silloin olisikaan jatkuvasta yhdessäolosta?
Elsan rakkaus oli aina tuntunut kaipaavan iloisuuden päivänpaistetta.
Jos tuota rakkautta enää oli kipenenkään verran, voisiko se säilyä, kun
kärsimysten kolkkous oli kotiin astunut.
Eihän näin ollen voinut olla oikein jatkaa yhdyselämää? Raukkamaisuutta
se vain olisi. Jos Elsa sellaista oli ajatellut, täytyi Olavin ainakin
sitä vastustaa. Hänen kunniantuntonsa ja hänen miehekkyytensä sitä
vaati.
Taas kuului askeleita portailta. Hiki kohosi Olavin otsalle ja
hänen kätensä vapisivat hänen kiiruhtaessaan avaamaan. Mutta avain
pistettiinkin naapurin ovenlukkoon.
Siis ei vieläkään! Hän huokasi helpotuksesta. Sitten hän meni saliin
saadakseen siellä astua edestakaisin mieltään tyynnytellen.
Raollaan olevan oven läpi näki hän Hiljan, joka makuuhuoneessa
par'aikaa laittoi lapsia yölevolle. Pienellä jakkaralla vuoteensa
vieressä istui Kaarina, ponnistellen voimiaan saadakseen kengät
jalastaan. Hiljan polvella istui poju puhtaana ja vastapestynä pitkässä
yömekossaan.
Vihlova tuskan tunne sai Olavin värähtämään. Miksei Elsa ollut tuolla?
Oliko tämä alkua siihen, mikä oli tuleva? Saisiko hän ehkä ilta illan
jälkeen astuskella täten, katsellen yksinäisiä, palvelijan huostaan
jätettyjä pienokaisiaan ja katkerasti tuntien, ettei koskaan kykenisi
täyttämään sekä äidin että isän paikkaa.
Tai vaatisikohan Elsa ehkä tasanjakoa? Kenties tahtoisi hän tytön
omakseen, pikku Kaarinan, joka oli ilmielävä kuva Olavin omasta
äidistä, ja luonteeltaan aivan isäänsä?
Isä oli aina iloinnut, nähdessään miten hyvin tyttö ja hän toisiaan
ymmärsivät. Ja nytkö heidän pitäisi erota?
Hänen täytyi mennä lasten luo.
Ennenkuin Kaarina ennätti aavistaakaan kiikkui hän isän käsien
kannattamana korkealla ilmassa. Riemusta huudahdellen painui hän sitten
isän olalle, sieltä polvelle, ja pääsi viimein isän viiksien kimppuun.
Ilo kasvoi kasvamistaan. Milloin kavahti tyttö isän kaulaan, milloin
naurusta hypähdellen taputti käsiään omille uskalletuille kepposilleen.
Pikku Kaarina auttoi isäänsä. Kun tämä laski tytön sylistään,
huolellisesti käärien hänet peitteeseen, oli hänen mielensä keventynyt.
Mutta kun sitten poju ojensi kätensä Olavia kohden, pyytäen hänkin osaa
isän hellyydestä, silloin valtasi tuska hänet uudelleen.
Pojastako hän oli luullut helpommin voivansa luopua siksi, että tämä
vielä oli niin pieni? Pojassahan hänen sukunsa ja hänen oman elämänsä
työ oli jatkuva kauas tuleviin sukupolviin. Oliko mahdollista luopua
hänestä?
Olavi syöksyi ulos huoneesta. Tuska kävi sietämättömäksi. Se repi,
raastoi ja tukahdutti. Huohottaen painui hän lepotuoliin omassa
huoneessaan.
Kauan hän istui siinä eteensä tuijottaen. Tuska teki hänet kuin
tunnottomaksi.
Viimein rupesivat kuitenkin ajatukset jälleen elpymään, mutta
voimattomina, väsähtäneinä. Siitä lähtivät, mihin olivat pysähtyneet:
pikku pojun luota. Olihan Olavin mieluisimpia tehtäviä aina ollut
laatia suunnitelmia hänen tulevaisuudelleen. Jo ennen pojan
syntymää olivat he usein yhdessä Elsan kanssa tällaisia tuulentupia
rakennelleet. Valoisaksi, kauniiksi oli silloin kaikki rakennettu.
Poika toteuttaisi kaiken, mikä vanhemmilta jäisi suorittamatta.
Kehityksessä ja teoissa, onnessa ja menestyksessä hän saavuttaisi
ennätyksiä, joiden vertaisista eivät vanhemmat uskaltaneet uneksiakaan.
Eikä häneltä koskaan puuttuisi sitä, mikä voisi auttaa ja tukea häntä
pyrinnöissään. Isän ja äidin onni kohoaisi korkeimmilleen heidän
tasoittaessaan tietä pojalle.
Mutta kerran Olavin täten unelmoidessa, oli hän tullut häirityksi
tavalla, jota hän ei voinut unohtaa. Hän oli kadulla kohdannut kalpean
pienokaisen laitakaupungilta, nähnyt nälkiintyneen, kärsimyksistä ennen
aikojaan kypsyneen lapsen katseen, ja silloin oli yht'äkkiä käynyt
aivan mahdottomaksi ajatella oman pikku pojun valoisaa elämäntaivalta.
Se ei ottanut onnistuakseen edes sittenkään, kun laitakaupungin
pienokainen oli saanut Kaarinalle aijotut tuliaiset ja kirkkaan
hopealantin, joka karkoitti kärsimysten kypsyttämän ilmeen lapsellisen
ilon tieltä.
Siitä pitäen oli Olavi ruvennut kysymään itseltään, miksi juuri
hänen poikansa oli oikeutettu kulkemaan valoisaa ja tasaista elämän
tietä, miksi tuli hänen saada kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä
pyrkimään kaikkein korkeimpia ennätyksiä kohden. Löytyihän niitä niin
paljon, jotka eivät koskaan saaneet muuta kokea kuin puutetta. Mikä
oikeutti häntä pojalleen vaatimaan onnekasten osaa. Eikö vanhempien
itsekäs rakkaus lapsiin ainakin osaksi ollut syynä, siihen, että sekä
aineellinen että henkinen hyvä oli tullut niin epätasaisesti jaetuksi
elämässä. Ja eikö siitä oikeastaan ollut vahinkoa sekä ainaista nälkää
näkeville että niille, joiden onnenosa oli kukkuraiseksi kasvanut?
Kärsimyksiä ja vaikeuksia vaille jäänyt -- jos sellaista oli olemassa
-- eikö hän samalla joutunut parhaimmasta onnestakin osattomaksi?
Vaatimattomasti täytyi sentähden rakentaa pojunkin tulevaisuudentupia.
Mutta eräässä suhteessa oli sittenkin päämäärä asetettava tinkimättömän
korkealle: kun tuli mieleen pojun tuleva koti ja perheonni. Olihan hyvä
koti kaikista maallisista lahjoista sentään parhain. Siksi täytyi pojan
ainakin siinä suhteessa saada runsain onnen osa omakseen. Valoisaksi,
lämpimäksi täyden sopusoinnun tyyssijaksi tuli hänen kotinsa muodostua,
sellaiseksi juuri, jommoinen Olavin oma lapsuuden koti oli ollut.
Olavi värähti kuin vilun puistattamana. Lapsuuden muistot tekivät tällä
hetkellä niin kirvelevän kipeää. Ja kuitenkaan hän ei voinut niistä
eroon päästä.
Kuva toisensa jälkeen sukelsi ummesta esiin. Hän näki riippakoivujen
varjossa pienen, punaisen rakennuksen. Sen valkeat ovi- ja ikkunapielet
paistoivat puhtauttaan. Ikkunain alapuolella välkkyi lahdelman tyyni
pinta ilta-auringon valossa, välkkyi, säteili ja loisti. Äiti kulki
pihamaan poikki kantamus vastatehtyjä vastaksia sylissään. Leena-muori
oli ne äsken haasta tuonut, ja nyt äiti toimitti luhtiin. Kaivon
luona riisui isä Mustan valjaista. Hänen katseensa etsi äitiä. Kun
heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, kirkastui kummankin katse
säteileväksi kuin herttaisin auringon paiste.
Sitten isä meni sisään. Hän hymyili ja hyräili, hän oli keksinyt
jotain hauskaa äidille iloksi. Olavi ymmärsi sen isän kasvojen
veitikkamaisesta hymyilystä. Tuo hymy kuului ihan isän kasvoihin,
eikä ainoastaan hänen kasvojensa ilmeeseen, se kuului oikeastaan koko
kotiin. Oli kuin kaikki siellä olisi hymyillyt aivan kuin isä ja äiti.
Kellokaappi, tavara-arkku nurkassa, kiikkutuoli, yksinpä vanha, kulunut
ruokapöytä sekä isän korkeaselkäinen, kunnioitusta herättävä nojatuoli
-- isän ja isoisän arvossa pidetty perintö, kaikki haasteli ja hymyili
niin kodikkaan herttaisesti.
Olaville selveni yht'äkkiä, miten vähän siinä kodissa oli sellaista,
mikä nykyajan tarpeita ja vaatimuksia saattoi tyydyttää, mutta miten
runsaasti sopusointuista, eheää onnea, jota nyt niin niukasti suotiin.
Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti lapsuutensa muistoista. Ne kävivät
tällä hetkellä hänelle liian raskaiksi. Ne herättivät niin hillitöntä,
sydäntä vihlovaa kaipuuta.
Hän tahtoi koota ajatuksensa, ei unelmoida, ei vaipua tunnelmiin, vaan
ajatella, päästä selvyyteen ja sitten toimia.
Arvostellen ja tutkivasti hän rupesi tarkastamaan menneisyyttä
lapsuuden ensi muistoista siihen aikaan, jolloin hän seisoi ensin isän
sitten äidin kuolinvuoteen ääressä. Mutta ankarasta tarkastuksestaan
huolimatta ei hän voinut mieleensä palauttaa ainoatakaan ristiriidan
tai epäsoinnun särähdystä. Aina oli isä vain ajatellut, miten äidille
iloa valmistaa ja äidin mielityönä oli ollut tuumia, miten hän ja Olavi
voisivat isää auttaa ja ilahduttaa. Kaksi yhtä vastaan, sellainen oli
asema aina ollut. Milloin isä ja poika yhteen liittoutuneina jotain
iloista yllätystä äidille valmistaakseen tai päinvastoin, milloin
vanhemmat yhdessä poikansa parasta valvoen.
Sulaa sopusointua ja päivänpaistetta löytyi entisyyden kätköistä.
Mutta sellainen suhde oli luonnollisesti vallan poikkeustapaus. Eihän
sellaista voinut tavoitellakaan. Mutta katkeralta tuntui sittenkin
tästä päivänpaisteisesta lapsuuden kodista luoda katse omaan kotiin,
jossa taistelu ja tuska olivat kotiutuneet.
Suojatun lahden poukamassa sijaitsi lapsuuden koti. Nykyaikaisen elämän
levottoman valtameren rannalle oli hän omansa rakentanut. Siksi ulapan
armottomat tuulet häntä nyt hätyyttivät. Ihmekö siis jos paleli?
Hän painoi jääkylmät kätensä ohimoilleen.
Eikö tuon päivänpaisteisen kodin lapsi olisi voinut saada parempaa osaa?
Hän kavahti pystyyn ja alkoi taas kiivaasti astua.
Siinäpä se uudelleen oli tuo tavallinen, mutta niin sydämettömän
itsekäs kanta! Sen, joka oli saanut jotain hyvää, tuli saada enemmän,
ja se, jolla ei mitään ollut, oli velvollinen tyytymään puutteeseensa.
Oliko tuollainen katsantokanta oikeutettu? Eikö pikemmin juuri hän,
onnen kummilapsi, joka olemassa-olonsa ensimmäisistä tiedottomista
hetkistä saakka oli saanut varttua voimakkaaksi rakkauden
päivänpaisteessa, nyt ollut velvollinen tyytymään kovaankin kohtaloon.
Saattoihan syystä ristiriidan ja tuskien hetkinä hänelle asettaa
suurempia vaatimuksia kuin kova-osaisille.
Olihan se, jolle paljon oli annettu velvollinen jakamaan vähemmän
saaneille. Eikö siunaus siten juuri vähitellen voisi kirousta voittaa.
Olavista tuntui kuin äiti hyväillen olisi pyyhkäissyt hänen otsaansa
ja isä katsonut häneen niinkuin hän yksin taisi katsoa, vaatien,
mutta samalla antaen. He puhuivat molemmat hänelle, ei enää yksin
rakkaudestaan, vaan elämänsä vakaumuksesta ja horjumattomasta uskostaan
rakastavaan ja oikeutta tekevään Jumalaan, joka kärsimyksien teitä
kuljetti ainoastaan kirkastaakseen ja kasvattaakseen.
Myrsky sydänulapalla rupesi asettumaan.
Olavi lakkasi kävelemästä ja hän siirtyi omasta pimeästä huoneestaan
saliin, jonne sähkölamppu kadulta loisti rauhoittavan hillittynä.
Hän asettui soittokoneen ääreen ja painoi koskettimia. Mutta samassa
hän muisti nukkuvat lapset ja nousi.
Hänen mielensä oli käynyt kumman tyyneksi. He kärsivät molemmat sekä
Elsa että hän. Miksi oli hän katkeruudessaan tuominnut? Pystyikö
hän tutkimaan ihmistekojen salatuimpia alkulähteitä. Ymmärsikö hän
perinnöllisyyden ja taipumusten täyttä merkitystä? Ja uskalsiko hän
niin ollen tuomariksi asettua?
Ei se ollut miehekkyyden eikä kunniantunnon polkemista, jos
tuomitsemisen asemasta koetti ymmärtää. Isä ja äiti eivät koskaan olisi
toiselle tielle neuvoneet.
Olavin mieleen johtui samassa miten vähän hän oikeastaan tiesi
Elsan vanhemmista. Ainoastaan aavistamalla oli hän tullut siihen
johtopäätökseen, että he olivat olleet aivan toisenlaiset kuin hänen
omansa. Sitä vastoin hän oli kyllä tietänyt, että Elsa kolmentoista
vuotiaana oli jäänyt kodittomaksi, orvoksi. Mutta sitä hän ei ennen
ollut ottanut huomioon.
Hänet valtasi äkkiä kiihkeä halu tavata Elsaa. Kunpa hän nyt tulisi!
Nyt oli Olavi valmis kohtaamaan hänet.
Mutta aika kului eikä Elsaa kuulunut.
Aina kun Olavi kuuli askeleita portailta, vavahti hän ja kiiruhti
avaamaan. Mutta aina olivat askeleet vieraan ja aina ne veivät
toisaalle.
Olavi katsoi yhtenään kelloaan. Oli käsittämätöntä, ettei Elsa jo
tullut. Nythän hänen olisi pitänyt kiiruhtaa, kun Olavi häntä rakkauden
ymmärtämyksellä odotti, valmiina taistelemaan lasten, hänen ja oman
onnensa puolesta. Miksi hän viipyi? Minuutit tuntuivat tunneilta.
Olavi koetti lyhentää odotusta miettimällä, mitä tekisi, jos Elsa
päättäisi jäädä hänen luokseen. Huomaamatta ja varovaisesti koettaisi
hän eloon elvyttää Elsan uinuvaa, kenties kuollutta rakkautta. Ensi
sijassa hän kuitenkin aina ajattelisi Elsan parasta. Kaikki omat
vaatimukset saisivat väistyä. Vapautta, täydellistä vapautta saisi Elsa
kodissaan nauttia. Lastensa äiti, miehensä toveri hän olisi, ei muuta
mitään, ellei rakkaus heitä yhdistäisi. Joskin hän tavallaan olisi
sidottu sen lupauksen kautta, minkä oli antanut naimisiin mennessään,
koettaisi Olavi sen rakkauden vaatimana, jota oli isältä ja äidiltä
oppinut, tehdä ne siteet jos mahdollista tuntumattoman pehmeiksi. Miten
isä menettelisi? Mitä äiti minulta odottaa? Näin aikoi Olavi kysyä
itseltään ja sitten sen mukaan toimia.
Tunti oli taas kulunut eikä vieläkään ketään kuulunut. Olavin kävi yhä
vaikeammaksi jatkaa entistä ajatusjuoksuaan. Ja entistä kirpeämmin
rupesi hänen mieltään kirvelemään ajatus, että Elsa viipyi siksi,
ett'ei jaksanut erota.
Hänen mielensä ei siitä enää katkeroitunut. Mutta se ajatus vihloi ja
haavoitti.
Miten pohjaton tuska mahtuikaan ihmispoveen. Miten tuhoava ja tulinen
sen liekki. Ei se säästänyt.
Olavi painoi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli yksinäisyydessä
vaikeroida, vaikeroida hiljaa kuin sairas, kärsivä lapsi.
Nyt kun katkeruus ei enää mieltä terästänyt, tuntui kuin sydän
tuskan tulessa olisi sulanut niin turvattoman pehmeäksi. Naisellisen
pehmeäksi, arveli hän itsekseen, taas katsoen kelloaan.
Silloin soluivat hänen ajatuksensa yht'äkkiä outoon, ennen
aavistamattomaan suuntaan. Hän oli mies. Hänellä oli hyvät ruumiin
voimat ja siis paremmat edellytykset kuin heikolla kärsimään sielunkin
tuskia. Epäilys ei häntä ainakaan ahdistanut. Hän oli surussaan
sittenkin vakuutettu siitä, että Elsa nyt oli ollut täysin suora häntä
kohtaan. Ja kuitenkin hän tunsi sietämätöntä tuskaa ajatellessaan, että
se, jota hän rakasti, nyt viipyi toisen luona.
Mitä silloin mahtoivatkaan tuntea ne naiset, jotka pitkinä, pimeinä
iltoina ja unettomina öinä turhaan odottivat kotiin rakastamaansa
miestä, häntä, jolle olivat kaikkensa antaneet.
Sanomattomien kärsimysten kuilu avautui tässä Olavin katseille. Onnensa
ja voimansa päivinä hän ei koskaan ollut tätä ajatellut, mutta nyt
olivat hänen silmänsä auenneet. Nyt hän näki näitä hiljaisuudessa
kärsiviä, näitä taakkansa alle nääntyviä, näki heitä tuhansin. Hän näki
ja hän ymmärsi samalla, sillä suru oli teroittanut hänen tunteensa
hienoutta.
Raskaita, usein ilottomia työpäiviä, ei lepoa eikä rauhaa koskaan,
vaan kuormaksi kuorman päälle milloin itsekkäitä vaatimuksia, milloin
epäilyksen ja tuskan odotuksen tuottamia sydänhaavoja. Sellaistahan
monenkin kohtalo oli.
Löytyikö sanoja sellaisten surujen selittämiseksi? Saattoiko mikään
maailmassa sovittaa, mitä tässä oli rikottu?
Syytöksen kärki kohdistui samassa Olaviin itseensä. Eikö hänkin koko
sukunsa kanssa tässä joutunut syylliseksi? Se valitus, jolle hänen
korvansa nyt oli auennut, syyttihän se häntäkin kaikkien niiden
puolesta, jotka olivat heikkoja ja joiden kuitenkin oli täytynyt kantaa
kaikkein raskaimpia taakkoja.
Miehekkyytensä ja kunniantuntonsa vaatimana oli hän äsken arvellut
velvollisuudekseen oikeuden mukaisesti rangaista Elsaa hänen
menettelystään. Mutta entä jos tuo miehekkyys ja kunniantunto häntä
nyt vaatikin vallan toiseen? Jos hänen elämäntehtävänsä oli koettaa
sovittaa edes jotain siitä, mitä voimakkaammat olivat rikkoneet
heikompia kohtaan. Ja jos hän siten menetellen myöskin paraiten
turvaisi lastensa tulevaisuuden?
Hänet valtasi voimakas halu taas pistäytyä pienokaisiaan katsomaan.
Varovaisesti ja varpaillaan hän lähestyi makuuhuoneen ovea.
Hänen raottaessaan sitä valaisi sähkölamppu kadulta hänen kasvojaan.
Niiden vaivaantunut, kärsivä ilme oli nyt kadonnut, tuo ylen tuntehikas
sävy samoin. Niissä kuvastui ainoastaan miehekästä, elämän taistelua
varten koottua voimaa.
Samassa sulki Olavi avaamansa oven. Elsan askeleet kuuluivat portailta.