Korkeana kaartuvalta kesätaivaalta paistaa heloitti aurinko
aamuraittiina ja säteilevänä. Järvi oli tyyni ja kesäiset rannat
katselivat kuin ihastellen omaa kuvaansa veden välkkyvässä kalvossa.
Juhlatunnelma vallitsi luonnossa. Metsän vihreys oli mehevimmillään.
Kukkasrunsauttaan upeilivat ahot ja niityt. Yksinpä pelloilla
lainehtiva viljakin näytti kuin tietoiselta siitä, että kesän kukkeus
nyt oli korkeimmillaan ja luonnon juhlahetket käsissä.
Kypsyyteensä kehittyneen kauneuden herättämä itsetietoisuus, joka
ilmeni luonnossa näytti leimanneen myöskin Salohovin vanhan kartanon.
Kolmelta puolen sinisen sisäjärven ympäröimänä se oli kuin aalloista
kohonnut tuohon saarentapaiseen niemeen, jonka ainoastaan kapea,
metsäinen kannas yhdisti mannermaahan.
Itse päärakennus, -- kaksikerroksinen, vanha puutalo -- sijaitsi niemen
etäisimmällä kielekkeellä. Talon toisella puolella oli puutarha,
toisella avara pihamaa, jonka keskustaa kaunisti muhkea kasvisryhmä.
Tätä ympäröi mehevä, paraillaan kukkivien runkoruusujen reunustama
nurmikko, jota huolellisesti hiekoitettu ja koristellen haravoitu
ajotie kiersi.
Rakennuksen toisella puolella, mallikelpoisuudestaan kuulussa
puutarhassa, nyökkäsivät paraillaan kukkaset tyytyväisinä hyväähuomenta
toisilleen. Päivä paistoi niin herttaisesti. Ihana oli kesäinen aamu.
Siitä kukkasetkin hyvillään kertoilivat. He eivät nyt muuta kaivanneet
kuin ystävällistä osanottajaa iloonsa.
Tapansa mukaan ilmaantuikin rouva Eller pian verannan ylimmälle
portaalle, mistä hänen katseensa äidillisen hellänä etsi puutarhan
kukkasryhmiä.
Hän oli ottanut tavakseen kesän aikana aina ensimmäiseksi pistäytyä
tänne puutarhaan ja tätä tapaansa hän tänäänkin noudatti. Mutta
kaikesta päättäen hän ei tällä kertaa tavallisella tarkkuudellaan
huomioita tehnyt. Hän kulki tosin nytkin kukkas-ryhmästä toiselle,
poimi sieltä täältä pois jonkun kuihtuneen kukkasen tai lakastuneen
lehden, taivutti oksan syrjään, katsoakseen oliko puhkeamassa oleva
nuppu jo auennut, ja asetti tukea hennolle, taittumassa olevalle
varrelle. Mutta näistä äidillisen hellistä toimista huolimatta näytti
siltä kuin rouva Eller tänään ei olisi jaksanut kiinnittää huomiota
kukkasiinsa. Hän tuntui pikemmin suorittavan työnsä koneellisesti,
ajatusten harhaillessa aivan toisaalla.
Hetken kuluttua kuuluikin pihamaalta iloista haukuntaa ja raskaita,
laahaavia askeleita.
Omituinen sekä levoton että samalla vapautuksesta todistava ilme
kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Posti saapui. Hän avasi sen.
Kepein, milt'ei lapsellisen lyhyin askelin kiiruhti hän puutarhasta
pihan puolelle ja sieltä eteiseen, jossa vanha Matti postilaukku
kainalossa odotti talon emäntää.
Matti oli hyvillään aina, kun rouva itse sattui ottamaan postin
vastaan. Silloin sitä tavallisesti sai sekä monta hyvää sanaa että
tervetulleen kahvitilkankin osakseen.
Mutta tänä aamuna ei kuulunut ei toista eikä toista. -- Kiitos Matti --
sen enempää ei rouva sanonut, hajamielisesti päätään nyökäyttäessään.
Matti vallan typertyi. Mitä tämä merkitsi? Ihanko rouva todella aikoi
jättää hänet näin vähälle? Ei hän vielä voinut sitä uskoa.
Hän jäi ovensuuhun seisomaan hypistellen lippalakkiaan ja katsein
seuraten rouvaa, joka viereisessä huoneessa paraillaan availi
postilaukkua. Inkeri neidin kihlaus kai oli syynä tähän. Mutta mikä
kumma se, että kihloihin mentiin. Olihan tyttö nuori, kaunis ja
rikas, ja sulhanen arvattavasti samanlainen. Mitäpä siinä sitten
ihmettelemistä. Ja tarvitsiko rouvan siitä noin itseensä ottaa? Eihän
hän ollut kahvipannua kallistellut Matin iloksi kertaakaan, sittenkun
tuo tieto saapui.
Matti pyyhkäisi suupieliään. Kurkkua rupesi kuivaamaan. Olihan tuota jo
tullut astuttua hyvä kappale aamuhelteessä.
Hän rykäsi, odotti ja rykäsi uudelleen. Mutta apua ei tullut.
Ei mikään näyttänyt voivan rouvalle muistuttaa Matin tai Matin
mahdollisen kahvikaipuun olemassa oloa.
Niinpä painoi Matti lakin päähänsä ja poistui hiljaa. Ymmärsi hänkin
kiitollisuuden vaatimuksia. Rouva oli monet kahvit hänelle tarjonnut ja
monet hyvät sanat sanonut. Olkoon nyt rouva yksikseen, kun tahtoo. Ei
Matti ainakaan häntä häiritse.
Rouva Eller ei huomannut Matin poistumista. Hän tutki yhä postin
sisältöä. Sanomalehdet oli hän siirtänyt syrjään, samoin kortin
tyttäreltä, joka varmuuden vuoksi vielä ilmoitti saapuvansa tänään
sulhasineen lähikaupunkiin, missä toivoi vaunujen ja hevosten kotoa
käsin olevan heitä vastassa.
Onnittelukirjeet näkyivät eniten kiinnittävän rouvan huomiota. Niitä
hän tarkasteli yksitellen ja tutkivasti ikäänkuin suvun ja ystävien
arvostelulla olisi ollut vallan ratkaiseva merkitys. Usein hän myöskin
päätään pudisti, tyytymätön, levoton ilme kasvoillaan.
Näytti siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton päästä selville siitä,
mitä nuo onnittelut oikeastaan sisälsivät. Monet olivatkin asettaneet
sanansa niin kummasti, että oli vallan mahdotonta niiden perille päästä.
Tahtoivatkohan säästää häntä? Tai eivätkö mitään tietäneet? Vai
arvelivatko ehkä, ett'ei sopinut sanoa muuta kuin hyvää niin
edullisesta naimiskaupasta?
Hänkö yksin oli niin typerä, ettei jaksanut tästä iloita. Ja tuo tyhmä
pelkoko oli syynä siihenkin, että hän ainakin muutamista onnitteluista
oli löytävinään yhtä ja toista rivien välistäkin.
Sairaalloista mielikuvittelua se vai maan oli! Moitittavaa, liioiteltua
herkkyyttä ehkä.
Huolestuneena huojutellen ruumistaan kokosi rouva Eller postin, laski
sen hyvin järjestettynä miehensä kirjoituspöydälle ja kääntyi sitten
verannalle, jossa katettu aamiaispöytä odotti.
Elli oli nähtävästi pannut parastaan valmistaakseen aamiaisen ja
kattaakseen sen pöydälle niin hyvästi kuin mahdollista. Rouva Eller
huomasi sen kiitollisena, mutta ei sekään kyennyt hänelle antamaan
ruokahalua. Hänen oli vallan mahdoton syödä. Jokainen pakollisesti
nielaistu pala tuntui aivan tukahduttavan. Siksi hän nousi pöydän
äärestä ja asettui läheiseen lepotuoliin.
Tuo Ellin ystävällisyys tuntui kuitenkin hyvältä. Se vaikutti nyt kuten
usein ennenkin, aivan kuin viihdyttävä hyväily, joka sanoitta pyrki
lohduttamaan. Tuskin löytyikään toista, joka häntä niin ymmärsi kuin
Elli. Hän olikin ollut talossa toistakymmentä vuotta, ja aina oli hän
ollut emännälleen sekä iloksi että avuksi. Hän ymmärsikin niin paljon,
jota ei kukaan muu. --
Ei, ei, rouva Eller säpsähti. Mitäpä ymmärtämistä tässä tarvittiin.
Sellaistahan elämä oli. Ei sille mitään mahtanut. Kaikki tuntui vain
niin raskaalta nyt, kun hän muutenkin oli liikutettu.
Hän oli sitäpaitsi voinut pahoin siitä asti, kun kirje Inkerin
kihlauksesta saapui. Hänen heikko, sairas sydämensä ei sietänyt
tällaista mielenliikutusta. Hänen täytyi koettaa olla järkevä.
Rouva Eller nojautui paremmin lepotuoliin ja sulki silmänsä. Pikku
Inkeri, hänen sydänkäpynsä kun jo oli aikaihminen ja kihloissa. Se oli
kuin ihme! Sitä tahtoi hän ajatella tulevaisuudesta huolimatta. Kyllä
Inkeri selviytyisi elämässä yhtä hyvin kuin muutkin, se oli varma. Hän
ei ollutkaan hentomielinen raukka, kuten äiti. Turhaa oli senkin vuoksi
nyt jo ruveta suremaan, että sulhanen oli toisenlainen kuin äiti olisi
suonut.
Mutta juuri siksi, että Inkeri oli niin hieno ja herttainen, ei
häntä kuka tahansa olisi saanut omakseen ottaa. Juuri siksi hän oli
suojeltava kovin armottomilta iskuilta.
Tutkisteleva, tuskainen ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Ei hän
ollut luotu taakkoja kantamaan. Hän tunsi sen itse. Mutta ei elämä
häntä silti ollut säästänyt. Syviä haavoja se oli iskenyt, oli iskenyt
usein ja armottomasti. Eikä hän suinkaan voinut kerskailla rohkeasta,
itsetietoisesta taistelusta. Mutta iskujen kohdatessa oli hän ainakin
osannut taipua niin hiljaa ja huomaamatta, että toiset tuskin tiesivät
hänen tuskaa tunteneenkaan.
Luulivat ehkä hänen näkevän ainoastaan ruusuja tiellä. Ja hyvähän oli
sekin. Ei sitten ainakaan kukaan päässyt säälimään, ei edes silloin,
kun okaat sydämen vallan verille repivät.
Mutta hän ei ollut ainoastaan toisilta salannut miten kärsi, hän oli
itsekin itsepintaisesti koettanut olla katsomatta totuutta suoraan
silmiin. Mutta nyt se tunki esiin niin kumman vaativana. Se ei enää
sallinut väittelyjä eikä tinkimistä.
Oliko tässä Inkerin onnea valvottava? Pitikö äidin, pitkällä
elämänkokemuksellaan tulla lapselleen avuksi? Olihan nyt kysymyksessä
ratkaiseva askel. Väistyikö hän kehnosti velvollisuuksiaan, jollei nyt
puhunut suoraan?
Hikikarpalo toisensa jälkeen kohosi rouva Ellerin hienolle otsalle.
Nämä ajatukset liikuttivat häntä niin kovin, eikä hän jaksanut sitä
sietää. Hänen täytyi koettaa tyyntyä.
Hän nousi, loi pikaisen, hajamielisen katseen puutarhaan, jossa
kukkaset nuokkuivat hiljaisen aamutuulen hengessä ja siirtyi sitten
omaan huoneeseensa, missä tavanmukaisella huolellisuudella pukeutui
päivää varten.
Tämän tehtyään pistäytyi hän Inkerin huoneeseen, jonka palvelija vasta
oli valmiiksi siistinyt. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Näytti
siltä kuin tuo soma pieni huone ruusunpunaisella päällystettyine
valkoisine huonekaluineen olisi tehnyt häneen omituisesti valtavan
vaikutuksen.
Hän nosti kätensä varjostaen silmille. Täällä oli niin häikäisevän
kirkasta. Ja avonaisesta ikkunasta virtasi auringon valoa tulvimalla.
Luotuaan ensin yleissilmäyksen huoneeseen, rupesi hän kiertämään
paikasta toiseen, tarkastaakseen oliko pöly huolellisesti pyyhitty
ja kaikki pienet korukalut paikoilleen sijoitetut. Sitten pistäytyi
hän puutarhaan, josta pian palasi, kädet täynnä puutarhan kaikkein
kauneimpia kukkasia.
Kristallimaljakkoon Inkerin kirjoituspöydälle hän asetteli tuoksuavan
resedakimpun orvokkien kanssa. Upea, vasta puhjennut Dijònruusu sai
paikkansa sohvapöydällä ja ikkunan edustalla keinuvaan kukkapitimeen
pistettiin iloisen kirkkaat unikot.
Rouva Ellerin katse kiintyi unikkojen hehkuvaan punaan. Huumaavan heleä
se oli.
Miksi olikaan hän poiminut juuri sellaisia? Olihan hän aikonut ottaa
äsken puhjenneita leukoijia. Miten lienee unohtanut?
Oliko hän kenties kaivannut lämpimämpää, kirkkaampaa väriä? Vai oliko
ehkä vaistomainen ajatus ohjannut hänen valintaansa? Oliko se vaatinut
häntä katkomaan unenkin kukkaa joukkoon, jotta edes sen vaikutuksesta
onnen unelma hetkeksi todelta tuntuisi?
Sellainenhan hänen oma kokemuksensa ainakin oli ollut. Ellei hän siksi
kauan olisi jaksanut uskoa onnenunelmaansa todellisuudeksi, tokko olisi
hän paljonkaan onnea saanut tuntea?
Naimisiin mennessään ei hänellä ollut aavistustakaan avioliiton
merkityksestä. Hän iloitsi vain tulevan miehensä kauneudesta,
varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. -- Rakastunut hän
tietysti myöskin oli -- ja varmasti vakuutettu siitä, että elämä
sellaisen miehen rinnalla ei voinut muodostua muuksi kuin ainaiseksi
iloksi.
Todellisuus oikaisi kyllä pian hänen erehdyksensä, mutta kaikessa
heikkoudessaan hän oli sitkeä ja sitkeästi hän myöskin luotti onnen
unelmiinsa.
Huolimatta pettymyksestä ja silloin tällöin heräävistä, hämäristä
aavistuksista jaksoi hän kauan vakuuttaa itselleen, että hänen
unelmansa olivat toteutuneet, ja että se, mikä todellisuudessa tuntui
käsittämättömältä ja peloittavalta, oli pelkkää unta.
Sen uskonsa varassa eli hän kauan.
Ainoa pettymys, jonka olemassaolon hän uskalsi todeksi tunnustaa, oli
se, ett'ei heillä aluksi ollut lapsia. Siitä arveli hän kaiken sen
johtuvan, mikä hänestä tuntui raskaalta ja vaikealta. Jos heillä vain
olisi ollut lapsia, olisi hän varmaan ollut täysin onnellinen.
Kun sitten pitkän odotuksen ja ikävän perästä toivo vihdoin toteutui,
tuntui hänestä hänen onnensa aivan käsittämättömältä. Lapsi teki hänen
elämänsä sopusointuiseksi ja rikkaaksi. Lapsesta iloitessaan unohti
hän kaiken muun. Ilo auttoi häntä ummistamaan ilmansa sellaisellekin,
mikä muuten olisi hänessä huolta herättänyt. Se pani hänet pitkäksi
aikaa entistä lujemmin uskomaan, että hänen onnenunelmansa kaikesta
huolimatta olivat toteutuneet ja että kaikki se mikä pyrki tuntumaan
raskaalta oli sulaa mielikuvitusta.
Rouva Ellerin katse solui hyväillen paikasta toiseen. Valoisaa ja
päivänpaisteista oli täällä Inkerin huoneessa, mutta niinhän sen olla
pitikin. Olihan lapsi tuonut päivänpaistetta, sisältöä ja rikkautta
hänen elämäänsä.
Ensimmäisinä vuosinaan etenkin oli Inkeri pelkkää iloa äidille
valmistanut. Ensi hymyily, hapuilevat yritykset liikuttaa ja hallita
pikku jäseniä, herttainen jokeltaminen ja tuo ihastuttava, äänekäs ensi
nauru -- voiko kukaan aavistaa, minkä arvoista tuo kaikki oli äidille
ollut!
Hauskaa oli ollut Inkerin varttuessakin seurata hänen kehitystään.
Vasta kun koulunkäynti alkoi ja tyttö isän toivomuksesta lähetettiin
kaupunkiin kouluun, alkoi vieraantuminen. Mutta silloin se kävikin
äkkiä.
Vietettyään ensi talvensa pääkaupungissa, palasi tyttö kotiin, ei enää
lapsena, vaan pienenä helsinkiläisneitinä.
Kaunis hän oli silloin. Äidin täytyi vieläkin hymyillä ajatellessaan
tyttöään niiltä ajoin. Mutta samalla koski pistävän kipeästi tietoisuus
siitä, että Inkeri tuosta ajasta alkaen yhä enemmän vieraantui
äidistään, samalla kun entistä enemmän kiintyi häntä hemmottelevaan
isään, jonka luonteenkin hän oli perinyt.
Aivan kuin tietoisesti oli Inkeri siitä asti liukunut yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi äidistään.
Ihmekö, jos äidistä nyt tuntui mahdottomalta puhua suoraan ja
avomielisesti hänelle. Kihlaus oli tullut niin äkkiä. Ja se oli
sattunut äidin sydämen kaikkein arimpaan kohtaan. Kuinka voisi hän
nyt tuon vertavuotavan haavan Inkerille paljastaa, kuinka häntä
avomielisesti varoittaa ja purkaa sen erottavan muurin joka vuosien
kuluessa vahvistuneen vieraantumisen takia oli heidän välilleen
muodostunut.
Rouva Eller oikaisihe. Oli niin rasittavan kuumaa täällä Inkerin
huoneessa. Ja hän unohti kaikki velvollisuutensakin istuessaan täällä.
Markiisit olivat laskettavat, jotta päivä ei vallan haallistaisi
huonekaluja. Ja sitten kai oli juhlapäivällisestäkin huolta pidettävä.
Kaiken piti olla kunnossa, kun hänen miehensä palaisi kaupungista,
jonne oli lähtenyt nuoria vastaanottamaan.
Rouva Eller nousi ja teki kiertokulun huoneissa, katsoakseen, oliko
kaikki siellä niinkuin olla piti. Sitten hän antoi määräyksiään
päivällisestä ja sen kattamisesta verannalle. Sen tehtyään lähti hän
pihamaalle, josta kääntyi valtamaantielle johtavalle ajotielle.
Hän aikoi tehdä pienen kävelymatkan ja sitten levätä, ollakseen pirteä
odotettujen saapuessa.
Tie, jota rouva Eller astui, kaarteli kauniisti kannaksen selännettä
pitkin siellä täällä tarjoten tiepuoleen pystytetyn penkinkin
lepopaikaksi kulkijalle.
Odotetut eivät voineet saapua perille ennenkuin neljän tienoissa,
eikä kello vielä ollut kahtakaan, mutta rouva Eller oli sittenkin
yhtenään kuulevinaan vaunun pyörien rätinää ja tasaista hevosten
kavioiden kapsetta. Samassa oli hän näkevinään miten vaunut
pyörähtivät esiin tien mutkassa, ja miten iloisina kaikki odotetut
siinä istuivat: miehensä, tuo uljas ja ritarillinen, joka vieläkin
herätti kaikkien vieraiden ihailua, Inkeri hänen rinnallaan, onnea ja
kauneutta säteilevänä ja vastapäätä heitä sulhanen itsetietoisena ja
voitonvarmana.
Selvemmin kuin koskaan tunsi rouva Eller, mikä huutava vääryys se oli,
että nuori, ymmärtämätön tyttö, hänen ainoa lapsensa ja hänen elämänsä
suurin ilo, uskottaisiin huikentelevalle, elähtyneelle miehelle,
uskottaisiin varoituksitta ja vastustuksitta.
Se ei voinut eikä saanut tapahtua. Nyt hän tunsi velvollisuutensa.
Hänen täytyi puhua. Hän tiesi, mikä tässä oli kysymyksessä. Mies oli
aivan yleisesti tunnettu. Pari vuotta sitten oli rouva Eller itse ajan
oleskellut samassa kylpylaitoksessa, missä hänkin. Jo silloin tiesivät
kaikki, mikä hän oli miehiään tuo tanssisalin sankari ja naisten
ihastuttaja.
Nyt olisi ollut rikos vaieta. Inkeriä täytyi ainakin varoittaa.
Ei hänen tarvinnut saada tietoa äidin katkerista kokemuksista, ei
aavistaa, mitä äiti oli kärsinyt, kaikesta vastustuksestaan huolimatta
tullessaan vakuutetuksi miehen yhtenään uudistuneesta uskottomuudesta.
Mutta Inkerin täytyi oppia ymmärtämään, mitä naimisiinmeno tiesi ja
että onni tai onnettomuus ei suinkaan riippunut hienosta ulkonaisesta
käytöksestä eikä liioin turvatusta taloudellisesta asemasta.
Rouva Eller huokasi raskaasti. Hän oli äkkiä tehnyt epätoivoisen
päätöksen puhua suoraan Inkerille, maksoi mitä maksoi. Ja se oli
kysynyt ponnistusta. Hän tunsi sen. Pahoinvointi, josta hän jo pari
päivää oli kärsinyt, tuntui äkkiä kiihtyvän. Hän etsi hapuillen penkkiä
tiepuolesta.
Millainen heikko raukka hän sentään oli. Järkevä, lujatahtoinen
ja voimakas nainen olisi kyllä paremmin osannut selviytyä elämän
ristiriidoissa. Ja sellainen puoliso ja äiti olisi myöskin voinut
vaikuttaa jotain. Mutta hänen suuri heikkoutensa oli ollut ja oli yhä
hänen onnettomuutensa. Kärsiä ja taipua, siinä hänen ainoa taitonsa.
Muuta hän ei ollut oppinut elämänsä varrella, ei edes vieläkään, vaikka
päivä jo oli painumaan päin.
Taaskin pääsi rouva Elleriltä syvä huokaus, ja hän istui kauan kokoon
lyyhistyneenä kuin oman huonoutensa tunnossa. Mutta sitten hän
oikaisihe.
Miten ymmärtämätön hän taaskin oli. Vaipua surullisiin
itsetutkisteluihin ja heikontaa voimiaan nyt juuri, kun hänen olisi
pitänyt olla luja ja järkevä. Raukkamaista ja kehnoa se oli, mutta
vallan hänen tapaistaan.
Mutta nyt hän ainakin tahtoi olla ymmärtäväisempi. Hän aikoi mennä
Ellin luokse, jutella vähän hänen kanssaan ja sitten levätä.
Hän nousi ja rupesi tavallista reippaammin astumaan kartanolle päin.
Pihamaalla tuli Elli vastaan.
-- Mitäs nyt, Eihän vain piispa taloon tulle! Rouva Eller koetti
tekeytyä iloiseksi ja leikkisäksi. Mutta samalla hävetti teeskennellä
Ellin seurassa. Jos joku aina oli emäntäänsä käsittänyt ja auttanut
oli Elli sitä tehnyt. Hienolla myötätuntoisuudella oli hän monen monet
kuormat keventänyt.
-- Eihän toki niin hullusti! Käännytetään portilta pois, jos tulee. --
Ellikin pisti leileiksi.
-- Mutta sinä tulit aivan kuin hakemaan minua, -- tutkisteli rouva
Eller.
-- Teki mieli pistäytyä vähän ulos kesken kiireen ja sitten piti
katsoa, missä rouva kuljeksi. Eikö rouva nyt lepäisi vähän ennen
vieraiden tuloa.
-- Sitähän juuri aioinkin. Aina sinä arvaat, mitä minä tarvitsen. --
-- Hyvä, jos sitä vuosien varrella on jotain oppinut! -- Elli nyökkäsi
iloisesti päätään. -- Saanko ehkä tuoda lepotuolin ja peitteen
puutarhaan?
-- Niin, kiitoksia, puutarhaan, Inkerin pikku leikkipirtin luo. Siellä
on niin suojattua ja rauhallista.
Hetken kuluttua oli Elli laittanut kaikki kuntoon. Itsekin tyytyväisenä
katseli hän emäntänsä mukavaa lepopaikkaa. Osasi hän ainakin joskus
tehdä olon hänelle hauskaksi.
-- Kiitoksia, kiitoksia, Elli kulta. Nyt koetan levätä. Tässä on niin
mainion hyvä olla! -- Rouva Eller hymyili herttaista, äidillistä
hymyään. -- Kyllä sinä minusta hyvää huolta pidät! Tuskin voisin enää
sinusta erota, -- ell'ei mahdollisesti Inkerin hyväksi.
Elli keikautti harmistuneena päätään. -- Johan nyt joutavia.
Ajatteleeko rouva jo häitä, vaikkeivät vielä kihlajaisetkaan kunnolla
ole pidetyt. Ei, rouva kulta, kyllä me vielä kauan pidämme häntä
kotona, siitä olen varma.
Elli nyökkäsi vielä kerran reippaasti päätään ja kiiruhti sitten
takaisin keittiöön päin.
Rouva Ellerin katse seurasi häntä. Miten suuri ilo ja apu hän aina oli
ollut. Inkerikin piti hänestä niin paljon. Tuntuipa siltä kuin Ellillä
yhä vielä olisi ollut vaikutusvaltaakin Inkeriin. Hän oli aina järkevä,
reipas ja voimakas. Siksi kai Inkerin täytyi häntä kunnioittaa. Hän ei
ollut sellainen heikko raukka kuin Inkerin äiti parka.
Rouva Eller huokasi taas raskaasti.
Kyllähän Inkeri nyt -- ehkäpä syystä, heikkoa äitiään syrjäytti --
kenties vähän halveksikin, mutta oli äiti kuitenkin ennen aikaan ollut
pikku Inkerinsä ainoa ja paras ystävä.
Ihanaa onnen aikaa se oli ollut Oi miten he silloin olivat jokeltaneet,
leikkineet ja riemuinneet yhdessä! Etenkin täällä Inkerin pikku
leikkipirtin luona suuren kuusen juurella oli ilo usein ylimmilleen
kohonnut. Täällä olivat he kaikkein onnellisimpia hetkiään yhdessä
viettäneet.
Rouva Eller oli vielä näkevinään, kuinka Inkerin pyöreät, ruskettuneet
sääret ja paljaat pikku jalat pistivät esiin pirtin ovesta.
Kaikki kävi hänestä yht'äkkiä todelliseksi. Pienokainen istui tuolla
sisällä ja odotti äitiä. Hän tahtoi kiiruhtaa sinne lapsensa luokse,
mutta samassa tunsi, ett'ei päässytkään paikaltaan.
Hän ponnisteli tuskaisesti voimiaan. Hiki kohosi otsalle. Sydän takoi
ja jyskytti.
Hänen teki mieli huutaa, pyytää apua. Tuntui tukehduttavan raskaalta
hengittää. Tuska kiihtyi kiihtymistään.
Mutta yht'äkkiä se väistyi. Pehmeät käsivarret kiertyivät äidin kaulaan
ja pienet kätöset hyväilivät hellästi. Lapsi oli tullut -- oli hänen
luonaan -- oli hänen omansa, hänen ilonsa kuten ennen.
* * * * *
Parasta ravia tulla humahtivat komeat parihevoset kotiin. Vaunut
pyörähtivät portaiden edustalle. Herra Eller hyppäsi ensimmäisenä
maahan, nosti isällisen ylpeänä kauniin tyttärensä vaunuista
hiekkakäytävälle ja lausui sitten tavanmukaisella ritarillisuudellaan
tulevan vävyn tervetulleeksi taloon.
Mutta rouva Elleriä ei näkynyt.
-- Liisa hoi, joudu pian ottamaan vastaan, huusi Elli pienelle
apulaiselleen -- minun täytyy juosta herättämään rouvaa.
Juoksujalkaa pyyhkäisi Elli puutarhan läpi pirtille päin, mutta
lähemmäksi tullessaan hiljensi hän vauhtiaan. Hänen täytyi olla
varovainen, jotta ei säikäyttäisi.
Varpaillaan hän lähestyi ja kumartui hiljaa nukkuvan puoleen. Samassa
hän kuitenkin säpsähti. Onnekas, äidillinen hymyily oli kirkastanut
rouva Ellerin kasvot, mutta suun ympärillä oli syvät, tuskan uurtamat
jäljet.
Rouva Eller oli kuollut.