VELKAANTUNUT

Eversti Ekfeltin vanhanaikuisen aistikkaassa kodissa vallitsi syvä

hiljaisuus. Vanha kaappikello ruokasalissa vain käydä naksutti

tahdikkaan tasaisesti, ja neiti Elisabetin nurkkahuoneesta kuului

syttyvän takkavalkean räiskettä. Muuten oli kaikki hiljaista ja

äänetöntä, kuin uneen vaivuttavaa.

Valaistustakaan ei näkynyt koko huoneustossa muuta kuin tuosta talon

ainoasta uudenaikaisesti ja sirosti sisustetusta huoneesta, missä nyt

iloinen loimu uunista loisti.

Talon emäntä ja ainoa tytär, Elisabet, oli vasta päättänyt

pukeutumisensa, oli sammuttanut kynttilät peilin molemmilta puolin ja

siirtänyt mukavan, valkealla vuohentaljalla peitetyn tuolin lähemmäksi

uunia. Hän näytti väsähtäneeltä puuhastaan ja posket hehkuivat. Hän

olikin tänä iltana pukeutunut huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen.

Siksi tuntui nyt niin suloiselta rauhassa asettua lepäämään.

Näytti siltä kuin hän aluksi ei olisikaan muuta ajatellut. Mutta

pian luistivat ajatukset uudelleen viime aikoina tutuksi tulleeseen

uomaansa. Kun hän huomasi siron, pienen kengänkärkensä kurkistavan

esiin helmojen liepeestä, kirkasti veitikkamainen hymy hänen kasvojaan.

-- Kylläpä Boris ihastuisi! -- Ajatus heräsi kuin itsestään ja teki

hänet vallattoman iloiseksi.

Samassa kuuli hän isän soittavan sisäkköä, kuuli Martan kepeät askeleet

salista ja huomasi hetken kuluttua isän lähteneen tavalliselle

iltapäivä-kävelylleen.

Elisabetilta pääsi tyytymyksen hymähdys. Kaikki näkyi järjestyvän aivan

mainiosti. Koska Boris ei ollut tavannut ketään kotona käydessään

aamupäivällä, tulisi hän varmaan nyt uudelleen ehkäpä piankin. Ja

silloin he ehtisivät puhella vähän kahdenkesken ennen isän kotiintuloa.

Se tuntui paljoa hauskemmalta, kuin jos he jo aamupäivällä olisivat

tavanneet. Silloin hän oli itse vielä kuin huumauksissa matkan jälkeen

ja isäkin olisi silloin ollut kotona. Nyt sitävastoin oli niin hauskaa

odottaa tässä takkavalkean ääressä ja sitten saada hetkinen kahdenoloa

varten.

Elisabet nousi, kohensi puita uunissa ja loi pikaisen katseen peiliin,

jossa hän valkean loimussa näki kuvansa.

Taaskin täytyi hymähtää. Hän oli saanut hiuksensa niin hyvin

järjestetyksi, ja tämä vaalea, sinisen harmaa puku, jonka ohuiden,

pitsimäisten hillojen ja kaulakoristeen läpi rusoittava iho paistoi,

vaatetti häntä mainiosti.

Ei hän pukeutuessaan suotta ollut nähnyt vaivaa. Kyllä Boris ihastuisi.

Elisabet asettui uudelleen lepotuoliinsa takan ääreen ja oikaisihe.

Jännitys väsytti ja jännityksessä hän oli, se oli myönnettävä. Mutta

naurettavaa se samalla oli. Tuolla ulkona suuressa maailmassa, missä

he olivat tutustuneet ja seurustelleet, ei hän koskaan näin paljon

ulkomuotoaan ajatellut. Hienot, ylhäiset kaunottaret kyllä häntä

ympäröivät tuolla Rivieran rannoilla ja Italian ihanuuksien keskellä,

mutta siitä huolimatta ei hän siellä suurestikaan ollut huolehtinut

siitä, miltä näytti. Hän tiesi, että hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa

ja pohjoismainen vaaleaverisyytensä herättivät ihailua, ja ja siihen

hän tyytyi.

Mutta nyt oli toisin. Kun hän nyt ensi kertaa odotti Borista luokseen

omaan kotiinsa täällä Suomessa, valtasi hänet omituinen pelko. Hän

tuli ajatelleeksi, miten kovin toisenlaisissa oloissa Boris oli elänyt

ja miten sietämättömältä tuntuisi, jos hän saisi vähintäkään aihetta

ajatella, että tämä koti ja ne olot, joiden keskuudessa Elisabet oli

kasvanut, olivat vähemmän hienot kuin se, mihin hän itse oli tottunut.

Elisabet nousi, otti pari kevyttä tanssiaskelta, kiepsahti sitten

ketterästi saliin ja kiersi siellä pari sähkölamppua palamaan. Katse

liukui arvostellen paikasta toiseen.

Ei, ei hänen sittenkään tarvinnut olla huolissaan. Arvokas

aistikkaisuus ilmeni täällä kaikkialla, sekä yleisvaikutuksessa että

yksityiskohtaisesti arvostellen. Hieno ja tyylikäs oli tämä hänen

rakas, vanha kotinsa. Ei hänen sitä tarvinnut hävetä.

Hän tunsi taas melkein hillitöntä, lapsekasta iloa. Oli niin hauskaa,

kun kaikki oli sopusuhtaista, hienoa ja kaunista.

Ei silti, että Boris sitä tulisi ajatelleeksi. Hänelle oli hän,

Elisabet itse, kaikki kaikessa, sen hän tiesi. Mutta hänelle

itselleen oli tuo tietoisuus tarpeen. Se vaikutti niin miellyttävän

rauhoittavasti.

Elisabet kiersi sähköliekit sammuksiin ja palasi paikalleen omaan

huoneeseensa. Ajatukset luistivat hetkeksi vaiherikkaisiin viime

kuukausiin, jolloin Boris ja hän olivat tavanneet, tutustuneet ja

ruvenneet pitämään toisistaan, mutta sitten täytyi taas palata

nykyhetkeen.

Hän soitti sähkökelloa ja pyysi Marttaa lisäämään puita uuniin.

Tällaista kunnon takkavalkeaa paksuista valkeakylkisistä koivupuista

ei etelämailla tarjottu. Siksi tahtoi hän juuri tällaista näyttää

vieraalleen.

-- Ethän vain unohda sytyttää kaikkia sähkövaloja kohta, kun ovikelloa

soitetaan, -- muistutteli hän Martalle.

-- Tokkopa tuota unohtanen, Martta naurahti itsekin pistäessään uusia

halkoja uuniin. Hän odotti vierasta melkein yhtä jännitettynä kuin

neiti itse. Johan tuon näki vähemmästäkin, ett'ei hän voinut olla

mikään tavallinen tulija.

Elisabet kiersi tyytyväisenä kädet ristiin niskan taakse ja vaipui taas

ajatuksiinsa.

Oikeastaan oli vallan ihmeellistä, että hän jo oli kihloissa. Olihan

hänellä valintavaraa ollut, ja hän oli monasti päättänyt olla

hirvittävän varovainen ja vaatelias. Mutta nyt hän oli unohtanut sekä

vaatimukset että varovaisuutensa.

Hänen oli niin vaikea kylmästi arvostella Borista. Kun he eivät olleet

yhdessä, saattoi hän sitä jossain määrin tehdä. Ja silloin hän usein

tuli sangen vähän tyydyttäviin tuloksiin. Monet ulkonaiset seikat

etenkin eivät olleet ensinkään mieluisia. Boris oli koditon maailman

kiertäjä. Venäjällä hän oli syntynyt venäläisestä suvusta, mutta

kasvatuksensa hän oli saanut Parisissa, jossa kauan oli oleskellut

yksinäisenä orpona. Hän oli oikeastaan yhtä kotiutunut ja yhtä koditon

kaikkialla, missä liikkui. Mielenkiintoista tuo kyllä oli, mutta ei

mieluista silti, ei joka suhteessa ainakaan.

Ja oli sitä yhtä ja toista hänessä itsessäänkin, joka ei täysin

tyydyttänyt, jos arvostelemaan rupesi. Mutta tuollainen arvostelu kävi

aina Elisabetille kerrassaan mahdottomaksi Boriksen seurassa. Kun hän

vain näki nuo hienot piirteet, tuon korkean, kaareutuvan otsan ja

kohtasi tuon syvän surumielisen katseen, hämmentyivät ja unohtuivat

kaikki arvostelevat ajatukset.

Elisabet oli usein koettanut itselleen selvittää syytä tähän; mutta sen

parempaa selitystä hän ei ollut löytänyt, kuin että Boris, huolimatta

asemastaan, kasvatuksestaan ja varallisuudestaan oli niin vaatimaton

ja niin hyvä, ett'ei häntä sopinut kylmäverisesti asettaa arvostelun

puntariin. Hienoudestaan huolimatta hän ei ollut mikään salien

keikaileva sankari, jonka huolellisesti kiilloitetun kuoren takaa oli

vaikea löytää ihmistä. Hän oli päinvastoin ihminen ennen kaikkea,

luonnollinen, yksinkertainen ja vaatimaton. Ja se juuri oli tehnyt niin

voimakkaan vaikutuksen Elisabetiin -- ensi hetkestä alkaen.

Sitäpaitsi oli Boriksen koko olennossa jotain omituisen liikuttavaa.

Hän tuntui olevan orpo ja yksin sekä sisäisesti että ulkonaisesti.

Kaikki tämä oli kai syynä siihen, että Elisabet päätöksistään

huolimatta nyt oli antautunut niin pian ja niin helposti, ei siksi,

että olisi löytänyt sen, joka vastasi kaikkia hänen vaatimuksiaan, vaan

yksin ja ainoastaan sentähden, että tunsi tavanneensa miehen, jota ei

voinut olla rakastamatta.

Eteisen ovikelloa soitettiin samassa. Elisabet kavahti koholle

tuoliltaan ja sävähti punaiseksi. Hän kuuli Martan kiiruhtavan avaamaan

ja sitten liikettä eteisestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän

vastaan, ilon hohde kasvoillaan.

Salin ovella hän kohtasi Boriksen.

Näytti siltä kuin tämä ensi hetkenä olisi väistänyt Elisabetia.

Hänen ensimmäinen vaistomainen tunteensa olikin aavistus Elisabetin

häikäisevästä kauneudesta ja siitä, että hän itse onnea säteilevän

morsiamensa rinnalla näytti peloittavan synkältä. Vaikka hän ei voinut

nähdä itseään, tunsi hän olevansa hyvin kalpea. Hän nosti kätensä

kuin varjostaen silmilleen. Sitten hän kumartui, tarttui Elisabetin

molempiin, ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä.

Mutta Elisabet ei näyttänyt ensinkään tyydytetyltä, ei edes sittenkään,

kun Boris kumartui suutelemaan hänen hienohipiäistä valkeata otsaansa.

Se oli kaikki niin kovin juhlallista.

-- Boris Iwanowitsh -- Elisabet ojensi uudelleen molemmat kätensä

hänelle ja hymyili hurmaavaa, lämmintä, hymyään -- tervetuloa

kotimaahani ja kotiini.

-- Kukkani, kuningattareni. -- Boris sulki hänet kiivaasti syliinsä,

suudellen kerta toisensa jälkeen hänen punoittavia huuliaan. -- Sinä

olet niin kaunis, että vallan hämmennyn.

-- Ja sinä niin peloittavan juhlallinen.

Boris vain hymyili hänelle.

-- Sinä ritarini suuresta maailmasta, olethan vallan kuin ujoissasi

täällä. -- Elisabet katsoi veitikkamaisesti häneen. -- Tuolla suuressa

maailmassa, missä viimeksi tapasimme -- --

-- Laivalla me viimeksi tapasimme.

-- Mitä sinä nyt! Pakoon taidat pyrkiä.

-- Miksi pakoon. Luuletko minun häpeävän ujouttani. Ei, Elisabet

kukkaseni, se mitä sinä sanot suureksi maailmaksi, on minulle pientä

ja arvotonta. Eihän se muuta ole kuin ontto kuori, jota huolellisesti

kiilloitetaan ja koristellaan, jottei kurjuus esiin irvistäisi. Mutta

täällä löydän sellaista, jota kannattaa sanoa suureksi, täällä löytää

koditon kodin, löydän sinun kotisi, ma bien-aimée. Eikö se ole suurta?

Ja onko ihme, jos olen kuin huumautunut?

Hän veti Elisabetin uudelleen puoleensa ja tämä kiersi kätensä hänen

kaulaansa. Sanomattoman onnen tunne valtasi heidät ja hämäränä,

selvittämättömänä väikkyi Elisabetin mielessä ajatus, että olipa

Boris, muuten millainen tahansa, hän oli sittenkin hienompi ja jalompi

kuin kukaan muu. -- Etkö tahdo tulla omaan pikku huoneeseeni, --

pyysi Elisabet hetken kuluttua. Siellä on kodikkaampaa kuin täällä

sähkölamppujen valossa.

Takkavalkean iloisen loimun ja Elisabetin hilpeyden elähdyttämänä

unohti Boris vähitellen vakavuutensa. Kalpeus katosi hänen kasvoiltaan.

Hänen tavallinen surumielinen katseensa heijasti Elisabetin silmien

säteilyä, ja jäykkä juhlallisuus unohtui. Hän unohti muun, muisti vain

hetken hurmaavan onnen.

Mutta kun valkean iloinen loimunta lakkasi, kun hiilos rupesi

riittymään, ja hämy hillitsi keskustelun hilpeyttä, sai vakava

surumielisyys jälleen Boriksen valtoihinsa. Totisena, melkein ankarana

hän tarttui Elisabetin käsiin, kun nämä vallattoman hyväilevästi

hivelivät hänen mustia hiuksiaan.

-- Sinun täytyy olla hiljaa nyt vähän aikaa. Minulla on tärkeää

puhuttavaa.

Elisabet loi häneen hämmästyneen, hiukan pelästyneen katseen.

-- Älä pelästy -- vielä ainakaan. Hänen äänensä sointu oli pehmeä ja

lämmin. -- Tee vain niinkuin pyydän. Istu tuossa tuolissasi valkeata

taljaa vasten nojautuneena, hiiloksen hehku kasvoillasi. Älä katso

minuun, anna minun vain katsoa sinuun ja puhella sinulle. Mutta sitten

kun kertomukseni on päättynyt, silloin et enää saa katsettani karttaa.

Katso silloin minua suoraan silmiin, jotta katseestasikin saisin

vahvistusta sille, mitä suusi minulle sanoo, olipa se hyvää tai pahaa.

Ensi hetkenä teki Elisabetin mieli nauraa. Boris oli niin kovin vakava.

Mutta samalla hän tunsi pelon sekaista arkuutta, jota tahtoi salata.

Siitä syystä kääntyi hän poispäin ja asettui tuoliin, jonka Boris oli

työntänyt lähemmäksi uunia.

-- Elisabet -- rakkaani -- -- alkoi Boris.

Elisabet ei saanut katsoa häneen, mutta hän tunsi, miten hyväilevän

hellästi sanat lausuttiin. -- Tiedät, että se, joka rakastaa, tahtoisi

maailman parhaat aarteet koota rakkaimmalleen. Sadun prinssit

ponnistavat voimiaan, voidakseen armaimmalleen antaa ruhtinaallisia

lahjoja, ja samoin tekee todellisuudessa jokainen, joka rakastaa.

Rakkautensa, itsensä, ehjänä, koskemattomana lahjana tahtoisi kai

kukin ystävälleen antaa. Mutta sadut kertovat myöskin monesta köyhästä

prinssiparasta, joka ei rakastettuaan saa omistaa siksi, että on niin

köyhä, ett'ei voi tarpeeksi arvokkaita lahjoja hänelle tarjota. --

Sellaisia köyhiä raukkoja on elämässä paljon. Yksi niitä olen minä,

-- eräässä suhteessa ainakin.

Boris vaikeni. Katse seurasi läpitunkevana ja tutkistelevana

jok'ainoata värettä Elisabetin kasvoilla. Mutta hänen oli mahdoton

nähdä muuta, kuin että Elisabet lujasti ja itsepäisesti tuijotti tuleen.

-- En voi oikeastaan sanoa -- jatkoi Boris, -- mikä oli syynä siihen,

että jouduin köyhien joukkoon. Usein tuntuu siltä kuin en itse

oikeastaan olisi ollut siihen syypää, mutta en uskalla toisiakaan

syyttää. -- Ehkä on yleinen mielipide ainoa syyllinen tässä. Tiedät,

että mieheltä ei siveellisessä suhteessa vaadita samaa kuin naiselta --

ei ainakaan niissä piireissä, missä minä olen kasvanut. Monet pitävät

välttämättömyytenä, jopa velvollisuutena sitä, mitä toisissa piireissä

pidetään harha-askeleena. Minut ainakin kasvatettiin siten. Lasi ja

hyvä ystävä rohkaisivat minua tutustumaan demi-monde-maailmaan.

Taas keskeytti Boris kertomuksensa. Mutta katse ei enää etsinyt

Elisabetia. Hän koetti vain saada äänensä tyyneksi ja selväksi.

-- Ensi käyntini siellä jäi myöskin viimeiseksi.

Minä en voinut -- --. Mutta jälkiä jättämättä tuo käynti ei jäänyt.

Se mursi terveyteni. Miten paljon kadotin ja miten köyhäksi jäin se

selveni minulle kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olimme tutustuneet ja

kun katkerasti sain tuntea, ett'en enää voinut koko rakkauteni lahjaa

antaa sinulle niin ehjänä ja koskemattomana kuin olisin suonut.

Elisabet tuijotti yhä tuleen. Ei vähäisinkään värähdys hänen

kasvoillaan todistanut hänen tunteidensa laadusta.

Boris olisi tahtonut kerjätä häneltä sanaa, tai edes katsetta,

mutta hän hillitsi itsensä. Elisabethan vain noudatti hänen

toivomustaan, istuessaan noin hiljaa ja liikkumattomana, aivan kuin

välinpitämättömänä kuunnellen hänen kertomustaan.

-- Pahasti tein kenties, -- jatkoi Boris, -- kun en sinulle puhunut

tästä jo aikaisemmin, mutta halusin niin hartaasti päästä luoksesi

tänne omaan kotiisi, että tuskin olisin jaksanut siitä kieltäytyä.

Mutta nyt kun olen päässyt tänne ja täällä saanut tuntea kodin

lämpöä, -- ymmärrän, etten jaksa enkä voi ottaa vastaan kaikkea, mitä

rakkautesi minulle suo, ell'en ensin ole ollut aivan suora sinulle.

Köyhäkin voi olla rehellinen, ja sitä minä tahdon olla.

Taas hän vaikeni, mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Siksi hän

jatkoi: -- Minun ei kuitenkaan tarvitse pelätä vahingoittavani sinua,

pyytäessäni sinua vaimokseni. Sen tiedän. Muuten en koskaan olisi

sinulle puhunut rakkaudestani. -- Nyt tiedät kaikki.

Viimeiset sanat lausuttiin hyvin hiljaa. Boriksen ääni oli sortua

ja sydän löi takomalla. Nyt Elisabet ainakin katsoisi häneen. Nyt

ratkaistiin hänen elämänsä kohtalo.

Ennenkuin hän ennätti kohottaa katsettaan, tunsi hän Elisabetin

käsivarsien kiertyvän kaulaansa.

-- Sinä rakas, rakas, sinä olet parempi ja jalompi kuin kukaan muu,

siksi voit sinä myöskin antaa niin paljon.

Boris näki Elisabetin äsken onnea säteilevissä silmissä kosteata

kiiltoa, mutta hymyily oli sama kuin ennenkin, ehkä vielä entistä

lämpöisempi.

Ensi hetkenä tuntui hänestä kaikki aivan uskomattomalta. Tunsipa

hän jotain kaipauksen ja pettymyksen tapaista siitä, että Elisabet

ei sen enempää kaivannutkaan. Mutta sitten karkoitti rajaton ilo ja

kiitollisuus kaikki muut tunteet.

Hän siis ei kuitenkaan kadottaisi häntä. Se tietoisuus järkytti

voimallaan koko hänen olentoaan.

-- Kukkani, armaimpani, kaiken mitä rakkaus voi aikaan saada, sen teen

hyväksesi. Onnelliseksi ja ihanaksi häämatkaksi koetan tehdä koko

elämäsi.

-- Onnelliseksi ja ihanaksi se tulee sinun kanssasi!

Samassa soitettiin eteisen kelloa, ja Elisabet kuuli isänsä äänen

tiedustelevan, oliko vieraita talossa.

* * * * *

-- Pitkä, väsyttävä häämatkasi on nyt loppunut. -- Boris Ivanovitsh

sanoi sen lempeästi, mutta surunvoittoisesti, ripustaessaan vaimonsa

matkatakin naulaan.

-- Sinä sanot sen moittivasti.

-- Miksi moittisin?

-- Siksi, että olen sanonut avioliittomme tuntuneen pitkältä, välistä

väsyttävältäkin matkalta.

-- Matkathan aina väsyttävät. Miksi moittisin sinua siitä? Boris

kiersi käsivartensa Elisabetin vyötäisille ja veti hänet vierelleen

salin sohvaan. -- Itse olet tahtonut matkustella, ja minulle on ollut

yhdentekevää, missä olemme olleet, kunhan olet ollut luonani.

-- Niin, minähän itse yhtenään tahdoin matkoille, ja hauskaa se onkin

ollut.

Elisabet koetti puhua iloisesti, mutta totuuden sävyä hän ei saanut

sanoihinsa.

Boris painoi häntä lähemmäksi itseään. -- Älä koeta pettää sekä itseäsi

että minua.

-- Usein ainakin sekä hauskaa, huvittavaa että opettavaa. Elisabet

painoi päänsä hänen olalleen ja nyyhkytti hiljaa. -- Nyt vasta kun isä

on poissa, eikä koti täällä enää ole sama kuin ennen, tunnen jo kauan

kotia kaivanneeni.

-- Mutta nythän sen täällä saat, rakkaani.

-- Niin saan. -- Elisabet kuivasi kyyneleensä, koettaen näyttää

iloiselta. -- Ja nyt koetan myöskin tulla oikein kelpo vaimoksi ja

emännäksi.

-- Eihän sinun tarvitse pyrkiä siksi, mitä jo olet. -- Boris hymyili.

Samassa tuli Martta ilmoittamaan, että tavarat laivasta olivat

saapuneet. Ajuri odotti maksuaan ja palvelijat määräyksiä.

Sydänsyvyyksistä kohonneet tunteet ja ajatukset saivat väistyä

arkiolojen vaatimuksesta.

Monenlaiset ja ristiriitaiset tunteet valtasivat Elisabetin hänen

järjestäessään vanhaa lapsuudenkotiaan Borikselle ja itselleen

asunnoksi. Kaikki täällä muistutti isää. Siksi oli kaipuu hänen

ainaisena kumppaninaan. Mutta monet muutkin ajatukset tunkivat

väkistenkin mieleen.

Oli niin kummallista vihdoin viimein järjestää omaa kotia. Joskin tämä

vanha koti kaikkineen oli hänelle tuttu ja läheinen kuin lapsuuden

ystävä, oli hänen nykyisillä toimillaan sittenkin tavallaan uutuuden

viehätystä. Kotivelvollisuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä ei

hänellä ollut vielä ollut, sen enempää kuin omaa vakinaista kotiakaan.

Joskin hän usein Boriksen kanssa oli oleskellut täällä isän luona, oli

se sittenkin aina ollut vallan toisenlaista kuin nyt emäntänä huolehtia

kaikesta. Ja toiselta oli myöskin tuntunut ulkomailla, missä usein

olivat vuokranneet itselleen jonkun asunnon, tavallisesti hurmaavan

kauniilla paikalla, siellä oleskellakseen niin kauan kuin mieli

teki. Silläkin oli kyllä ollut viehätyksensä, alussa etenkin, mutta

kotitunnelmaa hän ei missään ollut saanut.

Oikeastaan oli luonnotonta, että he niin kauan olivat olleet

naimisissa, omistamatta pysyväistä kotia, hänestä ainakin, hän kun

ei, Boriksen tavoin, ollut tottunut kiertolaiselämää viettämään. Ja

kuitenkin oli heidän elämänsä tällaiseksi järjestynyt juuri hänen

toivomuksestaan.

Yhtä luonnottomalta kuin se nyt jäljestäpäin näytti, yhtä

luonnollisesti ja kuin itsestään oli kaikki siten järjestynyt.

Häiden jälkeen he lähtivät ensin tuolle pitkälle, ihanalle

häämatkalleen, josta niin suuresti jo edeltäkäsin olivat iloinneet.

Kotiin palattuaan päättivät ensin rauhassa levätä isän luona ja sitten

vasta ruveta omaa kotia järjestämään. Mutta ennenkuin niin pitkälle

pääsivät, valtasi matkustamishalu Elisabetin uudelleen.

Samoin kävi kerta toisensa jälkeen.

Aluksi ei siihen muuta syytä ollut kuin se, että Elisabet oli iloinen

ja kaunis nuori rouva, joka rajattomasti rakasti matkustamista ja

vaihtelevaa, vilkasta elämää etelässä. Mutta ajan oloon rupesi ainainen

matkustaminen tympäisemään. Elisabet ei enää jaksanut nauttia siitä,

että sai ihailla ja tulla ihailluksi. Ja kuitenkin jatkoivat Boris ja

hän matkusteluaan maasta maahan ja seudusta toiseen.

Salainen syy, jonka olemassa-oloa Elisabet ei oikein uskaltanut

itselleenkään myöntää, vaati häntä. Milloin he oleskelivat kuuluisissa

kylpylaitoksissa, milloin merenrannalla tai vuoristossa. Ja aina kyti

Elisabetin sisimmässä toivo, että kuitenkin jostain löytyisi terveyttä

ja elinvoimaa niin paljon heillekin, että uusi elämä heidän rakkautensa

herättämällä voisi alkunsa saada.

Hän ei tahtonut eikä voinut luopua toivosta tulla äidiksi. Vasta

sitten, kun tuo toivo syttyisi, tahtoi hän ajatella pysyvän kodin

järjestämistä.

Vähitellen rupesi hänestä tuntumaan siltä, kuin olisi hän toivostaan

luopunut, jos aikaisemmin asettui Suomeen. Siksi oli hän ponnistellut

vastaan vuosien kuluessa.

Silloin tuli sanoma isän sairaudesta, ja kohta heidän kotiin

saavuttuaan tuo katkera eronhetki.

Hautajaisten jälkeen palasivat Boris ja Elisabet vielä kylpylaitokseen,

josta suin päin olivat Suomeen kiiruhtaneet, ja levättyään siellä

olivat nyt saapuneet vanhaan kotiin, siilien pysyväisesti asettuakseen.

Boriksen suureksi iloksi oli Elisabet itse tätä toivonut. Hän, joka

tähän asti oli etsinyt ainaista vaihtelua, kaipasi nyt kotia ja

kodin hiljaisuutta. Hän tunsi väsyneensä pitkällä, kauan kestäneellä

matkallaan. Nyt hän tahtoi levätä.

Kun kaikki vanhassa kodissa oli kunnossa, saikin Elisabet aikaa

tarpeeksi lepoon. Hänen ainoana työnään oli silloin menneisyyden

mieleen palauttaminen. Kuin aarrearkusta hän etsi hartaana esiin

entisyyden muistoja.

Hän oli aina koettanut uskollisesti mielessään säilyttää kaiken mitä

muisti kauan sitten kuolleesta äiti-vainajastaan. Näitä muistoja olivat

isän kertomukset täydentäneet, ja ne muodostivat yhdessä kokonaisuuden,

joka teki sekä isän että äidin kuvan selväksi hänelle.

Näihin muistoihin liittyi läheisesti äidin kuoleman jälkeiset vuodet,

Elisabetin koulu aika kaikkine hauskoine kepposineen, ja ensi nuoruuden

riemua uhkuva kevät, jolloin isä häntä käsin kantoi tehden kaiken

voitavansa ainoan lapsensa ilahduttamiseksi.

Mitä isä oli ollut ja mitä lapsensa hyväksi tehnyt, se selveni

tyttärelle täysin nyt vasta. Ja nyt hän myöskin olisi tahtonut kiittää

kaikesta, kiittää niinkuin ei koskaan ennen.

Tämä muistojen pyhäkkö oli ainoa, jossa Elisabet viihtyi. Siellä hän

tunsi onnen ja surun sekaista, suloista tyydytystä. Siellä hänen

kaipaava, väsynyt sydämensä sai levätä.

Mutta joskus saattoi hänen omaan elämäänsä kohdistuva ajatus äkkiä ja

armottomasti karkoittaa hänet tästä pyhäköstä. "Ei kukaan täten tule

minua kerran muistelemaan, ei kukaan äidin eikä isän rakkaudesta meitä

kiitä." Se ajatus teki vihlovan kipeää.

Muisteleminen ja ajatteleminen rupesi tämän jälkeen Elisabetista

tuntumaan taakalta. Työtä hänellä ei ollut. Hyvin järjestetyssä ja

kaikin puolin täydellisessä kodissa ei emännällä enää ollut muuta

tehtävää kuin antaa määräyksiä odottavalle palvelijajoukolle.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän tunsi usein aivan kadehtivansa köyhiä

työläisnaisia, joiden elatuksekseen täytyi näännyksiin asti raataa.

Heitä ei ainakaan kaipuu päässyt kalvamaan. Köyhää köyhempi oli se,

jolla ei ollut työtä eikä elämän sisältöä. Se köyhyys häntä näännytti.

Niin kauan kuin ilmat olivat kauniit ja kesäiset, koetti Elisabet,

usein ajan kuluksi istuskella ulkona puistikoissa, mieluimmiten

sellaisissa paikoissa, missä oli paljon pikku lapsia leikkimässä. Nämä

hetket tuottivat hänelle aina kaipuun sekaista nautintoa, josta hän

ei voinut kieltäytyä. Oikeus edes täällä saada laskea usein hillitty

kaipuu valloilleen teki hyvää. Hänen täytyi etsiä näitä hetkiä,

paremmin jaksaakseen olla iloinen Boriksen seurassa. Hänen kanssaan hän

ei voinut kaipuutaan jakaa. Siihen ei hänellä ollut sydäntä.

Elisabetin ainoat onnelliset hetket olivat ne, jolloin he yhdessä

Boriksen kanssa tekivät huvimatkoja pääkaupungin Borikselle vielä

tuntemattomaan ympäristöön. Nämä retket olivat heille molemmille

todellisia virkistyksen hetkiä. Ne auttoivat heitä unohtamaan

nykyisyyden, sen tyhjyyden ja kaipuun. Ne tekivät heidät hetkiseksi

jälleen lapsiksi, joilla oli oikeus muuta muistamatta iloita

nykyhetkestä.

Mutta kun syyspimeät tekivät tuloaan, loppuivat nämäkin huvitukset.

Silloin etsi Elisabet apua itselleen jouluvalmistuksista. Hän tahtoi

unohtaa kaiken muun valmistaakseen Borikselle oikein hauskan juhlan

omassa kodissa -- niin hauskan kuin oli mahdollista yhteisen kaipuun

ollessa kolmantena heidän keskellään. Kaikkea, mikä oli hienoa ja

hauskaa, kaikkea, mikä muistona oli arvokasta ja mikä saattoi herättää

hilpeätä hauskuutta ja iloa, sitä kaikkea hän tahtoi Borikselle koota.

He tekivät kumpikin valmistuksiaan salassa, mutta kuin tietämättään

kilpaillen siitä, kuka voisi toiselle enimmin iloa valmistaa.

Sitten tuli joulu ja uusi vuosi. Ensi kertaa he viettivät juhla-aikaa

kahden, mutta niin hyvin olivat kilpailussaan onnistuneet, että kaiho

väistyi ja he uskoivat ensimmäisten ihanien onnen-aikojen jälleen

koittaneen.

Mutta juhlien jälkeen hiipi taas tuo kolkko, kammottava tyhjyys kotiin.

Usein kuiskaili se kaihosta kodin joka sopesta. Toiste valitteli

se ääneen sen suurissa, autioissa suojissa, joissa kaikki tuntui

alakuloisessa hiljaisuudessa odottavan iloisia lasten ääniä.

Elisabet tunsi hetkittäin epätoivon tuskaa. Mitä hänen oli tehtävä?

Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kaikki herätti hänessä vain

tuskallisia, mieltä ahdistavia ajatuksia, joita hän ei voinut pakoon

päästä. Hän kävi katkeraksi itseään, Borista ja tuota tuntematonta

kohtaan, joka kerran vei Boriksen turmiota tuottavalle tielle;

katkeraksi koko maailmaa kohtaan.

Eikä hän edes saanut tätä tuskaansa Borikselle uskoa. Siksipä se

kävikin niin epätoivoisen suureksi.

Mielen katkeruus teki Elisabetin tylyksi ja kärttyisäksi. Boris huomasi

hänen muuttuvan muuttumistaan, ja hän kärsi siitä umpimielisellä,

hiljaisella tavallaan. Hän alkoi tuntea, että oli vieras ja koditon,

yksin omassa kodissaankin.

Eräänä päivänä hänen kulkiessaan katua näitä surullisia mietteitä

mielessään hautoen, pysäytti hänet äkkiä eräs vastaantulija. Hän katsoi

vieraaseen ja säpsähti. Mutta sitten sai ilo vallan.

Nuoruuden ystävä, toveri Sorbonnen opintoajoilta yht'äkkiä täällä

kaukana Pohjolassa. Olihan tässä jotain, joka voisi kiskaista hänet

irti hänen nykyisestä surumielisyydestään. Ja sitä hän tarvitsi.

Iloisten tervehdysten jälkeen lähtivät toverukset yhdessä kahville

läheiseen hotelliin, josta Boris telefonoi Elisabetille tapahtumasta

ja pyysi vieraalleen juhlapäivällistä kodissa. Elisabetkin tuntui

tapahtumasta ilostuvan, ja muutamien tuntien kuluttua istuivat kaikki

yhdessä arvokkaassa, tammikaluilla sisustetussa ruokasalissa katetun

juhlapöydän ääressä. Kaikki olivat hilpeällä mielellä. Boris ehkä enin.

Hän tunsi olevansa ylpeä sekä vaimostaan että kodistaan. Elisabet

olikin järjestänyt kaikki erinomaisen hauskasti, ja itse hän oli

kauniimpi ja iloisempi kuin aikoihin.

Vieras näkyi viihtyvän mainiosti. Tunti kului toisensa jälkeen eikä hän

tehnyt lähtöä. Boris kävi vähitellen kärsimättömäksi. Hän halusi jäädä

kahden Elisabetin kanssa, hän tahtoi kiittää kaikesta, tahtoi kerran

pitkistä ajoista taas saada kertoa, miten onnellinen hän tunsi olevansa.

Samassa kun etehisen ovi sulkeutui ja vieras poistui, kiersi Boris

käsivartensa Elisabetin vyötäisille: -- Kiitos rakkaani! Olen uudelleen

tuntenut, miten rikas ja onnellinen olen!

-- Oletko? Elisabet loi häneen kylmän, lasittuneen katseen. -- Minä

taas olen tuntenut köyhyyttäni.

Sanat lausuttiin terävästi. Ne vaikuttivat kuin piiskan sivallus. Boris

väistyi. Mitä tämä oli? Oliko Elisabet kadottanut järkensä, vai mikä

häntä vaivasi?

-- Mitä sinä tarkoitat? sai hän vihdoin sanotuksi.

-- Kun te päivällispöydässä oikein innostuneesti toisillenne

selittelitte, miten hauskaa oli tavata ja miten paljon yhteisiä

muistoja teillä oli, heräsi mielessäni omituinen aavistus. Se karkoitti

silmänräpäyksessä entisen iloisuuteni, mutta samalla se kannusti minua

tekeytymään entistäkin onnellisemmaksi.

-- Oletko tekeytynyt onnelliseksi?

-- Olen. Ajatellessani, että se henkilö, joka on syypää siihen,

että elämämme on sitä, mitä se on, on ollut vieraanamme, -- tätä

ajatellessani, voin todella sanoa tekeytyneeni onnelliseksi.

Boris kalpeni. -- Miten tulit sellaista ajatelleeksi?

-- Siksi, että sinä aina olet ollut erakko. Eihän sinulla ole ollut

montakaan ystävää -- ainoastaan eräästä olet erityisesti puhunut -- ja

minä tiesin, että hän juuri --

Hän ei saanut lausetta lopetetuksi. Ääni sortui liikutuksesta.

-- Tule! Boris ojensi rukoilevasti kätensä Elisabetille, vetääkseen

hänet rinnalleen. Mutta Elisabet ei liikahtanut.

-- Sano, onko hän ollut vieraamme, hän joka on syynä siihen, että

lasten kätöset eivät koskaan kaulaamme kierry eikä korvamme koskaan saa

kuulla tuota ihanaa nimeä: isä, äiti.

-- Eihän se ollut hänen syynsä, sai Boris sanotuksi. -- Sinä tiedät,

ihmiset --

-- Vaiti, vaiti. Vastaa vain. Sano onko vai eikö?

-- On.

Kuolonhiljaisuus vallitsi hetken. Sitten sen katkaisi Elisabetin

vihlova ivanauru. -- Ha-ha-ha, oletko ajatellut, miten ankara ja

oikullinen velkoja elämä on. Toiset saavat sälyttää syytä syyn päälle,

ennenkuin tilille vaaditaan, toisia tuomari kurkusta kuristaa kohta kun

ovat roposenkaan verran velkaantuneet ja ennenkuin edes ovat ehtineet

käsittää, miten ankarat ja vaativat ne lait ovat, joiden kanssa ovat

tekemisissä.

Hän nauroi taas, nauroi kuin mielipuoli pilkallista, kammottavaa naurua.

-- Elisabet, toisti Boris rukoilevasti, mutta hän ei kuunnellut.

-- Luuletko, jatkoi hän, että paljoakaan välitin tunnustuksestasi, kun

sen kerroit. Se painui mieleeni ainoastaan todistuksena siitä, miten

hyvä sinä olit, miten paljon parempi muita. Itse asia -- syyllisyys --

sitä en ajatellut. Olisin voinut vaikka nauraa sille. En ymmärtänyt

parempaa. Nyt vasta, kun olen saanut nähdä, miten ankarasti ja

lahjomatta elämä velkoo, nyt, kun olen saanut kokea, miltä tuntuu ehyen

ja runsaan onnen asemesta tyytyä murusiin, nyt minun täytyy huutaa

sydämeni tuska ja kaipuu kuuluville.

-- Elisabet!

Hän ei kuunnellut. -- Voi erehtyviä, voi velkaantuneita! Voi meitä, kun

saamme katkeraa satoa kylvöstämme niittää!

Tuskansa valtaamana Elisabet oli unohtanut Boriksen. Mutta samassa kun

hän kuuli omien sanojensa vihlovan sävyn, muisti hän Boriksen ja katse

etsi hänen katsettaan. Silloin hän näki, että Boris oli kätkenyt kasvot

käsiinsä ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen olentoaan.

Enempää ei tarvittu. Rakkaus Borikseen heräsi samassa voimakkaampana

kuin koskaan ennen. Hän, tuo hiljainen, hieno ja tuntehikas, ainoa,

jota Elisabet koskaan oli rakastanut, hänhän oli hänen kaikkensa, ja

hänelle hän oli surua tehnyt.

Silmänräpäyksessä oli Elisabet polvillaan Boriksen vieressä, kädet

kiertyivät hänen kaulaansa ja kyynelten virratessa suli sydän sydämeen

ehyemmin ja täydellisemmin kuin koskaan ennen.