Rouva Lind rakasti nuorisoa ja nuoruuden iloa. Hän ei pitänyt
täyshoitolaisia luonaan yksin ansaitakseen, hän tahtoi myöskin saada
nuorilta iloa ja elämän sisällystä.
Kukapa olisikaan aina jaksanut ajatella ruuanlaittoa, ostoksia ja koko
talouskoneiston kunnossa pitoa, ei hän ainakaan, ell'ei tuontuostakin
olisi päässyt virkistymään nuorten iloisessa seurassa.
Koko tuo täyshoitojärjestelmä oli siitä syystä hänestä vallan
mainio. Sen kautta sai aikoja sitten nuoruutensa jättänyt kerta
toisensa jälkeen kokea kaikki nuoruuden ilot uudelleen, ja se muutti
kotinurkkiin kytketyn yksitoikkoiset päivät sisältörikkaiksi ja
vaihteleviksi, kuin maita mantereita matkustaneen.
Rouva Lindin halu niin usein kuin mahdollista nähdä iloiset nuoret
ympärillään sekä se ylitsevuotava ihmisrakkaus, jota hänelle runsaasti
oli suotu, oli myöskin ollut alkuaiheena perheessä tavaksi tulleeseen
iltapäiväkahvin juontiin.
Useimmat söivät aamiaisensa eri aikoina, työhönlähtöaika kun ei samaksi
sattunut. Kun kokoonnuttiin päivälliselle, olivat tavallisesti kaikki
sekä nälissään että väsyksissä. Toiset olivat opetusta antaneet tai
saaneet, toiset voimiaan kuluttaneet joko virastoissa tai muualla.
Kaikkien pääharrastus keskittyi siitä syystä ruumiin vaatimusten
tyydyttämiseen.
Vasta kun päivällisten jälkeen virkistyneinä kokoonnuttiin kahvia
juomaan, maistui seurustelukin. Kaikki ottivatkin sentähden
poikkeuksetta osaa tähän "kahviateriaan", ja yksimielisiä oltiin siitä,
että tämä hetki päivästä oli kodikkain ja hauskin.
Kerrottiin kuulumisia, pohdittiin päivän kysymyksiä ja tehtiin pientä,
viatonta pilaa jonkun läsnäolevan heikkouksista.
Rouva Lind oli myös tähän aikaan päässyt päivän enimmin rasittavasta
osasta. Samassa, kun kiiltävän kirkas kahvipannu pöydälle tuotiin,
asettui hänkin paikalleen, paistavana hyväntahtoisuudesta ja
tyytyväisyyden hymy huulillaan, silmäillen ovesta ovelle, josta odotti
nuoriso joukkoaan kokoontuvaksi.
Tällainen iloinen seurue istui paraikaa koolla suuressa, hauskassa
ruokasalissa. Maisteri Kaarto käytti puheenvuoroa. Hänen täytyi tehdä
kiusaa kahdeksantoistavuotiaalle serkulleen, joka oli tullut kaupunkiin
musiikkiopintoja varten.
-- Teidän armonne palasi varhain eilisillan iloista. Eivätkö
mieluisimmat ritarit sattuneetkaan muistamaan? Tai eikö tanssi-ohjelma,
kuten tavallisesti, ollut täysi jo juhlan alkaessa?
-- Miten siellä mikään olisi maistunut minulle, kun sinä et siellä
ollut, -- pisteli kahdeksantoistavuotias vastaan!
-- Siinä saitte! -- Kerttu Salmi, nuori opettajajatarkokelas, nauraa
heläytti iloisesti.
-- Älkää nyt viitsikö! -- Suu hiukan happamesti supussa siirsi neiti
Talvi, vanhin joukossa, kuppinsa lisätilkan toivossa lähemmäksi emäntää.
-- Kaikkihan tietävät, että serkukset kinastelevat -- salatakseen.
miten hyviä ovat keskellään.
-- Siis liiaksi tavallinen motiivi herättääkseen meidän
mielenkiintoamme, säesti Kerttu Salmi. -- Siksipä minä kerron teille
jotain huvittavampaa. Arvoisa esilukijamme aikoo huomenna esittää
meille jotain sangen mielenkiintoista.
-- Mitä, mitä -- utelivat toiset kilvan.
-- Niin, ei meillä täällä kotona, mutta tunnilla. Hän tulee pitämään
esitelmän ranskalaisesta draamasta, tulisesta, rakkautta hehkuvasta
tietysti. Mutta eivät muut kuin minä meidän joukostamme saa kunniaa
sitä kuulla.
-- Erinomaisen ilahduttavaa siis meille! Eikö totta? -- Maisteri katsoi
serkkuunsa. -- Mitähän, jos mekin panisimme toimeen jotain hauskaa,
josta ei kukaan muu -- --
-- Katsokaapa "esilukijaamme", -- keskeytti samassa Kerttu, --
eikö istu vallan unelmiinsa vaipuneena! Ja kesken ihanaista
iltapäiväkahviamme! Että uskallatkin!
Siiri Helkiö, Kertun opintotoveri, joka oli saanut esilukijan nimen
siksi, että hänet pantiin lukemaan ääneen aina kun perheessä oli aikaa
sellaiseen huvitteluun, laski nyt tyhjennetyn kahvikupin kädestään.
-- Osaatpa sinä loruja ladella! Mutta jos te vain tuntisitte tuon
näytelmän, ette ihmettelisi, jos sitä ajattelen, vaikka kesken
kahvinjuontiakin. Kyllä se on kerrassaan ihana! Siinä esiintyvät elämän
ristiriidat -- tekisi mieleni sanoa -- kaikessa loistossaan.
-- Kuulkaa, kuulkaa, nyt sitä tulee! -- Kerttu kohotti kätensä
koomillisen juhlallisesti. -- Innostus tempaa sinut, Siiri, mukaansa
niinkuin kevään vuolas virta, joka sulkunsa särkee.
-- Kunpa olisi niin onnellisesti! -- Siiri nousi. -- Joka tapauksessa
on minun nyt lähdettävä työhön.
-- Oi, aurinko, viipyös viel'! -- Maisteri pisti lauluksi.
-- Pieni lisätilkka, Siiri kulta, tarjoili rouva Lind.
-- Se kahvi kulta tuo innon tulta, saneli Kerttu. Mutta Siiri ei
kuullut enää kutsuja. Hän oli jo sulkenut huoneensa oven ja asettunut
kirjoituspöytänsä ääreen vielä kerran silmäilläkseen tulevan
esitelmänsä aihetta. Katse kiiti ahmien sivulta sivulle. Poskia rupesi
punoittamaan, ja Siirin koko kasvojen ilme osoitti, miten suurta
nautintoa tuo ennestään tuttu sisältö hänelle uudelleen tuotti.
Oli elämä sentään sisältörikasta ja ihanaa! Tunteiden tulinen loimu
ja intohimojen temmellys, eikö se ollut suurenmoista silloinkin, kun
tuhoavana tulena syttyi liekehtimään. Mukaansa se tempasi, lumosi ja
kietoi.
Kuin hurmautuneena laski hän vihdoin kirjan kädestään. Nyt hän tahtoi
kirjoittaa. Ajatuksia tuli tulvimalla. Sanat syntyivät itsestään. Nyt
oli oikea hetki käsissä.
Ja hän kirjoitti, kirjoitti. Aika ja ympäristö unohtuivat. Hän muisti
vain aineensa, muisti rakkauden kaikkivoittavaa voimaa. Ja se, mitä hän
kirjoitti, muodostui ylistyslauluksi sille rakkaudelle, joka kaikki
sulut särkee ja jota ei mikään maailmassa kahlita voi.
Käsi vapisi, kun hän parituntisen työn jälkeen laski kynän pois ja
väsyneenä nojautui tuoliin. Nyt se oli valmis. Ei muuta nyt kuin lukea
läpi ja vähän korjailla.
Mutta ensin hän tahtoi levähtää hiukan.
Hän sulki silmänsä ja antoi ajatusten harhailla sinne tänne. Sitten hän
jaksaisi taas paremmin keskittää ne työhön.
Hetken kuluttua avasi hän silmänsä jälleen ja katsoi ulos kadulle,
mutta samassa kiintyikin katse kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan
almanakkaan. "Kahdestoista päivä maaliskuuta", toisti hän itsekseen
"kahdestoista päivä".
Hän säpsähti. Mitä? Juuri se päivä, jolloin he kolme vuotta sitten
olivat tavanneet ensi kerran. Ja tänään juuri hän oli laatinut
ylistyslaulunsa sille rakkaudelle, joka ei esteitä väisty eikä
olevaista huomioon ota.
Mitä hän oli tehnyt? Mitä kirjoittanut? Oliko hän nyt hetkellisten
tunteittensa hurmaamana ylistänyt tekoja, joihin ei itse todella olisi
suostunut, vai oliko hän aikaisemmin kovuudella koettanut kuoliaaksi
kuristaa pyhimmät, voimakkaimmat tunteensa?
Hän nousi ja rupesi levottomasti astumaan edestakaisin lattialla.
Voimakkaana ja vaatelijaana tunki menneisyys nykyhetken tieltään.
Muisto elpyi toisensa jälkeen. Ilo ja tuska tulivat käsi kädessä,
-- kuten silloinkin. Kutsumatta tulivat, käskystä eivät takaisin
kääntyneet. Täytyi vain ottaa vastaan, täytyi elää kaikki uudelleen,
iloita, kärsiä, taistella -- niinkuin tuhansia kertoja ennenkin!
Vasta sen jälkeen, kun Siiri oli tavannut _hänet_, oli elämä todella
alkanut. Vasta silloin hän oppi ymmärtämään, mitä elämä oikeastaan oli,
sillä _hänet_ kohdatessaan hän vasta oppi itseäänkin ymmärtämään.
Mun syömein kätköhön tien sinä löysit.
Se heräsi. Rikkahaks' teit sinä sen.
Ja uinuva umppu se kukkahan puhkes,
kun suutelo päivän ol' lämpöinen.
Sellaista oli heidän tapaamisensa ollut.
Omituista oli muuten, miten eri tavalla ihmiset voivat tutustua
toisiinsa. Toisten kanssa saattoi vuosien kuluessa seurustella
ulkonaisesti hyvinkin tuttavallisesti, mutta sisäisesti täysin
vieraana, kunnes joku ulkonainen tapahtuma tai yhteinen kokemus äkkiä
selvitti, että oli olemassa syvää sielujen sukulaisuutta. Toisiin
jo ensi hetkellä pääsi tutustumaan, niin paljon kuin se yleensä oli
mahdollista, nimittäin näennäisesti ainoastaan. Mutta oli niitä
sellaisiakin, jotka jo ensi näkemältä tuntuivat tutummilta kuin
läheisin omainen.
Sellaiselta oli hänkin tuntunut.
Oikeastaan oli soitto ja laulu heidät yhdistänyt. Se teki nopean
tutustumisen niin luonnolliseksi. Mutta eihän se sittenkään muuta ollut
kuin ulkonainen välikappale, silta, joka rakentui maailmasta toiseen
ja jonka avulla he kumpikin pääsivät selville siitä, että olivat samaa
sukua ja puhuivat samaa kieltä.
Jo tohtori Aaltion ensimmäinen laulu oli tämän Siirille selvittänyt.
Hän oli kyläilyllä naapuritalossa, kun tohtori, joka vasta oli pitäjään
saapunut piirilääkärin sijaiseksi, myöskin sattui tulemaan sinne.
Tohtori oli tunnettu laulaja. Häntä pyydettiin siitä syystä laulamaan,
ja Siirin täytyi säestää, vastaväitteistään huolimatta.
Kuinka se laulu vaikutti häneen! Omasta mielestään hän vallan unohti
säestämisen, niin saivat säveleet hänet valtoihinsa.
Tohtori sitä vastoin vakuutti, ettei kukaan vielä ollut säestänyt häntä
niin hyvin. "Korupuheita", muisti hän sanoneensa, mutta tohtori oli
vain pudistanut päätään.
Pientä kiistaa, iloista, tuttavallista haastelua ja sitten hetken
arvelun perästä uusi laulu.
Käy aaltojen ulapalla,
kisa kiiltää loppumaton.
Meren aaltojen levotonta, vivahdusrikasta vaihtelua ja kätkettyä,
käsittämätöntä kaipuuta väreili hänen äänensä.
Vain syömeni tulta on tuimaa --
Ah, koska se sammuvikaan?
Taistelevan sydämen tuskainen väsymys soi joka säveleessä, soi kuin
rukoillen vapautusta ja rauhaa, rukoillen selittämättömän, elinjuuria
jäytävän kaipuun karkoittamista.
-- Miten tunteellinen hän mahtaa olla, oli Siiri sinä iltana ajatellut.
-- Ja miten paljon hän lieneekään kärsinyt!
Kun he seuraavan kerran tapasivat, olivat he jo kuin vanhat tuttavat.
Tohtori oli silloin käymässä Siirin kodissa, ja sinä iltana he
lauloivat yhdessä: "O, seh' ich auf der Heide dort im Sturme
dich" -- -- --
Siirin täytyi taaskin ihmetellä sitä käsittämätöntä kaipausta ja syvää,
sydämellistä hellyyttä, josta laulu todisti. Hän ajatteli ensi hetkenä
luonnollisesti tohtorinnaa, joka kahden lapsensa kanssa oli matkustanut
ulkomaille siksi aikaa kun tohtorin oli määrä hoitaa viransijaisuutta
sydänmaan pitäjässä, mutta sitten kävi hänelle tuskallisen selväksi,
että laulun tulkitsema kaipuu ei voinut kohdistua vaimoon. Sekä
sävelten hellyys että kaipauskin tuntui ikäänkuin ikävöiden etsivän
omistajaansa, tyydyttäjäänsä.
* * * * *
Kolme kuukautta myöhemmin lauloivat he saman laulun viimeisenä
yhdessäoloniltana.
Mit meinem Mantel vor dem Sturm
Beschütz' ich dich.
Hyväillen ja suojaten kietoivat soinnut hänet kuin rakkauden voimalla
varjellakseen häntä tuskan ja vilun valloilta.
Kesäilta hämärsi jo. Rehevät palmut salin nurkassa loivat varjoaan
soittokoneen kohdalla.
Tohtori Aaltio ei voinut nähdä, miten Siirin kädet vapisivat. Ja onni
se oli. Täytyihän heidän molempien koettaa pysyä rauhallisina ja lujina.
* * * * *
Samassa nakutettiin ovelle. -- Illalliselle Siiri! Ole hyvä!
Siiri heräsi kuin unesta. -- Kiitoksia, täti kulta, en minä tahdo
mitään tänä iltana. Minun täytyy valmistaa.
-- Mitä hullutuksia! -- Kerttu Salmi ryntäsi eteisestä ovelle. -- Etkö
aio illalliseksi huolia muusta kuin rakkaudesta ja taidenautinnosta?
Hassuhan sinä olet!
-- Älä nyt! Anna minun olla! -- Siiri työnsi päättävästi Kertun ovelta
ja painoi säpin salpaan.
-- Sinä ihmeellinen otus, päivitteli Kerttu oven takana. -- Kyllä minä
jalomielisesti syön sinunkin osasi. Ole huoleti!
Hetken aikaa kuului ruokasalista iloista naurua, johon sekoittui
kuppien ja lautasten helinää, mutta pian häipyivät kaikki nämä äänet
Siiriltä kuulumattomiin. Yksin muistot puhuivat.
Miten lumoavan kaunis luonto oli ollut tuona viimeisenä iltana!
Hän muisti vielä, miten kauan hän istui avatun ikkunan ääressä,
katsellen kesäyön ihmeellisessä kirkkaudessa uinuvia salmia, saaria ja
niemekkeitä.
Rauhaa ja sopusointua henki luonto. Se teki niin vihlovan kipeää
tavallaan, mutta samalla tuntui, kuin se hellä varoin ja lääkiten olisi
pyrkinyt koskettamaan kirveleviä sydänhaavoja.
Hän oli kauan istunut siinä, kun huomasi veneen kepeästi tulla kiitävän
tohtorin asunnosta vastaiselta rannalta. Se pysähtyi lahdenpoukamaan,
melkein hänen ikkunansa alle. Siihen se jäi kuin itsestään keinumaan.
Soutaja lepäsi, airot koholla. Silloin tällöin vain kajahti katkennut
laulun sävel. Se tuli aina, muistuttaen jostain yhdessäolon hetkestä ja
tuoden tervehdyksen, joka ei sanoja eikä selityksiä kaivannut.
Viimeksi kajahti jäähyväistervehdys, hillityn tuskan väre joka sanassa:
Behüt' dich Gott, es wär' zu schön gewesen,
Behüt' dich Gott, es hat nicht sollen sein!
[Suojatkoon sua Jumala, se olisi ollut liian kaunista,
Suojatkoon sua Jumala, se ei saanut niin olla!]
Soutaja tarttui airoihinsa, teki äkkikäänteen ja kiidätti veneensä
voimakkaasti vastaista rantaa kohden.
Varhain seuraavana aamuna oli tohtori matkustanut pois.
* * * * *
Siiri painoi käden polttavalle otsalleen. Mitä hän oli tehnyt? Oliko
hän väkivaltaisesti tukahduttanut eloon aiotun ja elämään oikeutetun
tunteen? Vai nytkö hänen kiihoittuneet tunteensa hänet harhaan veivät?
Hänen täytyi taas nousta astumaan edestakaisin.
Kirja tuossa pöydällä puhui voimakasta kieltään, ja siihen hänen oma
sydämensäkin kapinoiden yhtyi.
Ei tuskan tulta niin polttavaa,
Ei sydän murhetta mustempaa,
Kuin tullessa erohetken.
Kun pakko on paeta luota sen,
Jota etsivi aatos ainainen
Ja kaipaus sydämen -- -- --
-- -- Ei toista tulta niin polttavaa,
Ei sydänmurhetta mustempaa -- -- --
Sellaista se oli. Tutut ne olivat nuo tuskat. Mutta olisiko hän
sittenkään tahtonut menetellä toisin? Syyttävä lapsenkatse olisi
silloin häneltä kysynyt: miksi veit sinä isän meiltä? Toisen ihmisen
elämänonni olisi hänen tähtensä särkynyt, jotta kenties vastaisuudessa
hänen omansakin särkyisi, jonkun tähden, joka yhtä häikäilemättömästi
pyrki toiveidensa perille.
Sellaiseksihan elämä muodostuisi, jos oma onni aina oli etusijalle
asetettava, ja jos yksilö oli oikeutettu riistämään itselleen, mitä
halusi, huolimatta siitä, että toisten oikeuksia polki.
Tahtoiko hän osaltaan olla johtamassa kehityksen kulkua tähän,
suuntaan? Suostuiko hänkin intohimon hillittömään: minun täytyy, täytyy?
Olisihan omakin onni siitä tuhoutunut, olisi särkynyt tietoisuudesta,
että se oli rakennettu toisen onnen raunioille. Kaikki hyvä ja kaunis,
jota elämä kykeni antamaan, eikö se silloin olisi kuin arvonsa
menettänyt?
Paljoa onnellisempi hän oli nyt. Se mitä hän onnea oli osakseen saanut,
oli hänen eheämpänä ja arvokkaampana, juuri sen kautta, ett'ei hän
ollut tavoitellutkaan sellaista, johon ei oikeutta ollut. Todellinen
rakkaus ei voinut olla onnettomuutta tuottava. Siunausta siitä aina
lähti, olivatpa ulkonaiset olot millaiset tahansa. Intohimo se vain
tuhota voi.
Siiri kääntyi äkkiä kirjoituspöytään päin, kokosi täyteen
kirjoittamansa paperit, repäisi kappaleiksi ja heitti uuniin. Sitten
hän jäi eteensä tuijottamaan, kunnes näki, miten liekki äkkiä leimahti
esiin hiiloksesta, ahneesti sieppasi saaliinsa, kärvensi, käpristi ja
vihdoin muutti mustaksi, hiiltyneeksi tuhaksi.
Silloin hän vavahti. Tuntui kuin hän olisi viskannut sisimpänsä tuohon
tulen tuhottavaksi.
Ja siinä se nyt oli, kylmänä, mustana, muodottomana, se mikä kerran
lämpimänä, eloauhkuvana -- -- --
Ei, ei. Hän kääntyi kiivaasti poispäin ja asettui uudelleen työhön.
Tunti kului toisensa jälkeen. Hän yhä kirjoitti. Työ ei enää sujunut
niinkuin äsken. Täytyi yhtenään lukea läpi ja korjailla. Oli niin
vaikea löytää tyydyttävää muotoa ajatuksille.
Kun Siiri vihdoin läpeensä väsyneenä lopetti työnsä, kuuli hän kellon
lyövän. -- Yks -- kolme -- viis. Eihän se voinut olla mahdollista?
Hän katsoi kelloaan. Seitsemän se sittenkin oli. Yö oli kulunut ja aamu
koittanut.
-- Hyvänen aika, lapsi kulta, miten kipeän näköinen sinä olet,
päivitteli rouva Lind Siirin tullessa aamukahville ruokasaliin. --
Täytyykö sinun todella mennä tunnille.
-- Täytyy tietysti.
Rouva Lind pudisti huolestuneen näköisenä päätään. -- Pidä hyvää huolta
hänestä Kerttu, huusi hän vielä ovessa portaita alas kiiruhtaville.
Sitten hän lähti päätään pudistaen aamuaskareilleen tuontuostakin
itsekseen päivitellen nuorten ymmärtämättömyyttä. Valvoa yönsä
tuollaisen kirjoituksen tai esitelmän tähden. Oli se nyt sekin laitaa.
Mutta sellaisiahan ne olivat kaikki nuo opinahneet nuoret, joilla ei
vielä elämänviisautta ollut.
Rouva Lind oli juuri asettunut aamiaispöytään, pitääkseen seuraa
maisterille, kun Kerttu ja Siiri palasivat tunniltaan. Maisteri muisti
edellisen illan puheet ja rupesi tiedustelemaan, miten oli käynyt
esitelmän, mutta tietoja ei ollut helppo saada. Siiri ei näyttänyt
kysymystä huomaavankaan, eikä Kerttu tuntunut haluavan keskustella
asiasta. Rouva Lind yksin puuttui puheeseen, saadakseen vielä valitella
nykyaikaista ymmärtämättömyyttä ja rasitusta.
Vasta kun toisten poistuttua, Kerttu ja Siiri kahden jäivät pöytään,
laukesivat Kertun kielen siteet.
-- Mutta Siiri, mitä sinä ajattelit! En ollut uskoa korviani. Sinähän
singauttelit tuomioitasi kuin salaman iskuja. Rupesit aivan sydänpohjia
penkomaan. Ja nautit, kun sait oikein armottomasti tuomita.
-- Kerttu, vaiti, vaiti! Kuinka sinä voit! -- Minäkö toisten tuomariksi?
-- Mutta niinhän sinä itse -- -- --
-- Ei, ei, en koskaan -- itseäni vain --.
-- Itseäsi? -- Kerttu oli kuin puusta pudonnut. Mutta selitystä hän ei
saanut. Siiri oli jo huoneesta kadonnut.