Salomaan lumipeitteisten metsien läpi pilkistivät talviauringon
viime säteet. Surumielisen lempeinä tuntuivat ne luontoa hyväilevän,
hyväilevän hellästi ja viihdyttävästi kuin äiti onnesta osattomaksi
jäänyttä orpolastaan. Arkaillen, melkein kuin anteeksi pyytäen
ne pujottautuivat puiden lomitse kuin tuntien oman heikkoutensa.
Tiesiväthän miten toivottoman vähävoimainen auringon niukka valo oli
taistelussaan talven kovuutta vastaan täällä pohjan perillä, pitkien
talvipimeiden ja kovien pakkasten mailla.
Mäen rinteellä sijaitsevan, yksinäisen talon portailla seisoi nuori
tyttö. Hän kääräisi hartioilleen heittämänsä suojahuivin paremmin
ympärilleen ja kiiruhti sitten sukkelaan, melkein pelokkaasti pihan
poikki portille, johon pysähtyi.
Hänetkin näytti vallanneen sama surunvoittoinen tunnelma, minkä
talvinen aurinko luontoon loi. Katse solui kuin hyväillen pitkin
lumilakeutta, kulki mäen rinteeltä toiselle ja metsän vihertävästä
etuvartijajoukosta etäisyydessä siintäviin siniharmaisiin harjanteihin
asti.
Haikeaa hyvästelyä kuvastui katseessa, mutta samalla ilmaisi se
muutakin. Siihen sisältyi kiitosta kaikesta, mitä tämä yksinäinen, karu
luonto ystävänä kykeni antamaan, yhdistettynä tuskalliseen tunteeseen
siitä, miten paljon se myöskin taisi ihmiseltä riistää ja vaatia.
Samassa avautui ovi ja keski-ikäinen nainen ilmestyi talon portaille.
-- Signe, mitä sinä ajattelet! Joudu pian pois! Tyttö portilla
säpsähti, lensi punaiseksi ja kiiruhti juoksujalkaa sisään.
-- Olet sinä ymmärtämätön, -- nuhteli eteisessä toinen hellävaroen. --
Ajattele, jos vilustuisit juuri ennen matkaa.
-- En minä -- puolustelihe Signe, -- minä olen niin karaistunut. --
Enkä minä aikonutkaan viipyä. Aioin oikeastaan lähteä haudalle. -- Ääni
värähti.
-- Me kävimme jo siellä Valterin kanssa. Etsimme sinua, mutta emme
löytäneet.
Signe ei vastannut. Hän avasi vain oven viereiseen huoneeseen, jossa
veli istui. Ensi näkemältä hän ymmärsi, mitä veli teki, mutta hänen
oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Selma-käly sitävastoin meni
Valterin luo ja laski kätensä hänen olalleen. -- Sinä luet, sanoi hän.
-- Isän vanhoja kirjeitä. -- Hän katsoi vaimoonsa ja sitten Signeen.
Katse oli pinnalta tavallinen arki-alojen synnyttämä, mutta näytti
siltä kuin syvemmällä olisi kytenyt lämpöä, joka ei päässyt puhkeamaan.
-- Aioin mennä haudalle. -- Signe läheni ovea. -- Olin Ahotorpassa
hyvästillä, kun te olitte siellä käyneet. -- Hän livahti samassa ovesta
kuin kieltoa peläten.
Veljen omituisen hillitty katse seurasi häntä, katse, jossa tuikahti
esiin kuin kajastus salatuista sydänsyvyyksistä. Mutta Signe ei sitä
huomannut.
Kun hän palasi kotiin oli lamppu jo sytytetty. Veli luki yhä isän
kirjeitä ja käly istui pöydän ääressä, järjestäen lusikoita, veitsiä ja
haarukoita säilöön. Signe asettui hänen viereensä ja rupesi auttamaan.
He eivät sanoneet montakaan sanaa toisilleen, äänettöminä tekivät vain
työtään silloin tällöin vilkaisten Valteriin, joka kirjeineen istui
keinutuolissa.
Signe näki hänen väliin väsymyksen ilme kasvoillaan laskevan kirjeet
luotaan ja painavan päänsä käsiinsä; ja hän ymmärsi silloin, mitä veli
tunsi. Muistot ja ajatukset näkyivät käyvän hänelle liian raskaiksi.
Hän sai nyt tietoa kaikesta, mistä vuosien kuluessa oli osattomaksi
jäänyt. Nyt hän näki, miten yksin isä ja äiti olivat olleet, miten
usein he olivat häntä ajatelleet ja miten suuresti kaivanneet.
Sydän suli Signen rinnassa, kaipaus ja kaiho, tuhannet, rakkaat ja
samalla raskaat muistot sekä yksinäisyystunteeseen sekoittuva tarve
saada rakastaa ja vastaanottaa rakkautta valtasi hänet. Jos hän olisi
noudattanut tunteittensa vaatimusta, olisi hän mennyt veljen luo,
kiertänyt kätensä hänen kaulaansa, painanut päänsä hänen olalleen ja
siinä itkenyt, itkenyt vain.
Mutta kesken itkunsa hän olisi tuntenut, miten rikas sittenkin
oli kaiken sen kautta, jota nyt muistona sai omistaa. Ja siitä
rikkaudestaan hän olisi tahtonut veljelle osaa antaa. Hän olisi
tahtonut kertoa isästä ja äidistä, heidän elämästään, heidän tavoistaan
ja siitä, miten he rakkaudellaan olivat lapsensa elämää rikastuttaneet.
Mutta kun hänen katseensa sattui veljeen, kun hän näki hänet jäykkänä
ja äänettömänä tuossa edessään, muisti hän, että veli olikin hänelle
vento vieras ja sanat kuoleutuivat hänen huulilleen. Tuossa ei
istunutkaan se iloinen, herkkätunteinen isän ja äidin Valter, josta
niin paljon olivat puhelleet ja jota niin suuresti rakastaneet, vaan
Signelle tuntematon, hieno pääkaupunkilainen, jonka juhlallisuus
pakotti häntä tuntemaan omaa mitättömyyttään ja pienuuttaan.
Hitaan hitaasti kuluivat tunnit. Vihdoin läheni ilta kuitenkin loppuaan
ja yö saapui. Mutta unta ei se sitä odottaville tuonut.
Signeä valvottivat milloin muistoihin ja eroon, milloin tulevaisuuteen
ja sen muutoksiin kohdistuvat ajatukset.
Kälykään ei saanut unta. Appi-isäänsä hän ei tosin voinut suuresti
surra, ei omasta eikä Valterinkaan puolesta. Olihan Valter jonkun
verran vieraantunut vanhemmistaan, kun ylioppilaaksi tultuaan joutui
setä-ukon kasvatiksi, ja itse hän oli appi-ukkoaan nähnyt vain silloin,
kun vanhus vaimoineen teki tuon pitkän, siihen aikaan vielä niin
vaivalloisen matkan Valterin ja hänen häihinsä.
Mutta kuoleman kolkkous oli sittenkin tehnyt häneen järisyttävän
vaikutuksen. Hän tiesi, miltä se tuntui, kun läheltä koski. Siksi hän
ei koskaan kylmänä voinut kuolemaa silmiin katsoa. Olihan hänellä kyllä
isä ja äiti elossa, molemmat pirteinä ja työkykyisinä. Mutta kuolema
oli korjannut sen mikä oli ollut vieläkin rakkaampaa. Hänen herttaiset
pikku tyttönsä, heidän ainoat lapsensa, olivat viikon kuluessa kumpikin
kuolleet, ja ne sanomattoman tuskan yöt, joita hän heidän vuoteensa
ääressä oli viettänyt, eivät häneltä unohtuneet. Ne päinvastoin
uusiutuivat joka kerralta, jolloin ulkonaiset tapahtumat tavalla tai
toisella repivät arpeutumassa olevia haavoja.
Ja särkevät sydänhaavat valvottivat.
Valter heittelihe samoin unettomana vuoteellaan. Entisyys muistoineen
pyrki penkomaan sydäntä pohjia myöten. Mutta hän ei tahtonut suostua
siihen. Hän oli oppinut tahdon ja tottumuksen voimalla tukahduttamaan
tunteensa. Sentähden hän tahtoi nytkin päästä voitolle.
Ennen aamun sarastusta olivat kaikki talossa liikkeellä. Tavarat
kuormittiin rekiin, turkit, nahkaset ja suojahuivit haettiin
pitkämatkalaisten peitteiksi. Sitten lähdettiin.
Signestä oli kaikki kuin unta. Hän ymmärsi vain sen, että taaskin oli
ero edessä, taaskin pitkät, ehkä ainaiset hyvästit heitettävät.
Kun aamuhämärässä kulkusten kilistessä tie painui kotiseudun
huurteisiin metsiin valtasi erohetken haikeus hänen mielensä, ja
illalla, kun ajettiin eteenpäin vieraan pitäjän, mutta sittenkin
samanlaisten synkkien, raskasta talviuntaan nukkuvien metsien läpi,
tuntui yhä samalta. Hyvästiä täytyi vieläkin heittää, sillä olihan
kaikki täällä samaa kotoista luontoa. Ja miten paljon se antamaan
kykeni ja miten rakkaaksi saattoi käydä sen ymmärsi yksin se, joka
erotettuna kaikesta muusta oli yksinäisyydessä vuosi vuodelta täällä
elänyt luonto läheisimpänä ystävänä.
Illalla yövyttiin majataloon aseman läheisyyteen, ja aamulla alkoi
vuorokauden kestävä junamatka eteläänpäin.
Signe oli kuin huumauksessa, kun vihdoin oltiin perillä. Untako se
oli kaikki, isän kuolema, hautajaiset, ero lapsuudenkodista ja tämä
pitkä, ihmeellinen matka. Untako hän näki katsellessaan tätä suurta,
juhlallista pääkaupunkia, jonka korkeat kivimuurit, vilkas liike,
ohi vilahtavat raitiovaunut ja meluisat, törähtelevät automobiilit
täyttivät salon lapsen ihmettelyllä.
Toisinaan hän uneksi uskoi, toisinaan luuli viikoissa eläneensä vuosia,
niin etäälle entisyydestä olivat hänestä viime aikojen tapahtumat hänet
äkkiä siirtäneet.
Eikä hän tahtonut tästä huumauksesta vapaaksi päästä. Hän vietti yhä
kumman ristiriitaista ja todetonta elämää.
Kaikki se uusi ja ihmeellinen, joka häntä nyt ympäröi, viehätti
häntä tavallaan surusta huolimatta. Hän kulki päivisin pääkaupungin
katuja, katseli, ihmetteli ja oli ihastuksissaan. Myymälöiden akkunat
koreuksineen viehättivät häntä. Katuelämä kirjavine ihmisjoukkoineen
vei hänet kuin satumaailmaan. Hän vain ihmetteli sitä, ett'eivät kaikki
näyttäneet ihastuvan niinkuin hän, että kulkivat tietään eteenpäin
kylminä ja välinpitämättöminä aivan kuin eivät olisi huomanneetkaan,
miten vaihtelevaa ja ihmeellistä kaikki oli.
Päivisin tunsi hän tätä. Mutta kun rupesi hämärtämään, kun sähkövalot
syttyivät, mutta talvi-illan raskasmielinen pimeys siitä huolimatta
muistutti olemassaolostaan, valtasi hänet haikea ikävä. Kotimetsien
viihdyttävä hiljaisuus muistui jälleen mieleen. Silmä kaipasi hankien
kimmellystä kuutamon valossa ja korva kotoista kulkusten kilinää tai
astuntaa säestävää lumen narahdusta yksinäisellä metsäpolulla. Hän näki
iltalampun syttyvän isän huoneessa, ja hän tahtoi käsitöineen asettua
tavalliselle paikalleen, isän tarttuessa kirjaan tai sanomalehteen.
Mutta kaipauksen esiin loihtima kuva katosi samassa, ja todellisuus
muistutti hänelle armottoman ankarasti, että koti nyt oli tyhjänä, ja
ne rakkaat velvollisuudet, jotka olivat antaneet hänen elämälleen niin
paljon sisältöä, nyt olivat loppuneet.
Itse hän oli joutunut tänne suuren maailman vaihtelevaan, mutta samalla
väsyttävään pyörteeseen, jossa hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa
kuin juureton puu.
Hänen orpoudentunnettaan lisäsi sekin, että hän ei voinut kotiutua
veljen luona. Kaikki oli täällä niin toisenlaista kuin vanhempien
kodissa. Mutta eihän hän sitä ihmetellyt. Luonnollistahan se oli.
Oudommalta tuntui, ett'ei mikään täällä vastannut sitä, mitä hänen
mielestään varakkaassa pääkaupunkilaiskodissa olisi pitänyt olla.
Tuntui siltä kuin ei varallisuus täällä olisi kyennyt luomaan
minkäänmoista hauskuutta ja elämän mukavuutta ympäristöönsä, iloa vielä
vähemmän. Hyöty, käytännöllisyys ja täsmällisyys tuntui täällä olevan
määräävänä. Niiden vaatimuksista täytyi kaiken muun väistyä.
Tämä tuntui niin käsittämättömältä etenkin kun Signe ajatteli sitä
Valteria, josta isä niin usein oli puhellut ja josta äiti oli
hänelle kauneimmat kertomuksensa kertoillut siihen aikaan, kun hän
sadun kaipuussa äidin syliin kapusi. Se Valter oli ollut vallan
toisenlainen, iloinen, herkkätunteinen ja taipuisa. Mikä oli hänet
muuttanut? Olivatko isä ja äiti hänen suhteensa erehtyneet vai oliko
kasvattajasetä hänet vallan toiseksi muuttanut?
Signe ei päässyt selville itsestään eikä ympäristöstään. Kaikki tuntui
niin mieltä ahdistavalta. Työttömyys ja velvollisuuksien puutekin
painosti. Hänellä ei ollut mitään paikkaa täytettävänä täällä.
Palvelevia oli kodissa enemmän kuin palveltavia, ja muutenkin tuntui
kuin tässä täsmällisessä talouskoneistossa kaikki olisi jo itsestään
ratojaan myöten kulkenut.
Eikä hän kärsinyt yksin ulkonaisten olojen johdosta. Selvittämättömien
vaikutusten paljous ahdisti häntä sisäisesti. Sydämen pohjalla kyti
syvä, katkera kaipuu, pinnalla tuntui vaihtelevan pääkaupunkilaiselämän
herättämä viehätys. Se oli sekin niin ristiriitaista.
Eniten hän kärsi tästä kotona, jossa kaikki oli niin painostavan
hiljaista. Veljeään hän ei paljon nähnyt, ja Selma kälyn seurassa
vaivasi häntä voittamaton ujous. Selma oli pääkaupungin lapsi ja oli
ikänsä siellä oleskellut. Hän ei tuntenut sitä maailmaa, missä Signe
oli kasvanut eikä oikeastaan niitä rakkaitakaan, joita Signe nyt
kaipasi. Ainoastaan häissä käydessään olivat isä ja äiti olleet Selman
seurassa. Hyvää, pelkkää hyvää olivat he tosin hänestä puhuneet, ja
hyvä hän oli nytkin ollut heidän yksin jääneelle pikku Signelleen,
mutta vieras hän oli sittenkin.
Painostavaa tunnetta kodissa lisäsi sekin, ett'ei Valter ollut
ensinkään terve. Hän oli kotimatkalla nähtävästi vilustunut. Hän yski
yhtenään ja valitti väsymystä.
Joskus, kun häntä rupesi ryittämään, sattui Signe näkemään, miten
pelokkaana Selma häneen katsoi. Ja Signe ymmärsi, mitä tuo katse
sisälsi. Hän tiesi, että se, joka kerran on kokenut kuoleman
säälimättömyyttä, käy araksi pelosta, että menettää ehkä vielä
viimeisensäkin.
Hänessäkin heräsi silloin samanlainen tunne. Vaikka Valter olikin
hänelle vieras, oli hän sittenkin ainoa omainen, mikä hänellä enää oli
elossa. Ei hän olisi suonut kadottavansa häntäkin.
Mutta isku tuli kuitenkin. Valter sai vilustumista entisen lisäksi,
ja silloin pääsi tauti valloilleen, Se oli keuhkokuumetta ja alkoi
ankarasti.
Selma ei väistynyt vuoteen äärestä. Hän tahtoi, hänen täytyi
itse hoitaa Valteria. Hän ei saisi rauhaa muuten. Toiselta se ei
tulisi tehdyksi niin kuin häneltä; eikä hänellä ollut varaa luopua
viimeisestään.
-- Lepää, lepää, -- kuiskasi Valter, väsyneesti silmiään raottaen, --
sinun täytyy levätä. Mutta sitten väsymys ja vaivat taas yllättivät ja
kuumehoureet hämmensivät hänen ajatuksensa.
Hän oli yhtenään kulkevinaan kotipuolessaan suurten korpien ja soiden
poikki. Jalka painui usein syvälle suoperäiseen maahan ja peloittavan
raskaalta tuntui pyrkiä eteenpäin. Mutta ponnistella täytyi. Hänen
kuljettavansa se oli se tie. Ei tässä muut voineet auttaa. Sentähden
piti Selman levätä. Hän oli jo kulkenut liian pitkän matkan ja kantanut
liian monta taakkaa Valterin tähden. Nyt täytyi hänen säästää itseään.
-- Lepää, lepää, -- kuiskasi Valter taas, ja tuskan hiki kohosi hänen
otsalleen.
Selma kuuli, miten rukoilevasti sanat lausuttiin, ja heikko hymy
kirkasti hänen kalpeita kasvojaan. Teki niin hyvää nähdä Valterin
huolehtivan hänen puolestaan. Ja tekihän hän sitä aina, kun tosi
oli kysymyksessä. Ainoastaan tavallisissa arkioloissa ei hänen
miesluonteensa jaksanut käsittää, miten suuresti vaimo saattoi kaivata
saada myöskin _tuntea_ tuota rakkautta.
Tätä kaipuuta oli Selma usein tuntenut, välistä kalvavan voimakkaana.
Hän oli monesti itseään siitä moittinut. Toiste taas oli puolustautunut
sillä, että varmaan olisi ollut toisenlainen, jos vain hänen pikku
tyttönsä olisivat saaneet elää. Mutta kun Valter nyt oli hänen
ainoansa, tulihan tahtomattaankin odottaneeksi että hänen rakkautensa
riittäisi korvaamaan kaikki.
Kohtuutonta oli se ollut. Sitä hän ennenkin oli itselleen vakuuttanut,
ja nyt hän sitä toisti kerta toisensa jälkeen.
Aina kun Valter tiedossaan tai tiedottomana kuiskasi rukoilevana:
"lepää, lepää", nuhteli hän itseään uudelleen siitä, ett'ei ollut
kyllin ymmärtänyt antaa arvoa miehensä rakkaudelle. Mutta samalla
tuntui kuin tuo kuiskaus aina lämpimän hellästi olisi hyväillyt,
virkistäen väsähtymässä olevia voimia.
Oli yhdeksäs vuorokausi. Odotettiin taudin käännettä, mutta sitä ei
vielä kuulunut. Yöllä ehkä tulisi. Hyvä koota voimia siksi.
Rouva Selma epäili hetken. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen.
Kaikki oli hiljaista. Hämy teki tuloaan. Nyt oli sopiva hetki mennä
vähän ulos. Hänellä oli muutamia asioitakin toimitettavana ja kävely
virkistäisi. Mutta tuntui niin vaikealta jättää sairas. Se oli hänelle
suuri kieltäymys.
-- Signe, -- sanoi hän viimein, hiljaa raottaen ruokasalin ovea, --
tahdotko vähän aikaa istua Valterin luona? Minä toimittaisin muutamia
asioita kaupungilla.
-- Kiitoksia. Mielelläni. -- Pieni, mustapukuinen olento ikkunan
luona liikahti, ja Signe seisoi samassa kälynsä vieressä, katseessaan
kysymys: mitä kuuluu?
-- Hän nukkuu. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, ell'ei hän pyydä. Istu
vain siellä, niin että olet saapuvilla, jos hän sattuisi heräämään.
Signe nyökkäsi päätään. Kyllä hän koettaisi parastaan.
Samassa kun käly sulki etehisen oven, hiipi Signekin hiljaa ja
huomaamatta sairashuoneeseen.
Veli makasi yhä puolihorroksissa. Häntä väsytti näännyksiin asti. Hän
oli taas ponnistellut eteenpäin soiden ja rämeiden poikki. Isä oli
kulkenut edellä hän jäljessä, ihmetellen sitä, että isä ketterästi ja
vaivatta pääsi eteenpäin sellaisissakin paikoissa, missä hän vajosi
syvälle pettäviin hetteisiin.
Viimein kävi hänelle kuitenkin selväksi, mistä tämä johtui. Isä oli
asunut ikänsä täällä, kuivannut soita, raatanut pellolla ja uhrannut
parhaat voimansa maan hyväksi. Vähitellen olivat hän ja maaemo
liittyneet niin lujaan ja läheiseen ystävyysliittoon, ett'ei enää
petollisinkaan hete hennonut isän tielle esteitä asettaa.
Pojan kohtalo sitä vastoin oli toinen, sillä hän itse oli menetellyt
toisin. Hän oli ollut uskoton kotoiselle turpeelle ensi nuoruudestaan
saakka. Mutta syy ei ollut hänen. Pikemmin taisi hän syyttää
kotiseutuaan siitä, ett'ei ollut voinut kehittyä siksi, miksi
oli aiottu. Kotiseudun karu ja kitsas luonto sehän se oli ollut
syynä siihen, ett'ei isä ollut voinut auttaa ainoata poikaansa
ylioppilastutkintoa pitemmälle. Lääkärin pitkää uraa ei poika
uskaltanut ajatellakaan, vaikka povessa kyti polttava halu. Vasta kun
nuoren valkolakkisen pääkaupungissa piti mennä tapamaan varakasta ja
lapsetonta sukulais-setää, johtui hänen mieleensä toivo sedän avulla
päästä tuolle toivotulle uralle. Se ajatus pani hänet parastaan
koettamaan. Eikä yritys ollutkaan turha, mutta tulos oli odottamaton.
Vanha tukkukauppias tahtoi pitää huolta hänen tulevaisuudestaan ja
ottaa hänet omaksi lapsekseen, mutta ainoastaan ehdolla, että hän
antautuisi sedän työhön ja perisi hänen liikkeensä.
Sairas heittelihe levottomasti vuoteessa. Voi sitä tuskaa, jota se
hänelle oli tuottanut! Ei kukaan aavistanut, miten vaikea valinta oli
ollut ja mitä hän oli kärsinyt.
Suuret hikihelmet nousivat otsalle, ja kuume poltti sairaan suonissa.
Hän kuuli, kuinka kotiportti narahti, kun hän sen avasi ensi kertaa
valkolakki päässään. Äitikin sattui kuulemaan ja kiiruhti avosylin
vastaan.
Miten onnelliset vanhemmat olivatkaan sinä iltana! _Hänen_ iloaan
häiritsi setä-vanhuksen ehdotus ja tulevaisuuden huolet.
Ensimmäisenä iltana hän ei hennonut asiasta puhua, mutta sitten oli
kaikki vähitellen kerrottava. Unettomia öitä ja pitkiä keskusteluja
siitä syntyi. Hän sai valita itse, mutta katkeraa se sittenkin oli.
Lukea lääkäriksi, velkaantua ensi ylioppilasvuodestaan alkaen ja
sitten ehkä pitkin elämäänsä ponnistella eteenpäin suuren velkataakan
painamana, tai jäädä isää auttamaan karuun korpiseutuun, siellä
ainaiseksi kytkeytyäkseen köyhään turpeeseen, muuta mahdollisuutta
ei hänellä ollut, ell'ei hän tahtonut suostua tukkukauppiassedän
tulevaisuustuumiin.
Hän suostui sedän suunnitelmiin. Mutta tuntui kuin elämä siitä pitäen
olisi köyhtynyt ja käynyt niin tyhjäksi. Hän oli kuin itsensä myynyt.
Kun hän nyt huomasi, miten helposti ja esteettömästi isä kulki tietään
eteenpäin, samalla kuin hän itse ehtimiseen vajosi suohon, sai
suuttumus vallan.
_Hänellä_ oli syytä vihastua kotiseudun rämeisiin, ei heillä häneen.
-- Kuka siellä, kysyi sairas samassa. Hän kuuli oven narahtavan.
-- Signe vaan. Selma meni vähän kaupungille. -- Saanko auttaa sinua?
Signe kumartui veljen puoleen.
Sairas mittaili häntä katseellaan kiireestä kantapäähän. Signe se
oli. Kukapa muu nyt olisikaan voinut olla tässä. Hän kuului kotiin ja
kotitunnelmiin. Mutta kummallisen vieraalta hän tuntui. Hän oli ohut
pieni tytön tyllerö silloin, kun Valter muutti pääkaupunkiin sedän
luokse.
-- Minä en oikeastaan sinua tunne, -- sopersi sairas.
-- Älä sinä huoli minusta ensinkään, -- pyysi Signe. Häntä niin kovin
pelotti, että veli kääntyisi huonommaksi, nyt juuri kälyn ollessa
poissa. -- Sano vain, jos apua tarvitset, mutta koeta ennen kaikkea
nukkua.
Signe aikoi mennä.
-- Älä mene, pyysi sairas. -- Istu tähän.
-- Jos vaan olet puhumatta, niin istun. -- Signe siirsi tuolin vuoteen
viereen ja painoi käden silmilleen, jott'ei katsoisi sairaaseen. Ehkäpä
hän nukkuisi pian.
Mutta unta ei kuulunut. Ajatukset tekivät ankarasti työtä. Hänen täytyi
päästä selvyyteen. Kaikki oli niin kummallisen sekavaa. Menneisyys
ja nykyisyys, kuumehoureet ja selvät ajatukset sotkeutuivat kaikki
sekavaksi, selvittämättömäksi vyyhdeksi.
Viimein onnistui hänen tarttua ajatuksen päähän. Hän oli varma siitä,
että se oli selvä ajatus eikä kuumehouretta, ja se tuntui hyvältä.
-- Signe, isä puhui viime päivinään paljon sinusta. Hänellä oli
toiveensa tulevaisuutesi suhteen.
Signe sävähti punaiseksi.
-- Älä nyt puhu. Eikä siitä olekaan mitään puhuttavaa. Koeta vain
nukkua.
-- Ei, ei, esteli sairas. -- Sinun täytyy olla kiltti. Sinä jäät vallan
yksin maailmaan, jos minäkin kuolen. Tahtoisin vähän tietää -- -- --
Signe huomasi, ett'eivät estelemiset tässä auttaisi. Siitä syystä hän
veti tuolinsa lähemmä vuodetta.
-- Jos vain makaat aivan hiljaa ja levollisena, juttelen sinulle niin
paljon kuin jaksat kuulla.
Sairas nyökkäsi päätään.
-- Katsos, isä piti hänestä itse niin paljon -- siinä syy kaikkeen.
Isästä hän oli niin hyvä ja kykenevä työntekijä. Hän olisi voinut saada
kotitalomme oikein hyvään kuntoon. Sentähden olisi isä suonut hänen
joutuvan sukuun tai oikeammin talon siten joutuvan hänelle. Talo olisi
jäänyt perheemme omaksi ja samalla saanut hyvän hoitajan. Siksi isä
niin kovin pyysi, että koettaisin pitää hänestä.
Itku tukahdutti Signen äänen. Hänen tuli niin ikävä isää.
-- Mutta etkö voinut, -- tutkisteli sairas.
-- En, en päässyt ainakaan puolitietä pitemmälle.
-- Minustakin olisi ollut hauskaa kodin tähden. -- Sinä ymmärrät sen.
Ja sitten pidin hänestä tavallaan -- tai oikeastaan siitä, että hän
piti minusta. Se oli niin uutta ja ihmeellistä. Sinä tiedät, että
minulla yleensä ei ollut paljon seuraa -- ei herrojen ainakaan. Minä
en tietysti ota lukuun isää ja maalais-ukkojamme enkä liioin vanhaa
rovastiamme ja vallesmannia.
Sairas näytti kuuntelevan yhä halukkaammin. Pistokset eivät tuntuneet
ja kuume houreet haihtuivat. Nykyisyyden ja menneisyyden sekava
suhdekin jätti hänet rauhaan. Hän vain tunsi, miten etäinen, melkein
unohtunut kotiseutu yksinkertaisuudessaan ja raittiudessaan häntä
läheni ja kietoi hänet lapsellisen pikku siskonsa kautta.
-- Niin, sanoi hän miettivästi kuin itsekseen. -- Olet sinä kasvanut
toisenlaisissa oloissa kuin muut nuoret.
-- Ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta, että hän tuli, -- jatkoi
Signe, totinen tuumaileva ilme kasvoillaan. -- Aina kun koetin päästä
selville siitä, pidinkö hänestä vai en, tulin siihen päätökseen, että
jos vain joku toinen nuori ylioppilas olisi osunut sinnepäin, olisin
ollut yhtä huvitettu hänen seurastaan. Katso, enhän minä tietänyt
minkälaisia nuoret herrat oikeastaan ovat. Sentähden oli seurustelu
niin hauskaa, -- ihan kuin tutkimusmatka uuteen, tuntemattomaan
maailmaan. -- Ja sitten kun isä niin kovin tahtoi, täytyi koettaa. --
Mutta eihän sitä sittenkään voi mennä naimisiin sellaisista syistä.
-- Eipä tietenkään.
Signe vetäisi tuolinsa vielä lähemmäksi vuodetta, ja omituinen,
lapsekas, milt'ei veitikkamainen ilme kuvastui hänen kasvoillaan. --
Jos voisi tehdä sitä koetteeksi vain -- silloin ehkä olisin uskaltanut.
-- -- Mutta koko elämän ajaksi -- --
Hän värähti.
Sairas loi pitkän, tutkivan katseen Signeen. Tuollainen hento, pieni
tyttö, millaisia jutteli.
Valter ei tietänyt, mitä enimmin ihmetteli, hänen lapsekasta
avomielisyyttäänkö, vaiko hänen suoraa, lahjomatonta tunne-analyyssiään.
Signe oli aivan unohtanut sairaanhoitajatoimensa, mutta veljen kysyvä
katse palautti hänet äkkiä nykyisyyteen.
-- Miten tyhmästi, että rupesin juttelemaan näin paljon! -- Ääni oli
anteeksi pyytävä. -- Nyt asetun ikkunan viereen. Sinun täytyy nukkua.
Valter nyökkäsi päätään. Hänen oli niin tuskaisen kuuma. Oli kuin
kuumuutta hehkuva aalto toisen jälkeen olisi hänen päällitsensä
syöksynyt, aivan kuin upottaakseen, ja ajatukset rupesivat taas
harhailemaan.
Vuode tuntui äkkiä kohoavan ja vajoavan. Hän ihmetteli ensin syytä
tähän, mutta sitten oli hän ymmärtävinään, että hän olikin merellä ja
makasi pienessä, ahtaassa laivahytissä. Hän rupesi pelkäämään, että
myrsky yltyisi. Hänen oli jo nytkin niin vaikea olla.
Mutta samassa huomasi hän jo olevansa onnellisesti maalla ja
astuskelevansa rantaa pitkin. Auringon kultaamana kimalteli aava meri,
ja mahtavat dyynit kutsuivat houkutellen luokseen.
Pitkin siemauksin ahmi hän meren raitista ilmaa. Täällä oli niin
ihanaa, niin hyvä olla! Ja virkistävät tuulahduksetkin hivelivät hänen
polttavaa otsaansa.
Mutta hetken nautintoa seurasi taas tuskallinen tunne. Olihan hän yksin
vieraalla maalla, muukalaisten keskuudessa. Yksin hän kulki rantaa
pitkin, ypö yksin, kunnes hän tuli, hän, joka tuntui tutulta jo ensi
näkemältä. Hänkin oli siihen asti ollut yksin, kulkenut merenrantaa
syvässä surupuvussaan ja itkenyt usein. Täytyihän häntä lähestyä, kun
hän oli niin yksin. Isä, äiti ja se, jota hän rakasti, olivat kuolleet.
Siksi hän suri.
Pitkä suruharso liehui tuulessa ja pieni, hento käsi kuivasi usein
kyyneleitä heidän yhdessä astuessaan rantaa.
Yht'äkkiä ojensi sureva molemmat kätensä hänelle ja hymyili läpi
kyynelten. Ja silloin hän tunsi miten voimakas oli ja miten valmis
ilolla kantamaan sekä hänet että hänen kuormansa.
Rakkautensa valtaamana hän tahtoi sulkea hänet syliinsä, mutta samalla
hän tunsi taas vajoavansa, vajoavansa yhä syvemmälle.
Ensi hetkellä hän luuli dyynien petollisesti heille hautaa valmistavan,
mutta pian huomasi hän tietämättään joutuneensa ulapalle, missä
mahtavat laineet olivat hänet upottaa. Aalto toisensa jälkeen tuli
vyöryen voimakkaana, saaliinhimoisena kuin nielaistakseen hänet,
mutta hän taisteli vastaan epätoivon voimalla. Olihan tässä henki
kysymyksessä.
Vähitellen hän rupesi kuitenkin tuntemaan pohjaa jalkainsa alla.
Vajotti vielä, oli raskasta päästä eteenpäin, vaan hengenvaarallista
se ei enää ollut. Hän olikin vallan erehtynyt. Merta ei ollut
lähimaillakaan. Hän kulki vain suuren suon poikki kaukana
kotipuolessaan.
Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen tuskanhikeä otsaltaan.
Samassa terävä pistos sai hänet ääneen valittamaan ja käsi valahti
hervottomasti peitteelle.
Kuullessaan valituksen oli Signe kavahtanut pystyyn ja seisoi samassa
vuoteen vieressä. -- Miten jaksat? Sinä olet nukkunut niin levottomasti.
Valter tuijotti sisareensa. Mistä hän tähän ilmestyi ja kuka hän oli?
Hänkin oli surupuvussa, mutta ei hän sittenkään ollut sama. Hän,
tuolla meren rannalla, oli niin kaunis ja suloinen. Mutta Valter oli
epätoivoisena kiiruhtanut pakoon. Olihan hän sanansa ja rakkautensa jo
antanut toiselle ja hän tahtoi pysyä uskollisena.
-- Valter, oletko sairaampi? -- Signe tarttui hänen käteensä. -- Sinä
et saa tulla kipeämmäksi. Kuuletko? Minä saisin siitä niin kauheita
omantunnonvaivoja.
Valter yhä tuijotti sisareensa. Hänen ajatuksensa tekivät ankarasti
työtä. Kaikki oli taas niin pahasti sotkeutunut. Hänen oli mahdoton
löytää selvää ajatuksen päätä.
-- Minä tein niin pahasti, kun juttelin sinulle isän toiveista ja
omista, lapsellisista tuumistani. Sano, voitko antaa anteeksi tuhmalle
pikku siskollesi.
-- Isän toiveet. Tuhmalle siskollesi? Nyt hän sai päästä kiinni! Hän
oikein ilostui.
-- Pikku Signe, -- sanoi hän sydämellisesti -- elämä alkaa sinulle.
Veljesi on jo kulkenut pitkän kappaleen.
-- Sinä et saa puhua, -- pyyteli Signe rukoilevasta Hän oli aivan
tuskassa. Jos veli nyt huononisi, ehkä kuolisi, jäisi se hänen
omalletunnolleen.
-- Älä ole levoton. -- Sairas katsoi häneen selvänä ja tajussaan. -- Et
sinä ole tehnyt minulle pahaa. Entisyys vain on minua kuumehoureissani
hätyyttänyt. Pitkän elämän varrella ehtii tehdä erehdyksiäkin paljon.
Ja tuskallisinta kaikesta on se, kun ei tiedä, mikä on oikein, mikä
väärin.
Signe koetti turhaan saada häntä vaikenemaan.
-- Sinä tiedät, -- jatkoi hän itsepintaisesti, että halusin lääkäriksi,
mutta möin itseni tukkukauppiaaksi. Koetin tehdä parhaimman
ymmärrykseni mukaan, mutta olen välistä ajatellut, että sittenkin
taisin olla uskoton itselleni. Olisin ehkä toisella alalla kehittynyt
vallan toisenlaiseksi. -- Toisessakin suhteessa tukahdutin sydämeni
syvimmät tunteet, mutta en minä silloinkaan muuta tahtonut kuin
menetellä oikein.
-- Valter, Valter, sinä et saa. Sinun täytyy olla hiljaa. -- Signe
melkein itki.
-- Nyt en puhukaan enää. Tuntuu paremmalta nyt. Kaikki on niin selvää.
Väsyttää vain. Ehkä saan nukkua.
Valter loi pyytävän katseen lasiin, jossa oli jääpalasia. Signe pisti
pienen sirusen hänen suuhunsa, korjasi pään-alusta ja aikoi vetäytyä
pois, mutta Valter kutsui häntä.
-- Älä ole huolissasi, jos nukun kauan ja sano Selmalle, ett'ei hänkään
saa olla levoton. Olen vain niin väsynyt. -- Pyydä Selmaa lepäämään.
Et sinä voi aavistaa, miten hyvä vaimo hän on. -- Monta erehdystä olen
elämässäni tehnyt, ja moni kohta olisi ollut paremmin toisin, mutta
siitä olen kuitenkin iloinen, että olen ollut uskollinen hänelle.
Signe ei vastannut, nyökkäsi vain päätään ja vetäysi lähelle ikkunaa,
suuren nojatuolin luo, johon asettui.
Ihmeelliset, omituiset ajatukset pyrkivät häntä ahdistamaan, mutta hän
hääti ne kaikki luotaan. Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella mitään,
ennenkuin näki, nukkuisiko veli todella.
Melkein henkeään pidättäen hän odotteli. Jos Valter nyt kaiken
tuskallisen levottomuuden jälkeen saisi nukkua rauhallisesti ja
tyynesti, jaksaisi hän varmaan voittaa taudin. Silloin Signen ei
tarvitsisi syyttää itseään. Saisi vain iloita tästä hetkestä, joka
hänet oli tutustuttanut hänelle tähän asti ventovieraaseen veljeen.
Mutta joll'ei? Jos unta ei kuuluisikaan? Jos levottomuutta jatkuisi,
kuume nousisi ja Selma hänet yöllä herättäisi tuskaisella: tule, hän
kuolee.
Signe painoi kätensä tuskallisesti ristiin. Silloin alkoi vuoteelta
kuulua syvää, tasaista hengitystä. Häneltä pääsi äkkiä nyyhkytys.
Hän oli ollut niin äärettömän levoton, ja nyt tuli tuo lohdullinen,
vapauttava varmuus siitä, että Valter vihdoinkin oli nukkunut.
Samassa kuuluivat kälyn askeleet portaissa. Signe pujahti hiljaa
huoneesta ja kiiruhti vastaan. -- Hän on ollut niin levoton, kertoi
hän, houraillut ja uneksinut, mutta nyt hän nukkuu. Luulen varmasti,
että hän paranee.
-- Luuletko? -- Käly laski lakkinsa eteisen pöydälle. -- Onpa se
ihmeellistä. Minä sen aivan tunsin poissa ollessani. Olin niin kovin
levoton ensin, mutta sitten tuli äkkiä niin hyvä ja levollinen
ollakseni. Tulin aivan vakuutetuksi siitä, että saisin pitää hänet.
-- Hän pyysi, ett'et olisi levoton, jos hän nukkuisi kauan. Hän toivoi,
että sinäkin lepäisit.
-- Pyysikö? Ilon välähdys kirkasti kälyn väsyneet kasvot. -- Sitten sen
teenkin.
Hän hiipi varpaillaan sairashuoneeseen eikä hänen kauan tarvinnut
täällä kuunnella, tullakseen vakuutetuksi siitä, että noin
rauhallisesti ei Valter ollut nukkunut kertakaan, sittenkun sairastui.
Noita tasaisia, syviä hengenvetoja, miten hyvää ne tekivät! Hän olisi
niitä ilokseen kuunnellut vaikka kuinka kauan. Mutta hänenhän piti
levätä. Valter oli pyytänyt.
Hän päätti kerta toisensa jälkeen lähteä, mutta aina hän silti jäi
paikoilleen, vielä vähän aikaa kuunnellakseen nukkuvan tyynnyttävää
hengitystä. Vihdoin hän kuitenkin teki lujan päätöksen ja meni hakemaan
Signeä.
Tämä seisoi ruokasalissa ikkunan ääressä. Hän ajatteli tuota
ihmeellistä keskusteluaan Valterin kanssa ja kysyi juuri itseltään,
vieraantuisivatkohan he taas, samassa kun olivat päässeet tutustumaan?
Mitäpä tehtävää hänellä enää olisi sairashuoneessa, eikä hän taas
entisissä, tavallisissa oloissa voisi olla toisenlainen kuin ennenkään.
Samassa tuli käly häntä kutsumaan. Se tuli kuin lahja.
Istuttuaan hetkisen suuressa nojatuolissa ikkunan ääressä huomasi Signe
kälynkin nukkuvan. Hänen omat silmänsäkin rupesivat tuntumaan niin
raskailta ja pää retkahti hervottomasti. Mutta samassa hän oikaisihe
säikähtyneenä. Ei, ei, hän ei saanut nukkua nyt. Hänen piti valvoa
näiden molempien väsyneiden puolesta. Eikähän se vaikeaa ollutkaan.
Olihan hän saanut siksi paljon ajateltavaa.
Hän oli yht'äkkiä aivan kuin löytänyt jälleen itsensä ja samalla
löytänyt veljensä. Kaikki se, mikä tähän asti oli tuntunut
ristiriitaiselta ja sekavalta, oli nyt selvinnyt. Hän ymmärsi Valteria
ja ymmärsi itseään. Hän oli saanut aavistuksen siitä miten paljon on
sellaista elämässä, joka ottaa osaa ihmisluonteen muovailuun. Hän oli
pinnalla näkyvistä tuloksista saanut luoda katseensa salattujen syiden
syvyyksiin.
Ennen hän oli usein katkerana kysynyt itseltään miksi Valter ei koskaan
käynyt vanhempiaan katsomassa, mutta nyt sekin oli niin sovinnaisen
selvää. Olisihan Valterin silloin ollut entistäkin vaikeampaa tyytyä
kohtaloonsa, entistä työläämpää tukahduttaa ja kahlita tunteitaan.
Sentähden hän oli pysytellyt poissa.
Katkerinta kaikesta oli se ollut, että Valter äidin sairastuessa oli
ollut Selman kanssa kaukana ulkomailla, mistä oli mahdoton keritä
kotiin. Signe oli usein jäljestäpäinkin tätä surrut, äidin tähden
etenkin. Nyt se tuli uudelleen niin katkerana mieleen, mutta ei
ainoastaan äidin, vaan myöskin Valterin tähden. Olihan hän itse sanonut
kehittyneensä vallan toisenlaiseksi, kuin miksi oli aiottu. Ja syynä
siihen olivat olot, jotka olivat pakottaneet häntä tukahduttamaan
itsessään sen, mikä hänessä oli pehmeää ja lämmintä. Näin oli isän ja
äidin herkkätunteinen Valter muuttunut muotoihinsa ja säntillisyyteensä
kangistuneeksi mieheksi. Siten oli hänestä tullut tuo tukkukauppias,
josta Signe sattumalta pari päivää sitten oli raitiovaunussa kuullut,
ett'ei hänellä ollut tunteita eikä sydäntä.
Samassa tuli itku. Ja nyt oli Signen mahdoton sitä hillitä.
Miksi oli elämä niin vaikeaa. Miksi asetti se ihmiselle niin suuria
vaatimuksia niin mahdottoman raskaita ratkaistavia?
Signe painoi päänsä käsiinsä ja koetti hillitä nyyhkytyksiään. Hän
pelkäsi häiritsevänsä nukkuvia, mutta samalla hän oli kiitollinen
kyynelistä. Ne kevensivät mieltä niin suloisesti.
Hän itki, itki kauan ja hillittömästi kuin tulvilleen täyttynyt
kyynelten lähde vihdoin olisi puhkeamaan päässyt, itki itseään, itki
isän ja äidin Valteria, joka ei ollutkaan tullut sellaiseksi, miksi oli
aiottu, itki elämää, joka käsittämättömine ongelmineen kävi monelle
liian raskaaksi -- ehkä kerran oli käyvä sellaiseksi hänellekin.
Kesken itkun muistui viimein hänen mieleensä pieni kertomus, jota isä
usein tyytyväisenä ja hyvillä mielin oli kertoillut. Se koski suurta
kansallisuusaatteen herättäjää ja valtiomiestä, joka odottaessaan
vuoroaan päästä maan hallitsijan puheille, hänelle esittääkseen
ehdotuksen maalle tärkeään uudistukseen, niin valtavasti tunsi hetken
tärkeyden, että ajatuksissaan rupesi etsimään sopivaa rukousta,
löytämättä kuitenkaan muita sanoja kuin: Isä lasten armias, kaitse mua
pienoistas.
Tuo pieni kertomus johtui nyt niin lohdullisena ja rauhoittavana hänen
mieleensä.
Se tuli tuoden hänelle kuin kodin lämpöä suuren maailman kylmyyteen,
kuin opastusta antaen elämän matkaa varten.
Jos oli tärkeätä olla laatimassa lakia maalle ja puhuttelemassa
hallitsijaa, niin olihan se toki tärkeää sekin, kun oli lähdettävä
oudolle elämäntaipaleelle, kohden uutta, tuntematonta tulevaisuutta,
joka tullessaan toisi ehkä aavistamattomia vaikeuksia.
Signen katse liukui pimeästä sairashuoneesta ulos sähkövalossa
säteilevään suurkaupunkiin ja sen myllertäviin ihmisjoukkoihin, joiden
keskuuteen hän, salomaiden lapsi, yht'äkkiä oli joutunut, hänen kätensä
painuivat ristiin ja hänen sydämestään kohosi lapsellinen avunpyyntö
omasta ja niiden rakkaiden puolesta, jotka nyt olivat hänen ainoat
läheisensä elämässä.