Hehkuvan tulisena paahtoi päivä pilvettömältä taivaalta.
Kuivuutta oli kestänyt viikkokausia. Ruoho oli kärventynyt. Maa
hehkui kuumuutta. Paikkapaikoin se oli kuivuuttaan halkeillutkin.
Nääntymäisillään oli luonto, ja ihmisetkin näyttivät nääntyviltä.
Syrjäisen pikkukaupungin puistikossa kasvit seisoivat paksun
pölykerroksen peittäminä. Näyttivät liian surkastuneilta jaksaakseen
muuta kuin huokailla sadetta. Mutta virkistävän sadekuuron
asemesta tulla pölähti vain hiekkapilvi toisensa jälkeen kaupungin
kiveämättömiltä kaduilta.
Liike kaupungissa oli melkein lakannut. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla
muuta kuin silloin tällöin jokunen, joka näytti kiireimmän kautta
pyrkivän, kaupungin kuumuutta pakoon.
Kun aamujuna kello yhdentoista tienoilla tulla tohisi asemalle, ei
siellä näkynyt ainoatakaan vastaanottajaa. Asemapäällikkö ojentelihe
haukotellen portailla, ja asemamies kohotti veltosti punaista lippuaan.
Molemmat näkyivät itsekseen arvelevan: tässä sitä on oltava -- vaikka
eihän tiettävästi ketään tule.
Ketäpä pölyinen ja eloton pikkukaupunki, kuumuutta hehkuvine
hiekkakatuineen voisikaan houkutella keskellä helteisintä kesää.
Mutta matkustavia tuli sittenkin, -- työmiehiä muutamia ja nuori
huolellisesti ja hyvin puettu nainen.
Asemapäällikön hämmästynyt katse seurasi hetken tätä tulijaa. Hän ei
voinut olla tuumimatta kuka tuo vieras mahtoi olla ja mitä hänellä
oli asiaa. Mutta sen suurempaa mielenkiintoa ei hän jaksanut omistaa
hänelle näin keskellä kesähellettä. Hän vetäytyi konttoriinsa, sulki
oven ja heitti hyvillään kuuman virkapuvun päältään.
Ainakin parin tunnin ajan toivoi hän nyt saavansa rauhassa nauttia
sanomalehdestään paitahihasillaan varjostavan käärekaihtimen suojassa.
Sillä välin oli vieras nainen kääntynyt asemalta kaupungin ainoalle
valtakadulle. Kuljettuaan sitä kappaleen matkaa poikkesi hän
rantakadulle, joka kaarteli pientä, sameavetistä jokea pitkin.
Eteenpäin astuessaan silmäili hän kuin etsien ympärilleen, kunnes näki
pienen puistikon istuinpaikkoineen. Hän teki päätöksensä samassa,
valitsi hyvän paikan ja asettui siihen.
Kaupunkilainen ei hän nähtävästi ollut, mutta ei myöskään
matkustavainen, joka tuli pitemmälle vierailulle. Pikemmin näytti
hän saapuneen tänne parin tunnin kyläilylle. Tavaroita ei hänellä
ollut muuta kuin siro, pieni käsilaukku. Puku oli myöskin pikemmin
kylässäkävijän kuin matkailijan. Se oli yksinkertainen, mutta aistikas,
todistaen sekä omistajansa huolellisuutta että hänen kykyään valita
pukunsa sopiviksi puitteiksi persoonallisuudelleen.
Vieraan puvussa ja ulkomuodossa ei oikeastaan mikään ollut silmään
pistävää. Kasvonpiirteet olivat tavalliset, hienonlaiset, tukka tumma,
silmät kauniit. Mutta tavallisuudestaan huolimatta oli koko olennossa
jotain kumman mieltäkiinnittävää ja tutkimatonta. Hän ei näyttänyt
väsyneeltä eikä reippaalta, ei iloiselta eikä surumieliseltä. Oli
mahdotonta hänen kasvojensa ilmeestä päästä muuhun käsitykseen, kuin
että tässä oli henkilö, joka uskollisesti ja umpimielisesti kykeni
säilyttämään olentonsa salaisuudet.
Oli jo kulunut puoli tuntia siitä, kun hän asettui paikalleen, eikä hän
vielä tehnyt lähtöä. Ei hän myöskään näyttänyt odottavan ketään. Hän
istui vain rauhallisesti eteensä silmäillen. Katseessa ei kuvastunut
mietiskelyä, ei kiihoitusta, eikä haaveilua -- tyyneyttä vain. Näytti
siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet aivan riippumattomia
ulkonaisista oloista. Kesän herpaiseva kuumuus näkyi niihin vaikuttavan
yhtä vähän kuin mikään mielenliikutus.
Hänen ajatuksensa koskivatkin juuri tuota suurta, ihmeellistä
tyyneyttä, joka tuntui sellaiselta kuin ei mikään pystyisi sitä
horjauttamaan. Se oli tavallaan luonnotonta ja kuitenkin toiselta
puolen luonnollistakin. Täytyihän joskus tyyntyäkin pitkien myrskyjen
perästä.
Mutta ihmeellistä oli sittenkin, että tuo tyyneys nyt tuntui niin
hyvältä ja järkkymättömältä, kuin jos se aina olisi hänen omanaan ollut.
Samassa kuului läheisyydestä nopeita epätasaisia askeleita.
Nainen kääntyi tulijaan päin. Hänen kasvoillaan ei kuvastunut
hämmästystä eikä mielenliikutusta. Toverillisesti hän vain nyökkäsi
päätään tervehdykseksi nuorelle, vaaleapukuiselle herralle. Tämä ojensi
kättä. Katse oli kiihkeä ja rukoileva.
-- Aili, vihdoinkin!
-- Istu pois! -- Aili vain nyökäytti päätään.
-- Kauhean kuumahan sinulla on!
Herra puraisi huultaan. -- Helsingissä, miten toverillisesti sinä nyt!
-- --
-- Miksi tekeytyisin vieraaksi?
-- Ei vieraaksi -- -- tuttavallisemmaksi.
-- Ei ole mahdollista.
-- Sitäkö kuulemaan sinä kutsutit minut tänne, puolikuolleeseen
pikkukaupunkiin?
-- Pyysin sinua tänne siksi, että tämä tavallaan oli tienvarressa
meille molemmille. Ja myöskin siitä syystä, että me täällä, missä
ei kukaan meitä tunne, voimme rauhassa keskustella vaikka keskellä
kaupunkia.
-- Eikö keskellä toria, -- ivaili toinen.
Nainen ei vastannut. -- En enää tahtonut mitään salaisia tapaamisia,
jatkoi hän tyynesti -- sen kyllä ymmärrät. Mutta täytyihän meidän
tavata. On kai meillä paljonkin toisillemme sanottavaa.
-- Tämän kuultuani en todellakaan sitä ymmärrä. -- Hän puhui kiihkeän
kiihoittuneesti.
-- Etkö todellakaan ymmärrä, Yrjö? Eihän tämä mahda olla odottamatonta
sinulle? Johan olen kirjoittanut kaikesta -- monastikin.
-- Olethan sinä. Mutta minä en tahtonut uskoa -- Ääni värisi
liikutuksesta. -- Suostuin tapaamaan sinua täällä juuri siitä syystä.
Kaksi niin lujasti toisiinsa liittynyttä kuin me, eivät voi erota.
Kunhan tapaisimme, ymmärtäisit sen. Siihen luotin.
Ailin harmaat, älykkäät silmät loivat terävän, läpitunkevan katseen
Yrjöön. -- Sano suoraan, mitä ajattelet! -- Kunhan tapaisit minut,
saavuttaisit sinä entisen valtasi ylitseni. _Sen_ tappioon et voinut
uskoa. Erota siitä, jota on rakastanut, eihän siinä mitään mahdotonta.
Johan sinä siihen olet tottunut.
Suuttumuksen puna kohosi toisen kasvoille... Jos et muuta aio kuin
syytää solvauksia...
-- Solvauksia? Älä ota sitä siltä kannalta! En minä soisi, että tässä
sanoisimme toisillemme solvauksia enemmän kuin kohteliaisuuksiakaan.
Soisin vain, että puhuisimme tyynesti ja suoraan jotta pääsisimme edes
jonkinmoiseen selvyyteen ennenkuin eroamme. Muuta en pyydä.
-- Tahdot siis asettua tuomarikseni.
-- En tuomariksi. Tahtoisin vain päästä selvyyteen. Muuten käy ero
vieläkin raskaammaksi.
-- Ero raskaaksi? -- Ääni värähti katkeruutta. -- Niinhän se suita käy
kuin hansikkaiden vaihto.
Pistos ei osunut määräänsä. Näytti siltä kuin toinen ei olisi sitä
huomannutkaan. -- Nemesis seuraa sinua, minua, meitä kaikkia, jatkoi
hän tyynesti. -- Monta sinä olet jättänyt. Nyt jätän minä sinut.
-- Sinä tiedät -- -- Yrjö tulistui. -- Rakkaus sinuun oli niin suuri,
ett'en sellaista koskaan ennen ollut tuntenut. Siksi täytyi minun
jättää hänet, joka oli minulle uskollinen kuin koira.
-- Ja rakkaus häneen oli suurempi kuin tunne edellistä kohtaan. Siitä
syystä oli edellinen jätettävä. Minua järjestyksessä seuraava saa
osakseen suuremman rakkauden kuin minä, ja sitä seuraava vieläkin
suuremman.
-- Sitten kuin viimeksi tapasimme, olet vallan ihmeteltävästi
kehittänyt ivailutaitoasi. Ennen en aavistanut noiden taipumustesi
suuruutta.
-- Sano ivailuksi, jos tahdot. Minä sanoisin tulleeni selvä-
ja tarkkanäköiseksi. Kun opin tuntemaan sinut, olin vielä
niin lapsellinen. En tuntenut elämää. Siksi olin myöskin niin
herkkäuskoinen. Nyt minä sitä vastoin välistä aivan pelästyn omaa
tarkkanäköisyyttäni. Tuntuu usein kuin näkisin ihan ihmisten puhki,
pääsisin selville heidän salatuimmista ajatuksistaan ja tunteistaan. --
Toiste taas huomaan, miten vaillinaista ja vähäistä tietoni vieläkin on.
-- Siitä huomaat itse, miten naisellisen epäjohdonmukainen olet. Kaikki
puheesi suhteemme purkamisesta ovat varmaan perustukseltaan yhtä löyhiä.
-- Ei, _siinä_ kohdassa ainakaan minulta ei puutu perustusta eikä
johdonmukaisuutta. Siitä olen varma. Kun tutustuin sinuun, annoin
sinulle koko sen rakkauden, jota niin kauan ja uskollisesti olin
säästänyt, annoin sen eheänä, koskemattomana ja kokonaan. Rikoin
tähtesi suhteeni melkein kaikkiin tuttaviini. Tein sen tuntien, että
ihmisten tuomiot ja heidän ajatuksensa eivät vaa'assa paljonkaan
painaneet, kunhan itse olin vakuutettu suhteemme laadusta, siitä,
että se todella vastasi korkeinta, mitä mies ja nainen voivat olla
toisilleen. -- Uskoin, että niin oli, sillä luotin niin täydellisesti
sinuun. Vasta kun luottamukseni sinuun rupesi horjumaan, horjui myöskin
uskoni suhteeseemme. Silloin aukenivat silmäni, ja katseeni terästyi.
-- Älä luule, että tahdon sinua tuomita. Kaikille ei uskollisuuden
lahjaa ole suotu. Kaikki eivät edes sen arvoa ymmärrä -- jotta voisivat
sitä tavoitella. -- Vastatkoon kukin omasta puolestaan. Mutta _totuus_
on elinehto joka ainoalle inhimilliselle suhteelle. Missä ei ole
totuutta ja suoruutta, siinä pettää perustus. Siksi juuri särkyi meidän
suhteemme.
-- Tahdotko väittää, että minä olen sinut pettänyt?
-- Voitko väittää, ettet toista suhdetta jo olisi rohkeamminkin
rakennellut, jos vain olisit voinut olla levollinen minuun nähden? Et
vielä tahtonut täyttä eroa minusta, siksi olit varovainen. Kukaan ei
ollut jättänyt sinua. Sinä olit tottumaton kokemaan sellaista, etkä
siihen tahtonutkaan tottua. Se sinua pidätti. Tunsit, että vaatisin
suoruutta ja eheyttä, että valtasi perustus pettäisi samassa, kun
totuus tulisi ilmi. Siksi koetit sekä itsellesi että minulle uskotella,
että kaikki oli entisellään.
-- Miksi sanot uskotella?
-- Siksi, että nykyisyys selveni minulle entisyyden valossa. Kun näin,
että väärillä tiedoilla olit minua pettänyt entisyyteen nähden, en enää
voinut sinuun muutenkaan luottaa. _Siitä_ kuoli rakkauteni.
-- Se, jonka ei koskaan pitänyt kuolla!
-- Luulin niin. Mutta olen oppinut ymmärtämään, ett'ei rakkaus -- ei
ainakaan minun rakkauteni voi kasvaa muuta kuin totuuden maaperässä.
Yrjö nousi kiivaasti. -- Jo riittää. Minä olen ainakin saanut syytöksiä
tarpeeksi.
-- Älä sano syytöksiksi, pyysi toinen, pehmeä, milt'ei sydämellinen
sointu sanoissaan. -- Tahtoisin vain selittää sinulle kaikki, en
syyttää. Itse ansaitsen syytöksiä. En ole ollut sitä sinulle, mitä
jokaisen naisen, joka rakastaa, pitäisi olla toverilleen: siunattu,
nostava voima, joka toisessa loihtii esiin ja voitolle paraimman,
jaloimman hänessä. Annoin rakkautesi hurmata itseni. Se tuli elämäni
kaikkikaikeksi. Siksi tuntuikin, silloin kun se petti, siltä kuin
perustus olisi järkkynyt ja olisin syössyt pohjattomiin syvyyksiin.
-- Mutta sekin oli hyvä. Opin tuntemaan itseäni. Opin ymmärtämään
elämää. Kärsimyksien merkitys selveni minulle. Näin lukemattomia
joukkoja kärsiviä, surun murtamia, joita en ennen ollut huomannutkaan.
Ymmärsin, miten tosi tuo raamatun kuvaus maailmasta on: ei mitään
muuta ole olemassa kuin murhetta ja pimeyttä. Juuri sellaisena näin
minäkin nyt elämän. Mutta samalla selveni minulle, että tuolla kaikella
_täytyy_ olla merkityksensä, tehtävänsä, muuten olisi elämä sydämetöntä
pilaa, tarkoitukseton paha, josta olisi eroon päästävä niin pian kuin
suinkin. -- -- En ole vielä päässyt selvyyteen -- -- mutta siitä olen
varma, että on olemassa jotain, johon kannattaa pyrkiä ja josta voin
tyydyttävää selvitystä saada. Ellen saisi luottaa siihen, en jaksaisi
elää. Se, jolle ensimmäinen ja viimeinen rakkaus on ollut elämän keskus
ja perustus, hänen täytyy tuon rakkauden sirpaleiksi särkyessä joko
sortua tai saada parempaa, pysyvämpää, jolle elää.
Yrjö loi pikaisen, ihmettelevän katseen vierustoveriinsa. Miten tyynet
ja kirkkaat hänen kasvonsa olivat. Se oli Yrjöä jo ensi näkemältä
hämmästyttänyt. Mutta nyt vasta hän ymmärsi, että se ei ollut mitään
hetkellistä ja teennäistä, vaan voimakas todellisuus, joka häntä
pakotti alistumaan.
-- Vai sitä varten sinä tahdoit tavata, sai hän viimein sanotuksi
yksikantaan ja purevasti. -- Tahdoit ilmoittaa, miten tyytyväinen olet
itseesi, sysättyäsi minut syrjään.
-- Sysättyäni syrjään? Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Olenko
sysännyt sinut syrjään, jos sanon, että meidän on erottava siksi,
että me emme voi olla toinen toisillemme onneksi ja avuksi, turmioksi
vain? Tahdonhan tässä vain purkaa sellaisen suhteen, joka ei koskaan
ole totuuteen perustunut. -- Toivon, että eromme ja se mitä olemme
oppineet, on auttava meitä selvempään elämämme ja sen tarkoituksen
käsittämiseen -- ja toteuttamiseen. -- Olet kaikessa hiljaisuudessa
oikeastaan jo joutunut uuteen suhteeseen -- sen tiedät. Pyri jos
mahdollista uskolliseksi siinä!
Miten levollinen, vakava ja toverillisen ystävällinen hän oli! Ei
mikään näkynyt järkyttävän hänen rauhallista tyyneyttään, ei muistot,
ei moitteet eikä iva. Se Yrjön tenhovoima, joka ennen oli Ailia
hallinnut, oli nyt kuin jäljettömiin kadonnut.
-- Olen kuitenkin ollut sinulle suureksikin hyödyksi, eikö totta?
-- Yrjö nykäisi hermostuneen vihaisesti viiksiään. -- Olethan tässä
ladellut pitkiä juttuja saamistasi opetuksista!
Aili ei huomannut sanojen purevaa pilkkaa. Ainakaan ei se kyennyt
haavoittamaan.
-- Juuri siksi, jatkoi hän, -- että olen kärsinyt niin äärettömästi,
mutta saanut lohdutusta tietoisuudesta, että kaikella on tarkoituksensa
ja että elämämme erehdykset ja tappiotkin voivat meille voitoksi
kääntyä, juuri siksi en voi ketään katkeruudella ajatella, -- en sinua
enemmän kuin muitakaan.
-- Kerrassaan jalomielistä!
-- En minä jalomielisyyttä tavoitellut. Tuntui vain luonnottomalta
erota tapaamatta, erota ilman ainoatakaan selvittävää sanaa. -- Sinä et
sitä paitsi tahtonut uskoa kirjeitäni.
-- En tahtonut, -- enkä tahdo vieläkään. -- Hän ojensi kiihkeän
rukoilevasti kätensä Ailille. -- Ethän voi tuottaa minulle sellaista
surua?
-- Surua? Olisiko se sinulle todella suru? Silloinhan meillä vielä on
jotain yhteistä. Sinä olet kärsinyt, minä kärsinyt. -- Kaikki olemme
kärsineet. Kumpa vain kaikki voisimme tehdä niinkuin jalohelmisimpukka
meren syvyydessä. Kun sen pehmeisiin kudoksiin haavoittava hiekkasiru
pääsee tunkeutumaan, muuttaa se sen vähitellen omaan olentoonsa
kuuluvaksi ja tekee sen sellaisella tavalla, että siitä muodostuu jalo,
kallisarvoinen helmi. Kärsimys muuttuu voitoksi. Suru siunaukseksi.
-- Tiedät, että en vielä ole päässyt selvyyteen. Mutta tuskien tiellä,
pimeyden ollessa suurimmillaan olen nähnyt sarastuksen aamuruskosta.
Ja siitä iloitsen, sillä päivä, jonka koittoa se ennustaa, ei tuo
lohdutusta ainoastaan minulle. Siitä riittää sitä koko kärsivälle
ihmiskunnalle. -- Olen saanut aavistuksen surun pyhästä suuruudesta ja
Jumalan tarkoituksesta elämäämme nähden. Yrjö kohautti olkapäitään. --
Haaveilua -- utukuvia!
Samassa kuului etäisyydestä kimakka junan vihellys.
Aili vavahti. -- Juna saapuu. Minun täytyy rientää.
Kova, kivettynyt ilme jäykisti Yrjön kasvot. Hän oli käynyt ankaraa
kaksintaistelua. Oliko lopultakin tappiolle jouduttava.
Aili nousi, epäröi hetken, mutta ojensi sitten kätensä. -- Hyvästi ja
kiitoksia, kun tulit. -- Äänen sointu oli lämmin ja sydämellinen. --
Vaikka eri teillä, kulkekaamme kuitenkin molemmat päivännousua kohden!
Hän kääntyi ja alkoi kulkea kiireisesti, melkein juoksujalkaa pientä
päivän paahtamaa asemaa kohden. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä
kadonnut.