PALKKA

Leena Lehtosen piti muuttaa professori Kilven luota.

Uutinen levisi salaman nopeudella keittiöstä keittiöön suuressa

kivimuurissa, missä professorilaiset asuivat ja kaikkialla se herätti

hämmästystä. Tuttavat ja ystävät ihmettelivät sitä kilvan, levisipä

ihmettely vielä laajaan piiriin, joka oikeastaan oli Leenalle

tuntematon, mutta jossa tiedettiin hänen palvelleen paikassaan

kahdeksantoista vuotta.

Eniten ihmeissään oli sittenkin Leena itse. Hän ei ensinkään jaksanut

käsittää, että se oli totta, ei edes, vaikka par'aikaa kuivatessaan

päivällisastioita kerta toisensa jälkeen huomautti itselleen, että hän

teki tätä viimeistä kertaa.

Kun hän oli kuivannut juomalasit ja järjestänyt ne tarjoiluhuoneen

kaappiin, painoi hän kaapin oven päättävästi kiinni. Satojatuhansia

kertoja oli hän kai avannut tämän oven ja sen taas lukkoon painanut,

mutta nyt se tapahtui viimeistä kertaa.

Sitten hän järjesti veitset ja haarukat laatikkoon, taaskin toistaen:

"viimeistä kertaa". Mutta uskomattomalta se sittenkin tuntui.

Kun kaikki oli kunnossa ja pyyhkeet riippuivat kukin kohdallaan

nauloissa, joiden yläpuolelle oli merkitty pyyhkeen tarkoitus: hopeaa,

lasia, porsliinia ja veitsiä varten, painui Leena läheiselle tuolille

väsyneenä kuin ylenmääräisestä rasituksesta.

Ei hän usein ollut toimettomana istunut, mutta nyt hän sen teki. Ei hän

myöskään ollut päätään vaivannut elämän monimutkaisilla ongelmilla,

mutta nyt oli eräs näistä asettunut aivan hänen tielleen, tunkeutunut

niin lähelle, että hänen oli mahdoton sitä väistää. Siksi saivat hänen

ahkerat kätensä hetken levätä, ja sentähden kuvastui raskasmielinen,

mietiskelevä ilme hänen harmaansinisissä silmissään.

Oliko se todella mahdollista? Oliko se paikka, joka toista

vuosikymmentä oli ollut hänen kotinaan, nyt jätettävä? Kadottaisiko hän

kaikki oikeutensa täällä ja annettaisiinko ne vieraalle, joka sitten

siistisi, järjestäisi ja huolehtisi kaikesta yhtä kotiutuneena, kuin

Leena ennen?

Entä Leena itse, minne hän joutuisi? Eihän hän voinut vanhoilla

päivillään enää uusiin oloihin perehtyä. Eikä hän nyt enää jaksanut

työssä raataa niinkuin nuorena.

Mikä silloin hätänä, jos joutuikin vieraisiin. Olihan silloin voimia,

ja elämä oli edessä. Mutta nyt se oli toista, kun vanhuus jo alkoi

painaa.

Sehän se huolestutti, kun ei enää ollut voimia työhön eikä säästöjäkään

paljon, ei ainakaan niin riittävästi, että olisi voinut hankkia oman

asunnon. Milläs sitten olisi elänyt, jos olisi vuokrannut itselleen

oman huoneen tai keittiön jostain laitakaupungilta? Siihenhän se kaikki

pian olisi huvennut.

Leenan päätä huimasi.

Sillä lailla se otti, aina kun vain ajattelemaan rupesi. Ja ajatella

kuitenkin täytyi. Pianhan lähtö oli edessä. Kyytimies koputtaisi ehkä

piankin ovelle ja veisi Leenan sekä hänen tavaransa tuttavan luokse,

jonka ullakolla Leena oli saanut luvan säilyttää omaisuutensa, siksi

kun saisi asiansa järjestetyksi. Leena itse aikoi sitten lähteä

muutamaksi viikoksi maalle erään lapsuuden toverin luokse. Mutta entä

sitten? Mikä sitten neuvoksi?

Hätääntyneen ja neuvottoman näköisenä nousi Leena ja avasi oven

ruokasäiliöön, jossa hänen katseensa tarkastavasti siirtyi laudakolta

toiselle. Hän tahtoi kääntyä pois kaikesta tuntemattomasta, jota ei

pystynyt selvittämään, alalle, jolla oli kuin kotonaan. Pianhan uusi

palvelija sitäpaitsi saapuisi, ja Leena itse olisi jo kaukana, kun

illallispöytä oli katettava. Hänen täytyi pitää huolta siitä, että

kaikki oli kunnossa.

Liekö ollut itserakkautta vai mitä, mutta omien huolten ohessa pakkasi

Leenaa huolestuttamaan sekin, miten herrasväki toimeen tulisi hänen

lähdettyään. Tottuisikohan tuo uusi pian isäntäväkeensä ja he häneen?

Ei se helppoa ollut, kun uusi oli aisoihin opetettava. Vanha tiesi jo

tavat, teki työnsä tottuneesti ja itsestään ihan kuin vanha työhevonen,

joka aisoissa kulkee niin taitavasti, ettei ajajalla huolta mitään.

Itsestään tietää, missä on pysähdyttävä, mihin poikettava ja miten

joutuin mentävä. Ei se uudelta niinkään käynyt, ei ainakaan opetuksetta.

Eihän professorilaiset muuten konstikkaita olleet. Hyviä olivat

olleet Leenalle. Mutta olihan jokaisella omat tapansa ja meininkinsä,

herrasväellä yhtä hyvin kuin Leenallakin. Hyvä oli, kun edeltäkäsin

tiesi, miten asettua ja sovitella, niin että yhteen kävi.

Enin huolissaan oli Leena professorin tähden. Hän oli niin ystävällinen

ja hyvä mies. Rauhaa hän rakasti enemmän kuin mitään muuta, sen

tiesi Leena. Mutta rauhassa hän ei voinut saada olla, ellei kaikki

keittiönkin puolella luistanut hyvin. Jos vain pieninkin erehdys siellä

häiritsi rouvan mielenrauhaa, täytyi professorinkin ottaa osaa huoleen.

Hänhän oli vaimolleen avuksi annettu. Sitä ei professorska unohtanut.

Ei hän muuten ollut tuittupäinen eikä paha emäntä. Hänellä oli niin

paljon, mikä mieltä kiinnitti enemmän kuin taloustoimet. Hän harrasti

yhteiskunnallisia parannuksia, piti esitelmiä, kävi kokouksissa ja oli

innokkaasti toimiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistyksissä. Mutta ei hän

silti kotiaan laiminlyönyt. Hän tiesi tarkalleen, mitä sopi vaatia

hyvältä palvelijalta ja täytti tehtävänsä siinäkin suhteessa.

Olihan Leenan asema aluksi ollut vaikea. Rouva oli paljon poissa

kotoa ja työt olivat tehtävät. Ei sitä aina ymmärtänyt miten. Mutta

siitäpähän oppi, jos ei muuten niin ainakin sitten kun nuhdeltiin

siitä, mikä oli jäänyt tekemättä.

Vähitellen oppi Leena itsestäänkin huomaamaan, mistä oli huolta

pidettävä. Ei hän saanut edes tietää, näkikö rouva, mitä oli tehty ja

oliko tyytyväinen, mutta olihan siitä hyvä mieli kuitenkin, kun tiesi

täyttäneensä velvollisuutensa.

Kunnia-asianaan oli Leena varsinkin pitänyt kaikessa hiljaisuudessa

huolehtia vähän professorskan puvustakin. Rouva hankki kyllä itse

ompelijansa kautta uutta ja hienoa tarpeeksi, mutta tarvitsihan

vanhakin jonkun verran huolenpitoa. Ja kun ei rouva sitä tullut

ajatelleeksi, koetti Leena pitää huolta siitä.

Moni kohta, joka jäi huomaamatta, kun kaikki oli kunnossa, olisi kyllä

piankin saattanut silmään pistää, jos olisi korjaamatta jäänyt. Sen hän

tiesi.

Sentähden kohdistui Leenan ajatus taas hiukan levottomana uuteen,

odotettuun tulokkaaseen. Millainen hän mahtoikaan olla? Ymmärtäisiköhän

huolehtia tällaisistakin asioista? Ja tulisikohan pitämään

kunnia-asianaan sitä, ett'eivät mitkään pienet puutteet saisi tulla

näkyviin kodissa, jossa emäntä pystyi paljoa tärkeämpiinkin toimiin

kuin talousaskareihin?

Leena oli päättänyt tarkastuksensa ruokasäiliössä. Keittiössä oli

kaikki kunnossa, alkaen laudakoilla kiiluvista kuparikattiloista aina

huolellisesti huuhdottuun lattiariepuun, joka riippui naulassaan

vesiämpärin takana. Leenalla ei enää ollut mitään tekemistä tässä

talossa, ei kerrassaan mitään. Täytyi vain odottaa kyyditsijää ja

sitten heittää hyvästit.

Leena lukitsi ruokasäiliön oven ja lähti omaan huoneeseensa. Mutta kun

hän täällä näki seinät alastomina ja ilman noita hänelle niin rakkaiksi

tulleita pieniä tauluja, joita hän oli saanut muistoksi, näki pöydän

liinattomana ja sitten suuren, kömpelön matka-arkun, johon sekä nuoren

neidin kerran jouluksi antama pöytäliina että kaikki muut Leenan

tavarat nyt olivat sullotut, silloin sai suru vallan.

Totta se siis kuitenkin oli! Nyt hän sen tunsi. Näin kipeästi ei vielä

ollut koskenutkaan, paitsi sinä iltana, jolloin rouva tuomionsa hänelle

singautti vasten silmiä: paras kun erotaan. Olet liian kauan ollut

talossa. Sovit paikkaan, missä on vähemmän työtä ja nuori emäntä.

Kyllä ne sanat silloin koskivat ja kirvelivät, vaikka hän ei edes niitä

todeksi jaksanut uskoa. Mutta nyt oli niistä sittenkin tosi tullut.

Leena huojuttelihe edestakaisin tuolillaan. Totta se oli. Hän oli vanha

eikä enää niin sukkela kuin nuorempana. Ja heikkoutensa oli hänellä

niinkuin muillakin. Rouvalla oli kyllä usein ollut harmia hänestä.

Ihmekö, jos viimein väsyi. Typeryydessään vain Leena oli uskonut

mahdottomaksi erota, kun kahdeksantoista vuotta oli yhdessä oltu.

Hän oli mielessään kuvitellut, että kyllä rouva hänen heikkouksiaan

kärsii ja antaa anteeksi, niinhän hänkin puolestaan tekee. Vaikka

olihan sekin ollut vaikeaa -- varsinkin -- muutamissa suhteissa.

Sellaiselta se oli tuntunut silloinkin, kun herrasväki ensi kertaa

lähti kesäksi matkoille ja Leena jätettiin kotia katsomaan. Ruokarahaa

hänelle annettiin ja vähäisen voi- ja perunavarastosta, mutta loput

vietiin säilytettäväksi toisen talon kellariin tuttavien luokse.

Leena muisti, miten hän silloin oli pauhannut ja itkenyt, paiskellut

ovia ja riidellyt lapsille. Mutta itkunsa syytä hän ei kenellekään

selittänyt.

Vasta vähitellen oli hän rauhoittunut, kun rupesi ajattelemaan, että

asiassa ei oikeastaan ollut mitään loukkaavaa. Ensimmäistä vuottahan

hän oli talossa. Eihän se mikään ihme, jos ei rouva häneen vielä voinut

luottaa. Kyllä asia korjautuisi jo seuraavana vuonna.

Vaan eipä korjaantunut, ei sinä, ei sitä seuraavana eikä sen

jälkeisinäkään vuosina. Vähitellen Leenan täytyi oppia ymmärtämään,

miksi hänestä kauan oli tuntunut karvaalta ja mahdottomalta, että

rouvan mieleen ei juolahtanutkaan todella luottaa häneen, ei vaikka hän

kuinka olisi koettanut talon parasta katsoa.

Kenties johtui rouvan luottamuksen puute koko hänen katsantokannastaan.

Leena oli usein arvellut, tekikö hän emännälleen vääryyttä, mutta

siltä hänestä vaan oli tuntunut kuin professorska ei koskaan olisi

hänessä huomannut ihmistä, aina vain palvelijan. Professori oli vallan

toisenlainen. Kyllä hänkin osasi käskeä ja järjestystä vaatia, mutta

minkä sanoi, sen sanoi aina kuin ihminen toiselle ihmiselle.

Miksihän ei professorskakin samoin tehnyt? Usein se oli niin kipeästi

koskenut Leenaan. Hän piti oikeastaan rouvastaan paljon. Ja kun rouva

muuten oli niin älykäs ja hyvä ihminen, miksi hän ei tätä kohtaa

koskaan näyttänyt ymmärtävän?

Kävisiköhän vastaisuudessakin samoin? Tai pääsisikö Leenan seuraaja

ehkä paremmille päiville tässä suhteessa?

Leena milt'ei toivoi, että niin kävisi. Silloinhan ainakin syy olisi

ollut hänen omansa eikä emännän.

Samassa soi sähkökello. Leena kavahti pystyyn. Professorskanhan piti

mennä kokoukseen. Hän tarvitsi apua.

-- Hakumies kai tulee pian -- arveli professorska, etsiessään eteisen

pöydältä parempia hansikkaita itselleen. -- Olet varmaan jo lähtenyt,

kun tulen kotiin.

-- Kyllä kai.

-- Ovatko kaikki asiamme nyt selvillä? Me päätimme mieheni kanssa antaa

sinulle täyden palkan vuoden loppuun, vaikka nyt jo lähdet. Oletko

saanut kaikki?

-- Kyllä, kiitoksia! -- Leena kuuli omat sanansa kuin unessa. Hän

tunsi polviensa vapisevan ja omituinen, jäykistävä tunne kangisti koko

ruumista.

-- Sepä hyvä! -- Professorska keräsi paperit pöydältä käsilaukkuunsa ja

ojensi kättä. -- Hyvästi nyt sitten! Ja onnea matkalle!

Ovi sulkeutui ja Leena kuuli professorskan silkkihameiden kahisevan

portaissa. Siitä muistui mieleen, miten pian rouvan helmat aina

kuluivat, kun oli juoksuja niin paljon. Muistaisikohan tuo uusi katsoa,

ett'ei rouva vain tietämättään kävisi rikkonaisissa?

-- Leena, sielläkö sinä olet -- kuului professori kysyvän huoneestaan.

Samassa soitettiin kelloa keittiön ovella. Hakumies saapui.

Leena lähestyi professorin työpöytää. -- Tahtoisin sanoa hyvästi. --

Hän niiasi.

Niin, minä arvasin. -- Professori nousi ja ojensi kättä. -- Hyvästi

Leena ja kiitoksia uskollisesta palveluksestasi!

-- Kiitoksia kaikesta, -- sai Leena vaivoin sanotuksi.

Kuin unessa hoiperteli hän sitten huoneesta keittiöön, avasi oven

odottavalle hakumiehelle, antoi määräyksiään tavaroista ja seurasi

hetken kuluttua itse valmiiksi puettuna hakijaa odottavien ajokalujen

luo. Sitten nousi hän rattaille, ja ajaja käski hevosta.

Leena ei katsonut taakseen, eikä sanonut sanaakaan pihalle

kokoontuneille saattajille. Mitä he häneen kuuluivat. Ei hän sitä

ainakaan voinut ymmärtää. Hän ei käsittänyt muuta kuin että niinkuin

hän nuorena kerran oli maailmalle lähtenyt elatustaan ja tilapäistä

kotia etsiäkseen vieraiden keskuudesta, niin hän nyt vanhana ja

voimattomana jätti sen ainoan paikan, mikä hänestä enää oli kodilta

tuntunut, jätti sen vielä kerran yksin ja turvattomana lähteäkseen

maailmalle.

Kaikki peittyi hänestä paksuun pimeyteen, -- pirstautui ja särkyi

sirpaleiksi. Eikä hän mitään sille mahtanut. Hän ei jaksanut, ei voinut

puolustautua enää.

Tylsä, harhaileva katse vanhoissa silmissään hän rupesi vain hiljaa

huojuttelemaan ruumistaan edestakaisin ja tuon tuostakin hän sopersi

kuin itsekseen: kiitoksia uskollisesta palveluksestasi, kiitoksia,

kiitoksia!