Maaliskuun 18 päivän aamuna 1871 heräsi Pariisi raikuvaan huutoon:
Eläköön kommuuni! Mitä on kommuuni, tuo sfinksi, joka porvariälyn
asettaa niin kovalle koetukselle?
"Pariisin työläiset", sanoi keskuskomitea maalisk. 8 p:nä antamassaan
julistuksessa, "ovat keskellä tappioita ja hallitsevien luokkien
petosta käsittäneet, että on lyönyt hetki, jolloin heidän täytyy
pelastaa asema ottamalla julkisten asiain johto omiin käsiinsä... He
ovat käsittäneet, että heidän korkein velvollisuutensa ja heidän
ehdoton oikeutensa on ryhtyä omien kohtaloittensa herroiksi ja käydä
käsiksi hallitusohjiin". -- Mutta työväenluokka ei voi ilman muuta
yksinkertaisesti ottaa valmista valtiokoneistoa käsiinsä ja panna sitä
käyntiin omia tarkoitusperiänsä varten.
Keskitetty valtiovalta kaikkialle ulottuvine organeineen (elimineen) --
seisovine sotajoukkoineen, poliiseineen, virkavaltoineen, papistoineen,
oikeuslaitoksineen, jotka kaikki ovat luodut järjestelmällisen ja
hierarkkisen (ankarasti arvojärjestyksestä kiinnipitävän) työnjaon
suunnitelmaa noudattaen -- polveutuu ehdottoman yksinvallan ajoilta,
jolloin se palveli nousevata porvarillista yhteiskuntaa mahtavana
aseena sen taisteluissa feodalismia (läänityslaitosta) vastaan.
Kuitenkin ehkäisi valtiovallan kehitystä kaikenkaltainen keskiaikainen
kuona, lääniherrain ja aatelisten etuoikeudet, paikalliset erioikeudet,
kaupunkien ja ammattikuntain monopolit (yksinoikeudet) ja maakuntain
järjestysmuodot 18:nnen vuosisadan Ranskan vallankumouksen
jättiläisluuta lakaisi kaikki nämä menneiden aikojen roskat
pois ja puhdisti siten samalla yhteiskunnallisen maaperän niistä
viimeisistä esteistä, mitkä olivat uusiaikaisen valtiorakennuksen
päällysrakennuksen tiellä. Tämä uusiaikainen valtiorakennus kohosi
ensimmäisen keisarikunnan aikana, jonka itsensä vuorostaan olivat
synnyttäneet vanhan, puoliksi feodalisen (läänityksellisen) Euroopan
liittolaissodat uusiaikaista Ranskaa vastaan. Seuraavien valtiovallan
muotojen aikana asetettiin hallitus parlamentarisen tarkastuksen s.t.s.
omistavien luokkien suoranaisen silmälläpidon alaiseksi. Toiselta
puolelta muodostui se nyt suunnattomien valtiovelkojen ja rasittavien
verojen kasvihuoneeksi ja tuli virkavaltansa, tulojensa ja
virkojenjakelunsa vastustamattoman vetovoiman perusteella alituiseksi
riidankappaleeksi valtaluokkien kilpailevien ryhmien ja seikkailijain
välillä. Toiselta puolelta muuttui sen valtiollinen luonne samalla
kertaa yhteiskunnan taloudellisten muutosten keralla. Samassa määrässä
kuin uudenaikaisen teollisuuden edistysaskeleet kehittivät, laajensivat
ja syventävät luokkavastakohtia omistavien ja työtätekevien luokkien
välillä, samassa määrässä sai valtiovalta yhä enemmän ja enemmän
julkisen vallan työväenluokkaa sortavan luonteen, muuttui luokkavallan
välikappaleeksi, jokaisen vallankumouksen jälkeen, joka osoittaa
luokkataistelun edistymistä, tulee valtiovallan puhtaasti sortava
luonne yhä selvemmin ja selvemmin näkyviin. Vuoden 1830 vallankumous
siirsi hallitukeen maanomistajilta kapitalisteille ja samalla työväen
kaukaisemmilta vastustajilta sen välittömämmille vastustajille.
Porvaristasavaltalaiset, jotka helmikuun vallankumouksen nimessä
kävivät käsiksi valtion peräsimeen, käyttivät sitä kesäkuun
verilöylyjen toimeenpanemiseen, todistaakseen sillä tavalla
työväenluokalle, että yhteiskunnallinen tasavalta ei merkinnyt mitään
muuta kuin heidän yhteiskunnallista sortamistaan tasavallan
välityksellä ja osoittaakseen porvariston ja maanomistajien
kuningasmieliselle joukolle, että ne levollisesti saattoivat luovuttaa
hallituksen huolet ja rahaedut porvaristasavaltalaisten käsiin. Tämän
ainoan kesäkuun sankaritekonsa jälkeen ei porvaritasavaltalaisille
jäänytkään muuta valittavaksi kuin astua takaisin eturivistä
"järjestyspuolueen" viimeiseen -- liittoon, jonka muodostivat
anastavien luokkien kaikki kilpailevat ryhmät niiden nyt julkisesti
julistamassa taistelussa tuottavia luokkia vastaan. Sopiva muoto niiden
yhteishallitukselle oli parlamentarinen tasavalta, Louis Bonaparte
presidenttinä; peittelemättömän luokkaterrorismin hallitus, joka oli
tahallinen loukkaus "yksinkertaisia joukkoja" (la vile multitude)
kohtaan. Jos, kuten Thiers sanoi, parlamentarinen tasavalta oli se
valtiomuoto, joka vähimmin eroitti hallitsevien luokkien eri ryhmät
toisistaan, niin avasi se sitävastoin kuilun tämän luokan ja koko muun,
sen harvahkojen rivien ulkopuolella elävän yhteiskuntaruumiin välille.
Ne aitaukset, joita tuon luokan sisälliset riidat aikaisempien
hallitusten aikana olivat valtiovallan tielle pystyttäneet, olivat nyt
niiden yhdistyttyä hävinneet. Köyhälistön uhkaavan nousun edessä käytti
yhdistynyt omistava luokka nyt häikäilemättömästi ja hävyttömästi
valtiovaltaa pääoman kansallisena sota-aseena työtä vastaan. Mutta sen
keskeytymätön ristiretki tuottavia joukkoja vastaan pakoitti sen ei
ainoastaan varustamaan täytäntöönpanovallan yhäti kasvavalla
sortovallalla, vaan vieläpä pakoitti sen oman parlamentarisen
sortolinnan -- kansalliskokouksen -- vähitellen luopumaan kaikista
puolustusaseistaan hallintovaltaa vastaan. Hallintovalta Louis
Bonaparteksi pukeutuneena heitti ne portista pihalle. Järjestyspuolueen
tasavallan lihallinen jälkeläinen oli toinen keisarikunta.
Keisarikunta, jolla oli valtiokaappaus syntymätodistuksena,
yleinen äänioikeus valtakirjana ja sapeli valtikkana, uskotteli
nojautuvansa talonpoikiin, tuohon suuren tuottajien joukkoon, joka ei
välittömästi ollut sekaantuneena pääoman ja työn väliseen taisteluun.
Se uskotteli pelastavansa työväenluokan musertamalla parlamentarismin
ja sen mukana hallituksen peittelemättömän alistuvaisuuden omistavien
luokkien tahtoon. Se uskotteli pelastavansa omistavat luokat pitämällä
pystyssä niiden taloudellisen herruuden työväenluokkaan nähden ja
lopuksi uskotteli se yhdistävänsä kaikki luokat kirkastamalla uudelleen
kansallisen kunnian utukuvan. Todellisuudessa oli tämä ainoa
mahdollinen hallitusmuoto aikana, jolloin porvaristo jo oli kadottanut
kykynsä hallita kansaa ja jolloin työväenluokka ei vielä ollut
saavuttanut tätä kykyä. Koko yhteiskunta otti sen riemuiten vastaan
pelastajanaan. Sen vallan alaisena saavutti porvarillinen yhteiskunta,
vapautuneena kaikista huolista, kehityksen, jota se ei itsekään ollut
osannut koskaan aavistaa. Sen teollisuus, sen kauppa laajenivat
suunnattomassa määrässä. Rahahuijaus vietti yleismaailmallisia
ilonpitojaan. Joukkojen kurjuus kuvastui räikeästi kimaltelevan,
juopuneen ja kunniattomalta haiskahtavan ylellisyyden häpeämätöntä
loisteliaisuutta vastaan. Itse valtiovalta, vaikka näennäisesti
leijaili korkealla yhteiskunnan yläpuolella, oli kuitenkin kaikista
tämän yhteiskunnan häpeällisistä ilmiöistä häpeällisin ja samalla
kaiken sen mädännäisyyden ahjo. Valtiovallan oman samoin kuin
sen pelastaman yhteiskunnankin mädäntyneisyyden paljastivat
paineteillaan preussiläiset, jotka itse paloivat halusta siirtää tuon
hallitusjärjestelmän painopisteen Pariisista Berliiniin. Imperialismi
on saastutetuin ja samalla inhottavin muoto tätä valtiovaltaa, jonka
nouseva porvarillinen yhteiskunta on kutsunut elämään aseeksi
vapauttamaan sen läänityslaitoksen kahleista ja jonka täysin kehittynyt
porvarillinen yhteiskunta oli pannut palvelemaan työn orjuuttamista
pääoman avulla.
Keisarikunnan täydellinen vastakohta oli kommuuni. Huuto
"yhteiskunnallisen tasavallan" perään, jolla Pariisin työläiset
alottivat helmikuun vallankumouksen, ilmaisi ainoastaan epämääräisen
vaatimuksen sellaisesta tasavallasta, joka poistaisi ei ainoastaan
luokkavallan monarkisen muodon, vaan tekisi lopun luokkavallasta
kokonaisuudessaan. Kommuni oli tämän tasavallan määrätty muoto.
Pariisi, vanhan hallitusvallan keskipiste ja asuinsija sekä samalla
Ranskan työväenluokan yhteiskunnallinen painopiste, oli noussut
aseisiin Thiers'in ja hänen maajunkkariensa yrityksiä vastaan palauttaa
ja ikuisiksi ajoiksi vakiinnuttaa tämän niiden keisarikunnalta perimän,
vanhan hallitusvallan. Pariisi saattoi tehdä vastarintaa ainoastaan
sentähden, että piirityksen johdosta armeija oli laskettu hajalle ja
sen tilalle oli muodostettu pääasiallisesti työläisistä kokoonpantu
kansalliskaarti. Oli nyt vain saatava muutetuksi tämä joukko
pysyväiseksi laitokseksi. Kommuuni päätti siitä syystä kaikkein ensiksi
lakkauttaa seisovan sotajoukon ja korvata sen aseistetulla väestöllä.
Kommuunin muodostivat Pariisin eri piireissä yleisellä äänioikeudella
valitut valtuusmiehet. Ne olivat vastuunalaisia ja aina erotettavia.
Niiden enemmistö oli luonnollisesti työläisiä tai tunnettuja
työväenluokan edustajia. Kommuuni ei ollut tarkotettu olemaan
parlamentarinen, vaan työskentelevä korporatsioni (yhdyskunta),
hallitseva ja lakiasäätävä samalla kertaa. Poliisilaitokselta,
joka tähän saakka oli ollut ase valtion hallituksen käsissä,
riistettiin heti sen valtiollinen luonne ja muutettiin se kommuunin
vastuunalaiseksi ja milloin hyvänsä viralta pantavaksi työaseeksi.
Samaten hallinnon eri haaroilla palvelevat virkamiehet. Kommuunin
jäsenistä alkaen alaspäin oli julkisia toimia hoidettava työmiesten
palkoilla. Korkeitten valtiovirkojen haltijoiden saavutetut oikeudet ja
edustusrahat katosivat näitten virka-arvojen mukana. Julkiset toimet
lakkasivat olemasta keskushallituksen kätyrien yksityistä omaisuutta.
Ei yksistään kaupungin hallinto vaan koko tähän saakka valtiolle
kuulunut alotteiden teko annettiin kommuunin käsiin.
Sittenkun seisova sotaväki ja poliisi, vanhan hallituksen asiallisen
vallan välikappaleet, kerta kaikkiaan olivat lakkautetut, valmistautui
kommuuni musertamaan hengellisen sortovallan välinettä, pappisvaltaa.
Se päätti hajottaa ja pakkoluovuttaa kaikki kirkot, mikäli ne olivat
omaisuutta hallitsevia yhdyskuntia. Papit lähetettiin takaisin
yksityiselämän hiljaisuuteen siellä edeltäjiensä apostolien esikuvan
mukaan elämään uskovaistensa almuista. Kaikki opetuslaitokset avattiin
kansan maksutta käytettäviksi ja puhdistettiin samalla kaikesta
sekaantumisesta kirkon ja valtion puolelta. Sillä tehtiin ei ainoastaan
koulusivistys kaikkien saavutettavaksi, vaan tiede itsekin vapautettiin
luokkaennakkoluulojen ja hallitusvallan sille asettamista kahleista.
Oikeusviranomaiset kadottivat sen näennäisen riippumattomuuden, joka
vain oli ollut omiaan salamaan niiden alistuvaisuuden kaikkiin
toisiansa seuraaviin hallituksiin, joille kaikille ne, yhdelle toisensa
perään, olivat vannoneet uskollisuudenvalan ja sen taas rikkoneet.
Kuten muutkin virkamiehet tulivat ne vastaisuudessa valittaviksi ja
olemaan vastuunalaisia ja virasta erotettavia.
Pariisin kommuunin piti luonnollisesti olla mallina kaikille Ranskan
suurille teollisuuskeskuksille. Niin pian kuin kunnallisten asiain
järjestys vain oli toteutettu Pariisissa ja muissa suuremmissa
keskuksissa, olisi vanha keskitetty hallintojärjestys saanut antaa
sijaa tuottajien itsehallinnolle myöskin maaseudulla. Eräässä
lyhkäisessä kansallisen järjestyksen luonnoksessa, jota kommuunilla ei
ollut aikaa laajemmin suunnitella, sanotaan nimenomaan, että kommuunin
tulisi olla jokaisen pienimmänkin kylän valtiollisena muotona ja että
seisovan sotaväen tilalle maaseudulla olisi asetettava kansanmiliisi,
jonka palvelusaika oli pantava mahdollisimman lyhyeksi. Maaseutupitäjät
kussakin piirissä hoitaisivat yhteisiä asioitaan piirin pääkaupungissa
olevan edustajakokouksen kautta ja nämä piirikokoukset vuorostaan
lähettäisivät edustajia kansalliseen edustajistoon Pariisissa;
edustajat olisivat milloin tahansa erotettavia ja valitsijoittensa
antamiin määrättyihin ohjeisiin sidottuja. Ne harvat, mutta tärkeät
toimet, jotka jäisivät jälelle keskushallinnon suoritettaviksi, eivät
tulisi -- kuten tahallisesti on vääristelty asiata -- lakkautettaviksi,
vaan annettaisiin niiden hoito kunnallisille s.t.s. ankarasti
vastuunalaisille virkamiehille. Kansallinen yhteys ei tulisi särkymään,
vaan päinvastoin järjestymään tällaisen kunnallisen järjestysmuodon
kautta. Se tulisi todelliseksi sellaisen valtiovallan lakkauttamisen
kautta, joka itse uskotteli olevansa tämän yhteyden ruumiillistuma,
mutta kuitenkin tahtoi olla riippumaton ja yläpuolella kansakuntaa,
jonka ruumiissa se kuitenkin oli vain loiskasvannainen. Samalla kuin
oli leikattava pois vanhan hallitusvallan vain haitalliset, rasittavat
elimet, oli sen oikeutetuilta toimilta otettava pois se valta, joka
pyrki kohoamaan yhteiskunnan yläpuolella ja annettava takaisin sen
vastuunalaisille palvelijoille. Sen sijasta, että kerran kolmessa tai
kuudessa vuodessa ratkaistiin, kuka hallitsevan luokan jäsen
parlamentisia edustaisi ja potkisi kansaa, tuli yleisen äänioikeuden
palvella kommuneihin järjestynyttä kansaa samalla tavalla kuin
yksilöllinen äänioikeus palvelee jokaista muuta työnantajaa, auttaa
sitä löytämään liikkeesen työmiehen, valvojan, kirjanpitäjän. Onhan
kylliksi tunnettua, että yhdyskunnat yhtä hyvin kuin yksityisetkin
henkilöt todellisissa liiketoimissa tavallisesti osaavat löytää oikean
miehen ja, jos joskus erehtyvät, pian taas osaavat sen korjata. Mutta
toiselta puolen ei mikään voisi olla vieraampaa kommuunin hengelle kuin
asettaa yleisen äänioikeuden tilalle hierarkkinen (arvojärjestystä
noudattava) virkoihin asettaminen.
Uusien historiallisten luomien tavallinen kohtalo on, että niitä
erehdytään pitämään vanhempien, jo elettyjenkin yhteiskunnallisten
elämänmuotojen jäljennöksinä, jos ne jossakin määrin muistuttavat
niitä. Niinpä on tätä uutta kommuunia, joka murtaa rikki uudenaikaisen
valtiovallan, katsottu niiden keskiaikaisten kommuunien toisinnoksi,
jotka ensin kävivät tuon valtiovallan edellä ja sitten muodostivat sen
perustuksen. -- Kommuunin järjestysmuotoa on väärin sekoitettu
yritykseen pikkuvaltioiden liitolla, jota Montesquieu ja girondistit
uneksivat, korvata se suurten kansojen yhtenäisyys, joka, vaikka aluksi
onkin aikaansaatu väkivallalla, nyt on tullut tärkeäksi tekijäksi
yhteiskunnallisessa tuotannossa. -- Kommuunin vastakkaisuutta
valtiovaltaan verrattuna on väärin pidetty sen vanhan taistelun
liioiteltuna muotona, jota on käyty, liian pitkälle menevätä
valtiovallan keskittymistä vastaan. Erityiset historialliset olosuhteet
lienevät muissa maissa ehkäisseet porvarillisen hallitusmuodon
klassillisen kehityksen sellaisena kuin se on Ranskassa tapahtunut ja
sallineet suuria valtion keskuselimiä täydennettävän, kuten
Englannissa, turmeltuneilla pappien seurakuntaneuvostoilla (vestries),
keinottelevilla kaupunginvaltuusmiehillä ja vihasta sähisevillä
köyhäinhoitohallitusten esimiehillä kaupungeissa ja tosiasiallisesti
perinnöllisillä rauhantuomareilla maaseudulla. Kommuunin kaltainen
järjestysmuoto päinvastoin antaisi takaisin yhteiskuntaruumiille kaikki
ne voimat, jotka tähänastinen loiseläjä "valtio", joka ravitsee itseään
yhteiskunnan kustannuksella ja estää sen vapaata liikuntaa, tähän
saakka on siltä niellyt. Yksinään tällä teolla olisi kommuuni pannut
Ranskan uudestisyntymisen käyntiin. -- Maaseutukaupunkien keskiluokka
näki kommuunissa yrityksen sen vallan palauttamiseksi, jota se Louis
Philippen aikana oli maan suhteen käyttänyt ja jonka Louis Bonaparten
aikana tunki syrjään maaseudun luuloteltu valta kaupunkien yli.
Mutta itse asiassa olisi kommuuni-järjestys saattanut maaseudun
tuottajat piiripääkaupunkien henkisen johdon alaiseksi ja niiden
kaupunkityöläisissä taannut niille heidän etujensa luonnolliset
edustajat. -- Kommuunin pelkkä olemassaolo toi mukanaan jonakin
itsestään ymmärtävänä paikallisen itsehallinnon, mutta ei enää
vastapainoksi nyt tarpeettomaksi tehtyä valtiovaltaa vastaan. Saattoi
pistää ainoastaan sellaisen henkilön päähän kuin Bismarckin, joka, kun
häntä ei ole otettu huomioon "veri ja rauta"-juonineen, mielellään
palaa takaisin sellaiseen vanhaan, hänen henkistä laatuaan niin
miellyttävään käsityöhön kuin "Romahduksen" aputoimittajaksi --
ainoastaan sellaiseen päähän saattoi pälkähtää valehdella
Pariisin kommuunin ikävöivän sitä vuoden 1871 vanhan ranskalaisen
kaupunkijärjestyksen irvikuvaa, jonka muodostaa preussilainen
kaupunkien järjestys, joka alentaa kaupunkien hallinnot toisarvoisiksi
rattaiksi suuressa preussiläisessä valtiokoneistossa. --
-- Kommuuni toteutti kaikkien porvarillisten vallankumousten ponsisanat
-- halvan hallituksen -- lakkauttamalla molemmat suuret menolähteet,
armeijan ja virkamiehistön. Sen pelkkä olemassaolo edellytti monarkian
olemattomuutta, monarkian, joka ainakin Euroopassa on luokkavallan
säännöllinen painolasti ja välttämätön verho. Se hankki tasavallalle
todella kansanvaltaisten laitosten perustuksen. Mutta ei "halpa
hallitus" enempi kuin "todellinen tasavaltakaan" ollut sen päämääränä.
Molemmat seurasivat ohimennen itsestään.
Se selitysten monenkaltaisuus, jonka alaiseksi kommuuni joutui, ja se
etujen kirjavuus, joka siinä ilmeni, todistavat, että se oli läpeensä
laajentumiskykyinen valtiollinen muoto, kun sitävastoin kaikki
aikaisemmat hallitusmuodot olivat olleet oleellisesti tukehduttavia.
Sen todellinen salaisuus oli siinä, että se oli _työväenluokan
hallitus_, tulos tuottavien luokkien taistelusta anastavia vastaan,
vihdoinkin löydetty valtiollinen muoto, jonka vallitessa työn
taloudellinen vapauttaminen voitaisiin toteuttaa.
Ilman tätä viimeistä ehtoa oli kommuuni-järjestys mahdottomuus ja
petos. Tuottajien valtiollinen valta ei voi pysyä pystyssä niiden
yhteiskunnallisen orjuuden rinnalla. Kommuunin piti sentähden olla
vipuna niitä taloudellisia perustuksia kaadettaessa, joihin luokkien
olemassaolo ja siis myöskin luokkavalta perustuvat. Niin pian kuin työ
on saatu vapautetuksi, tulee jokaisesta ihmisestä työntekijä ja työ
lakkaa olemasta luokkaleimana.
On omituinen tosiasia: huolimatta kaikesta paljosta puheesta ja
viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana ilmestyneestä, työväenluokan
vapautusta käsittelevästä summattomasta kirjallisuudesta -- alkavat
kohta, niin pian kuin työläiset jossakin ottavat asiansa omiin
käsiinsä, kaikua nykyisen yhteiskunnan molempien napojen, pääoman ja
palkkaorjuuden (maanomistaja ei enää ole muuta kuin kapitalistin
hiljainen yhtiömies), puoltajain apologetiset puoluspuheet, ikäänkuin
kapitalistinen yhteiskunta vielä eläisi puhtaimman neitseellisen
viattomuuden tilassa, ikäänkuin kaikki sen periaatteet vielä olisivat
kehittymättömiä, kaikki sen itsepetokset, koko sen saastutettu
todellisuus vielä paljastamatta! Kommuuni, huudetaan, tahtoo hävittää
omaisuuden, kaiken sivistyksen pohjan! Aivan oikein, hyvät herrat,
kommuuni tahtoi lakkauttaa luokkaomistuksen, joka muuttaa monien työn
harvojen rikkaudeksi. Se tahtoi pakkoluovuttaa pakkoluovuttajilta. Se
tahtoi tehdä yksityisomaisuuden todelliseksi, muuttamalla
tuotantovälineet, maan ja pääoman, jotka ennen kaikkia nyt ovat työn
orjuuttamisen ja riistämisen välineitä, vapaan ja liittoutuneen työn
yksinomaisiksi välikappaleiksi. -- Mutta tämähän on kommunismia,
"mahdotonta" kommunismia! No, ne samat omistaviin luokkiin kuuluvat
ihmiset, jotka ovat kylliksi järkeviä havaitakseen nykyisen
järjestelmän jatkumisen mahdottomaksi -- ja niitä on paljon -- ovat nyt
ruvenneet osuustoiminnallisen tuotannon julkeiksi ja suurisuisiksi
apostoleiksi. Mutta jospa osuustoiminnallinen tuotanto ei
jäisikään pelkäksi puheeksi ja petkutukseksi, jos se syrjäyttää
kapitalistisen tuotannon, jos kaikki osuustoiminnalliset yhdistykset
yhdessä järjestävät kansallisen tuotannon yhteisen suunnitelman mukaan,
ottavat sen siten omaan johtoonsa ja tekevät lopun siitä alituisesta
anarkiasta ja niistä aikakautisista järkytyksistä, jotka ovat
kapitalistisen tuotannon välttämätön kohtalo -- mitä olisi se, hyvät
herrat, muuta kuin kommunismia, "mahdollista" kommunismia?
Työväenluokka ei vaatinut kommunilta mitään ihmeitä. Sen tehtävänä ei
ollut toteuttaa mitään päähän pälkähtäneitä, valmiita utopioja
(haaveiluita). Työväestö tietää, että toteuttaakseen oman vapautuksensa
ja samalla sen korkeamman elämänmuodon, jota nykyinen järjestelmä
taloudellisen kehityksensä kautta ylivoimaisesti ponnistelee vastaan,
sen on kestettävä pitkiä taisteluita, käytävä läpi kokonainen sarja
historiallisia prosesseja, joiden kautta niin hyvin ihmiset kuin
olosuhteetkin tulevat kokonaan muuttumaan. Sen tehtävänä ei ole
toteuttaa joitakin ihanteita, sen on ainoastaan laskettava vapauteen
uuden yhteiskunnan elementit (alkuainekset), jotka jo ovat kehittyneet
hajoavan porvarillisen yhteiskunnan helmassa. Täysin tietoisena
historiallisesta tehtävästään ja sankarillisesti päättäneenä toimia sen
arvoisesti, voi työväenluokka tyytyä naureskelemaan sanomalehtikätyrien
törkeille häväistyksille samaten kuin niiden totta tarkoittavien
porvarillisten tieteilijöiden koulumestarimaiselle suojeluksellekin,
jotka tieteellisen erehtymättömyyden oraakkeliäänilajissa latelevat
tietämättömiä puheenparsiaan ja lahkolaisominaisuuksiaan.
Kun Pariisin kommuuni otti vallankumouksen johdon omiin käsiinsä, kun
yksinkertaiset työmiehet ensi kerran uskalsivat käydä "luonnollisen
esivaltansa", omistavien luokkien hallitusetuoikeuden kimppuun ja
verrattoman vaikeissa oloissa vaatimattomasti, tunnontarkasti ja
toimeliaasti suorittivat työnsä, -- suorittivat sen sellaisilla
palkoilla, joista suurin tuskin oli viidesosa siitä, mitä erään
tieteellisen auktoritetin (professori Huxley'n) mukaan saa kaikkein
pienimmällä palkalla oleva Lontoon kouluneuvoston sihteeri, --
vääntelehti vanha maailma raivon kouristuksissa nähdessään punaisen
lipun, joka liehui kaupungintalon katolla työn tasavallan
tunnusmerkkinä.
Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen vallankumous, jossa työväenluokka
avoimesti tunnustettiin ainoaksi luokaksi, joka vielä kykeni
yhteiskunnalliseen alotteeseen, -- ja tämän tunnusti suuri joukko
pariisilaista keskiluokkaa -- pikkukauppiaita, käsityöläisiä ja
liikemiehiä --, poikkeuksena ainoastaan rikkaat kapitalistit. Kommuuni
oli pelastanut keskiluokan ratkaisemalla viisaalla tavalla keskiluokan
itsensä keskuudessa lakkaamatta esiintyvän riidanaiheen, kysymyksen
velallisista ja velkojista. Sama osa keskiluokkaa oli v. 1848 ottanut
osaa työväen kesäkuun kapinan kukistamiseen. Ja kohta tämän jälkeen oli
perustava kokous muitta mutkitta heittänyt nämä keskiluokkalaiset
velkojiensa uhriksi. Mutta tämä ei ollut ainoa syy, minkä tähden
keskiluokka nyt yhtyi työväenluokkaan. Se tunsi, että ei ollut enää
muuta kuin yksi valinta: kommuuni tai keisarikunta, yhdentekevää minkä
nimisenä hyvänsä. Keisarivalta oli saattanut tämän keskiluokan
taloudelliseen perikatoon tuhlaamalla yleistä varallisuutta,
edistämällä finanssihuijausta, avustamalla keinotekoisesti joudutettua
pääoman keskittymistä ja tämän edellyttämää, saman keskiluokan suuren
osan riistämistä. Keisarivalta oli sitä valtiollisesti sortanut,
saattanut sen elosteluillaan siveellisesti kuohuksiin, oli loukannut
sen voltairelaisuutta jättämällä heidän lapsensa "oppimattomien
veljesten" (munkkien) kasvatettaviksi, oli kuohuttanut heidän
ranskalaista kansallistuntoaan syöksemällä heidät suin päin sotaan,
joka kaiken aikaansaamansa hävityksen vastikkeeksi tarjosi ainoastaan
yhden korvauksen -- keisarivallan kukistumisen. Itse asiassa astui
ylhäisten bonapartelaisten ja kapitalististen mustalaisjoukkueiden
paettua Pariisista keskiluokan todellinen järjestyspuolue esiin Union
républicaine'n muodossa, asettui kommuunin lipun alle ja puolusti sitä
Thiers'in tahallisia vääristelyjä vastaan. Jää vielä nähtäväksi,
kestääkö tämän keskiluokan suuren joukon kiitollisuus edessäolevia
vaikeita koettelemuksia.
Kommuuni oli aivan oikeassa, kun se huudahti talonpojille:
"Meidän voittomme on teidän toivonne!" Kaikista valheista mitä
Versailles'issa sepitettiin ja joita Euroopan yläluokan mainehikkaat
sanomalehtirengit toitottivat maailmalle, oli yksi mahdottomimpia se,
että kansalliskokouksen maajunkkarit muka olivat talonpoikain
edustajia. Ajateltakoon vain ranskalaisen talonpojan rakkautta niitä
ihmisiä kohtaan, joille he vuoden 1815 jälkeen olivat saaneet maksaa
kokonaisen miljaardin vahingonkorvausta! Olihan ranskalaisen talonpojan
silmissä jo pelkkä suurmaanomistajan olemassaolo loukkaus hänen vuoden
1789 saavutuksiansa vastaan. Porvaristo oli v. 1849 pannut talonpojan
talo-osuudelle lisäveroa 45 centimiä frangia (s.o. 45 p:iä markkaa)
kohti, mutta sen oli porvaristo tehnyt vallankumouksen nimessä. Nyt oli
sama porvaristo alottanut sisällissodan vallankumousta vastaan
vierittääkseen talonpoikain niskoille raskaimman taakan preussiläisille
menetetystä viiden miljaardin markan sotakorvauksesta. Kommuuni
sitävastoin selitti heti eräässä ensimmäisistä julistuksistaan, että
sodan todellisten aiheuttajain täytyy kantaa sodan kustannuksetkin.
Kommuuni olisi vapauttava talonpojan veriverosta, olisi antava hänelle
halvan hallituksen ja muuttava hänen verenimijänsä: notariot,
asianajajat, oikeudenpalvelijat ja muut juridiset (oikeudelliset)
kiskurit palkatuiksi kunnallisiksi virkamiehiksi, talonpojan itsensä
valittaviksi ja hänelle vastuunalaisiksi. Kommuuni olisi vapauttava
hänet metsänvartijan, santarmin ja prefektin mielivallasta, se olisi
asettava pappien pimitystyön tilalle kouluissa harjoitettavan
opetustyön, ja ranskalainen talonpoika on ennen kaikkea mies, joka osaa
laskea. Hän tuli havaitsemaan erittäin järkeväksi sen, että pappien
palkkaus pakollisen verotuksen asemasta tulisi perustumaan pitäjien
hartaudenharjoittajain vapaaehtoiseen toimintaan. Nämä olivat ne suuret
välittömät hyvät työt, joista kommunin valta -- ja ainoastaan se --
antoi talonpojalle toiveita. On sentähden aivan tarpeetonta tässä
lähemmin kosketella monimutkaisempia, todellisia elinkysymyksiä, jotka
yksin kommuuni kykeni ja samalla oli pakoitettu ratkaisemaan talonpojan
eduksi, -- hypoteekkivelka, joka painajaisena rasitti hänen
maaosuuttaan, maalaisköyhälistön alituinen lisääntyminen ja talonpojan
itsensä poissyökseminen konnultaan, jonka vaaran uudenaikaisen
maanviljelyksen kehitys ja kilpailu kapitalistisen maanviljelyksen
kanssa teki päivä päivältä yhä uhkaavammaksi.
Ranskan talonpoika oli valinnut Louis Bonaparten tasavallan
presidentiksi, mutta järjestyspuolue loi toisen keisarikunnan. Mitä
ranskalainen talonpoika todella tarvitsi, sen hän alkoi osoittaa
vuosina 1848 ja 1850 asettamalla kaikkialla määrinsä (kunnallisen
viranomaisen) hallituksen prefektiä (maaherraa) vastaan,
koulunopettajansa hallituksen pappia ja vieläpä hallituksen santarmia
vastaan. Kaikki järjestyspuolueen tammikuulla ja helmikuulla 1850
antamat lait olivat selviä pakkotoimenpiteitä talonpoikia vastaan.
Talonpoika oli bonapartelainen, koska suuri vallankumous kaikkine niine
etuineen, mitä se talonpojalle tarjosi, hänen silmissään oli
ruumiillistuneena Napoleonissa. Tämä hairahdus, joka toisen
keisarikunnan aikana oli nopeasti luhistumaisillaan (ja se oli koko
luonteeltaan vihamielinen maajunkkareita kohtaan), tämä menneen ajan
ennakkoluulo, kuinka olisi se voinut kestää kommuunin vedotessa
talonpoikain elinetuihin ja pakottaviin tarpeisiin.
Maajunkkarit -- tämä oli tosiasiallisesti heidän suurin pelkonsa --
tiesivät, että kolmen kuukauden häiritsemätön liikenneyhteys kommuunin
Pariisin ja maaseudun välillä saisi aikaan yleisen talonpoikaiskapinan.
Tämä seikka selittää heidän tuskallisen kiireensä ympäröimään Pariisin
poliisiketjulla ja estämään -- eläinruton leviämisen.
Jos siis kommuuni oli ranskalaisen yhteiskunnan kaikkien terveiden
ainesten todellinen edustaja ja siitä syystä todella kansallinen
hallitus, niin oli se samalla työläishallituksena, työn vapautuksen
rohkeana esitaistelijana sanan täydellisimmässä merkityksessä
kansainvälinen. Preussin armeijan silmäin edessä, joka armeija anasti
Saksalle kaksi ranskalaista maakuntaa, valloitti kommuuni Ranskalle
koko maailman työläiset.
Toinen keisarikunta oli ollut kosmopolitisen veijauksen riemujuhla,
kaikkien maiden huijarit olivat syöksyneet esiin sen huudosta
ottaakseen osaa sen elosteluihin ja Ranskan kansan nylkemiseen. Vielä
tälläkin hetkellä on Thiers'in oikeana kätenä Ganesco, valakialainen
retkale, ja vasempana kätenään Markowski, venäläinen urkkija. Kommuuni
salli kaikkien muukalaisten saavuttaa kunnian kaatua kuolemattoman
asian puolesta. -- Kavalluksensa kautta menetetyn ulkonaisen sodan ja
vieraan valloittajan kanssa tekemänsä salaliiton tähden syttyneen
sisällisen sodan välisenä aikana oli porvaristo löytänyt ajan
askarruttaa isänmaallisuuttaan toimeenpanemalla poliisien avulla
ajometsästyksiä Ranskassa olevia saksalaisia vastaan. Kommuuni teki
eräästä saksalaisesta työministerinsä. -- Thiers, porvaristo ja toinen
keisarikunta olivat yhtenään pettäneet Puolaa suurisanaisilla
lupauksilla avunannostaan, samalla kuin totta puhuen kavalsivat sen
Venäjälle ja toimittelivat Venäjän roskaisia asioita. Kommuuni
kunnioitti sankarillisia Puolan poikia asettamalla ne Pariisin
puolustuksen johtoon. Ja havainnollisen selvästi merkitäkseen sen uuden
historiallisen ajankohdan, jonka kommuuni tiesi aloittaneensa, antoi se
toisaalla voitokkaiden preussiläisten, toisaalla bonapartelaisten
kenraalien johtamien bonapartelaisten armeijojen silmäin edessä kaataa
maahan sotakunnian suunnattoman suuren symboolin, Vendôme-patsaan.
Kommuunin suuri yhteiskunnallinen suoritus oli sen oma työn täyttämä
olemassaolo. Sen erikoiset toimenpiteet saattoivat vain osoittaa
suunnan, jota kansan hallitus kansan kautta kulkee. Niihin
toimenpiteisiin kuuluu leipurinkisällien yötyön lakkauttaminen, sen
työnantajien yleisesti käyttämän tavan kieltäminen rangaistuksen
uhalla, että polkevat palkkoja kiskomalla työläisiltä rahasakkoja
milloin minkin syyn nojalla -- menettely, jossa työnantaja itse on
lainsäätäjä, tuomari ja täytäntöönpanija ja kaiken lisäksi pistää itse
rahat taskuunsa. Samansuuntainen toimenpide oli kaikkien suljettujen
työpajojen ja tehtaiden jättäminen työväen osuustoiminnallisille
yhdyskunnille, varaamalla oikeuden korvauksen saantiin, olipa
asianomainen kapitalisti sitten paennut tai pitänyt parempana lopettaa
työt.
Kommuunin raha-asioita koskevat toimenpiteet, joita kaikkia kunnosti
kohtuus ja äly, saattoivat rajoittua vain sellaisiin, jotka soveltuivat
piiritetyn kaupungin asemaan. Ne suunnattomat varkaudet huomioon
ottaen, joita suuret raha-yhtiöt ja rakennusurakoitsijat olivat
Haussmann'in vallan aikana tehneet Pariisin kaupunkia vastaan, olisi
kommuunilla ollut paljoa parempi oikeus takavarikoida heidän
omaisuutensa kuin Louis Bonapartella Orleans'in perheen omaisuus.
Hohenzollernit ja englantilaiset oligarkit (yksin-, harvainvaltiaat),
joitten omaisuus suurelta osaltaan on saanut alkunsa ryöstetyistä
kirkontiluksista, olivat luonnollisesti mitä suurimmassa määrässä
kiukuissaan kommunia kohtaan, joka valtion omaisuudeksi ottamalla sai
ainoastaan 8,000 frangia.
Versailles'in hallitus, niin pian kuin se jälleen oli saanut vähäsen
voimaa ja rohkeutta, käytti mitä väkivaltaisimpia keinoja kommuunia
vastaan; se tukahdutti kaiken vapaan mielipiteittenilmaisun yli koko
Ranskan ja kielsi yksin suurten kaupunkien edustajien kokouksetkin; se
pani Versailles'in ja koko muun Ranskan urkinnan alaiseksi, paljon
pahemman kuin toisen keisarikunnan aikana; santarmiurkkijainsa avulla
se poltatti kaikki Pariisissa painetut lehdet ja mursi auki kaikki
Pariisista tulevat ja sinne menevät kirjeet; kainoimmatkin yritykset
lausua kansalliskokouksessa sana Pariisin puolustukseksi vaiennettiin
v:n 1816 junkkarikamarissakin ennenkuulumattomalla ulvonnalla; samaan
aikaan kuin Pariisin ulkopuolella versaillesilaisten sodankäyntitapa
oli mitä verisintä, kaupungin sisäpuolella yritettiin käyttää
lahjomista ja salaliittoja. Eikö silloin kuin kaikkea tällaista
harjoitettiin kommuuni olisi häpeällisesti kavaltanut asemansa, jos se
olisi noudattanut kaikkia vapaamielisyyden toimintamuotoja, ihan kuin
syvimmän rauhan aikana? Jos kommuunin hallitus olisi ollut sukua herra
Thiers'in hallitukselle, niin olisi ollut saman verran syytä sortaa
järjestyspuolueen lehtiä Pariisissa kuin kommuunin lehtiä
Versailles'issa.
Oli tosiaankin kiusallista maajunkkareille, että juuri samaan aikaan,
jolloin he selittivät palaamisen kirkon helmaan olevan ainoan keinon
Ranskan pelastamiseksi, jumalaton kommuuni paljasti Picpus'n
nunnaluostarin ja St. Laurent'in kirkon omituiset salaisuudet. Oli
pilkkaa Thiers'istä, että samaan aikaan kuin hän antoi satamalla
suurristejä bonapartelaisille kenraaleille niiden taituruudesta hävitä
taisteluissa, allekirjoittaa antaumuksia ja pistää peukalota
saksalaisille Wilhelmshöhessä, kommuuni erotti ja vangitsi
kenraaleitaan, niin pian kuin heitä epäiltiin virkansa
laiminlyömisestä. Erään sellaisen jäsenen poispotkiminen ja
vangitseminen, joka oli livahtanut joukkoon väärällä nimellä ja
aikaisemmin Lyonissa istunut kuusi päivää vankeudessa yksinkertaisesta
konkurssista -- eikö se ollut kuin ennakolta ajateltu, vasten kasvoja
heitetty syytös väärentäjä Jules Favre'lle, joka silloin yhä vielä oli
ulkoministerinä, vielä kaupitteli Ranskaa Bismarck'ille, vielä saneli
käskyjään verrattomalle Belgian hallitukselle? Mutta itse asiassa
kommuuni ei pyrkinytkään olemaan puutteeton, niinkuin kaikki vanhat
hallitukset poikkeuksetta tekevät. Se julkaisi kaikki puheensa ja
asiakirjansa, se antoi yleisön tietää kaikki vajavaisuutensa.
Jokaisessa vallankumouksessa tunkeutuu sen todellisten edustajain
ohella esille myöskin toisellaista väkeä. Muutamat ovat jätteitä
aikaisempien vallankumousten ajoilta, joihin he ovat kasvaneet kiinni,
ymmärtämättä käsillä olevaa liikettä, mutta omistaen vielä suuren
vaikutusvallan kansaan tunnetun rohkeutensa ja tunnetun luonteensa tai
myös pelkästään traditsionin (totuntatavan) perusteella. Toiset ovat
pelkkiä suupaltteja, jotka vuodesta vuoteen saarnaten samoja alituisia
asioitaan kulloinkin ollutta hallitusta vastaan ovat onnistuneet
uskottelemaan olevansa niitä vilpittömimpiä vallankumouksellisia.
Myöskin maaliskuun 18 p:n jälkeen ilmestyi etualalle tuollaisia
henkilöitä ja näyttelivät he muutamissa tapauksissa huomattavaakin
osaa. Niin pitkälle kuin heidän valtansa riitti, ehkäisivät he
työväenluokan todellista toimintaa, samoin kuin he olivat ehkäisseet
edellistenkin vallankumousten täydellistä kehitystä. Tuollaiset ovat
välttämätön paha. Aikaa myöten ne karistetaan pois. Mutta juuri tätä
aikaa ei kommuunille sallittu.
Ihmeellinen tosiaankin oli muutos, jonka kommuuni sai aikaan
Pariisissa! Ei jälkeäkään enää toisen keisarikunnan irstailevasta
Pariisista. Pariisi ei ollut enää englantilaisten ja irlantilaisten
maaylimysten, amerikkalaisten entisten maaorjainomistajien ja
valakialaisten pajarien kokoontumispaikkana. Ei mitään ruumiita enää la
Morgue'ssa, ei yöllisiä sisäänmurtoja eikä tuskin ensinkään varkauksia.
Ensi kerran vuoden 1848 helmikuun päivien jälkeen olivat Pariisin kadut
jälleen todella turvalliset ja sellaiset ilman mitään poliisilaitosta.
"Me", sanoi eräs kommuunin jäsen, "me emme nyt enää kuule
puhuttavankaan murhista, ryöstöistä eikä ihmisten pahoinpitelyistä.
Näyttää tosiaankin siltä kuin olisi poliisi ottanut kaikki
taantumukselliset ystävänsä mukaansa Versailles'iin". Ilotytöt olivat
löytäneet tien suojelijainsa -- perheen, uskonnon ja ennen kaikkea
omaisuuden paenneiden puolustajain jälkeen. Heidän sijastaan tulivat
jälleen Pariisin todelliset naiset pinnalle -- sankarilliset,
jaloluontoiset ja uhrautuvaiset kuin antiikin naiset. Pariisi teki
työtä, ajatteli, taisteli, vuodatti vertaan, uuden yhteiskunnan
valmisteluissaan melkein unhottaen porttiensa ulkopuolella olevat
raakalaiset, innostuksesta säteillen historiallisessa tehtävässään!
Ja verratkaa nyt tätä Pariisin uutta maailmaa Versailles'in vanhaan
maailmaan -- tähän kokoelmaan kaikkien hävinneiden hallitusten
virkaheittoja, legitimistejä ja orleanilaisia, kansakunnan ruumiita
himoitsevina -- häntänään rutivanhoilliset tasavaltalaiset, jotka
läsnäolollaan kansalliskokouksessa antoivat suostumuksensa
orjainpitäjien kapinaan, jotka toivoivat parlamentarisen tasavaltansa
pysyvän voimassa hallituksen etunenässä olevan iäkkään ilvehtijän
turhamaisuudesta ja v. 1789 ilveilivät pitämällä kummittelevia
kokouksiaan jeu de Paume'essa (pallohuoneessa, jossa vuoden 1789
kansalliskokous teki kuuluisia päätöksiään). Siellä se oli tuo
kansalliskokous, kaiken sellaisen edustaja, mikä oli kuollutta
Ranskassa, ainoastaan Louis Bonaparten kenraalien sapeleilla
pönkitettynä näennäiseen elämään. Pariisi oli kokonaan totuutta,
Versailles kokonaan valhetta ja tämä valhe päästetty irti Thiers'in
suulla.
Thiers sanoi eräälle Seine- ja Oise-departementtien pormestarien
lähetystölle: "Voitte luottaa minun sanaani, jota minä en _koskaan_ ole
rikkonut!" Kansalliskokoukselle itselleen hän sanoi, että se oli
"vapaimmin valittu ja vapaamielisin edustajakokous, mitä Ranskalla
milloinkaan on ollut". Maakunnille, että Pariisin pommitus oli taru:
"jos joitakin kanuunanlaukauksia on ammuttu, niin ei se ole tapahtunut
Versailles'in joukoista, vaan ovat sen tehneet jotkut kapinoitsijat,
jotka ovat tahtoneet uskotella tappelevansa, vaikka eivät uskaltaneet
näyttäytyä missään." Pariisin arkkipiispalle sanoi hän, että
Versailles'in joukkojen tekemiksi väitetyt kuoliaaksi ampumiset ja
kostotyöt olivat pelkkiä valheita. Pariisille julistaa hän, että
aikomuksensa on ainoastaan "vapauttaa se hirmuisista tyranneista, jotka
sitä sortavat" ja että Pariisin kommuuni oli vain "kourallinen
rikoksentekijöitä".
Thiers'in Pariisi ei ollut todellinen Pariisi, -- "ymmärtämättömien
joukkojen" Pariisi, -- vaan Haave-Pariisi, ranskalais-keikarien,
boulevardien Pariisi, herrain ja naisten, rikkaitten, kapitalististen,
kullassa kimaltelevien laiskottelijoiden Pariisi, joka nyt
lakeijoineen, suurhuijareineen, kirjallistaiteellisine
mustalaisjoukkoineen ja ilonaikkosineen parveili Versailles'issa, Saint
Denis'issä, Rueil'ssä ja Saint Germain'issä. Tuolle joukolle oli,
kansalaissota ainoastaan mieluinen välinäytös, se katseli taistelua
kiikarilla, luki kanuunanlaukauksia ja oman sekä hutsujensa kunnian
kautta vannoi, että näytelmä oli äärettömän paljoa paremmin järjestetty
kuin konsanaan Porte Sainte Martinan teatterissa. Kaatuneet olivat
oikeita kuolleita, haavottuneiden huuto pelkkää näytöstä! Ja sitten,
miten maailmanhistoriallinen olikaan koko asia!
Tämä on herra Thiers'in Pariisi, aivan kuin Koblenz'in maastamuutto oli
herra de Calonne'n Ranska. --