Pariisi oli ainoa vakavampi este vastavallankumouksellisen salaliiton
tiellä. Se oli siis riisuttava aseista: Siinä suhteessa oli Bordeaux'n
kokous vilpittömyys itse. Jollei kokouksen junkkarien raivoava kiljunta
olisi ollut kyllin kuuluvata, niin olisi Thiers'in suunnittelema
Pariisin antaminen triumviraatin (kolmimiehisen liiton) haltuun --
jonka muodostivat joulukuun-murhaaja Vinoy, bonapartelainen santarmi
Valentin ja jesuiittakenraali Aurelles de Paladine -- tehnyt jokaisen
epäilyksen mahdottomaksi. Mutta samalla kun salaliiton tekijät
asettivat aseista riisumisen todellisen tarkoituksen julkeasti kaikkien
katseltavaksi, vaativat ne Pariisia laskemaan aseensa sellaisella
tekosyyllä, joka oli mitä huutavin, häpeällisin valhe. Kansalliskaartin
tykistö, sanoi Thiers, kuuluu valtiolle ja on luovutettava valtiolle
takaisin. Tosiasia oli seuraava: siitä antautumispäivästä alkaen,
jolloin Bismarckin vangit luovuttivat Ranskan Bismarck'ille, mutta
olivat pidättäneet itselleen suurilukuisen henkivartioston sitä
nimenomaista tarkoitusta varten, että pitäisivät Pariisia kurissa sen
avulla -- siitä päivästä alkaen oli Pariisi varuillaan. Kansalliskaarti
järjestäytyi uudelleen ja uskoi korkeimman johtonsa keskuskomitealle,
jonka kaarti kokonaisuudessaan, muutamia vanhoja bonapartelaisia
osastoja lukuunottamatta, oli valinnut. Sen edellisenä päivänä, jolloin
preussiläiset marssivat Pariisiin, piti keskuskomitea huolen siitä,
että ne kanuunat ja kuularuiskut, jotka kapitulardit (antautujat)
kavaluudella olivat saaneet jäämään niihin tai niiden läheisiin
kaupunginosiin, jotka preussiläisten piti miehittää, siirrettiin
Montmartre'een, la Villette'een ja Belleville'een. Tämän tykistön oli
kansalliskaarti omalla avustuksellaan hankkinut. Se oli virallisesti
tunnustettu kansalliskaartin omaisuudeksi tammik. 28 p:vän
antautumissopimuksessa ja sellaisena erotettu erilleen valtiolle
kuuluvien aseitten yleisessä luovutuksessa voittajalle. Thiers'iltä
puuttui niin täydellisesti läpinäkyvin syyn varjokin aloittaakseen
sodan Pariisia vastaan, että hänellä ei ollut muuta keinoa kuin
turvautua valeeseen: kansalliskaartin tykistö on valtion omaisuutta.
Tykistön takavarikoiminen oli tarkoitettu Pariisin ja samalla koko
syyskuun 4 päivän vallankumouksen aseista riisumisen alkajaisiksi.
Mutta tästä vallankumouksesta oli tullut Ranskan laillinen tila.
Tasavallan, sen teot, oli voittaja antautumiskirjan sanallisessa
sisällyksessä tunnustanut. Antautumisen jälkeen olivat sen tunnustaneet
kaikki vieraat vallat. Sen nimessä oli kansalliskokous kutsuttu kokoon.
Syyskuun 4 p:nä alkanut Pariisin työväenvallankumous oli Bordeaux'n
kansalliskokouksen ja sen toimeenpanevan valiokunnan ainoa
oikeusperuste. Jollei syyskuun 4 p:vää olisi ollut, niin olisi
kansalliskokous heti saanut väistyä vuonna 1869 ranskalaisen eikä
preussilaisen vallan aikana yleisellä äänioikeudella valitun ja
vallankumouksen väkivaltaisesti hajoittaman lakiasäätävän laitoksen
tieltä. Thiers'in ja hänen ticket-of-leave-miestensä olisi täytynyt
antautua keskusteluihin saadakseen itselleen Louis Bonaparten
allekirjoittaman suosituksen, jolla olisivat voineet välttää matkan
Cayenne'een. Kansalliskokous, varustettuna valtakirjalla rauhan
solmimista varten preussiläisten kanssa, oli vain yksityinen
välikohtaus siinä vallankumouksessa, jonka todellinen ruumiillistuma
yhä vielä oli aseistettu Pariisi -- sama Pariisi, joka oli tämän
vallankumouksen tehnyt, joka sen tähden oli kestänyt viisikuukautisen
piirityksen kaikkine nälänhädän synnyttämme kauhuineen ja joka
pitkitetyllä vastarinnallaan, jota Trochun "suunnitelmakaan" ei ollut
estänyt, oli laskenut perustuksen maaseudun itsepintaiselle
puolustussodalle. Ja Pariisin piti nyt joko laskea aseensa Bordeaux'een
kokoontuneiden kapinallisten orjainpitäjien häpeällisestä käskystä ja
tunnustaa, että sen syyskuun 4 p:vän vallankumous vain oli
yksinkertainen valtiovallan siirto Louis Bonapartelta hänen
kuninkaallisten kilpailijoittensa käsiin, -- tahi sitten astua
uhrautuvaisena esitaistelijana esiin Ranskan puolesta, jonka
pelastaminen perikadosta ja uudestisyntyminen olivat mahdottomia,
jollei vallankumouksellista tietä kaadettu kumoon niitä valtiollisia ja
yhteiskunnallisia oloja, jotka olivat synnyttäneet toisen keisarikunnan
ja jotka tuon keisarikunnan suojelevan huolenpidon alaisina olivat
päässeet kehittymään äärimmäisen mädännäisyyden tilaan. Pariisi, vaikka
vielä oli viisikuukautisen nälänhädän uuvuttama, ei epäröinyt
silmänräpäystäkään. Se päätti sankarillisesti kestää kaikki vastarinnan
vaarat taistelussa ranskalaisia salaliittolaisia vastaan, huolimatta
siitä, että yhä vielä preussiläisten kanuunain kidat ammottivat alas
heitä kohtaan heidän omista linnoituksistaan. Mutta samalla
kansalliskaartin keskuskomitea, kauhistuen kansalaissotaa, jonka
keskelle Pariisi tulisi pakosta joutumaan, päätti asettua puolustavalle
kannalle, huolimatta kansalliskokouksen ärsytyksistä, toimeenpanevan
valiokunnan perusteettomista hyökkäyksistä ja uhkaavista joukkojen
keskittämisistä Pariisiin ja sen ympärille.
Thiers itse alkoi sitten kansalaissodan lähettämällä Vinoy'n johdolla
joukon poliisiupseereita ja muutamia linjarykmenttejä yölliselle
ryöstöretkelle Montmartreen äkkirynnäköllä ryöstämään sieltä
kansalliskaartin tykistön. On tunnettua, miten tämä yritys meni
myttyyn kansalliskaartin vastustuksen ja tapahtuneen joukkojen
veljestymisen tähden. Aurelles de Paladine oli jo etukäteen
painattanut valmiiksi voittosanomansa ja Thiers'illä oli valmiina
jaettaviksi seinäjulistukset, joilla piti antaa tiedoksi hänen
valtiokeikaustoimenpiteensä. Kummatkin täytyi nyt korvata Thiers'in
julistuksella, jossa hän ilmoitti jalomielisen päätöksensä antaa
kansalliskaartin pitää aseensa. Hän ei epäillyt, sanottiin
julistuksessa, sen tulevan käyttämään niitä hyväksensä liittymällä
hallituksen puolelle kapinoitsijoita vastaan. Kaikista 300,000
kansalliskaartilaisesta noudatti ainoastaan 300 tätä pikku Thiers'in
kehoitusta liittyä häneen omaa itseänsä vastaan. Maaliskuun 18 p:n
mainehikas työväenvallankumous otti vastustamattomasti Pariisin
valtaansa. Keskuskomitea oli sen väliaikainen hallitus. Eurooppa näytti
hetkisen epäillen miettivän, tokko sen pää-, valtio- ja sotatoimet
olivatkaan todellisia vai olivatko ne vain kauan sitten kadonneen
menneisyyden unia.
Maaliskuun 18 p:stä siihen saakka, kun versaillesilaiset joukot
hyökkäsivät kaupunkiin, pysyi köyhälistön vallankumous niin puhtaana
kaikista väkivallantöistä, joita "ylempien luokkien" vallankumoukset ja
vielä enemmän vastavallankumoukset ovat uhkuen täynnä, että sen
vastustajat eivät voineet löytää muita kannattimia kiukulleen
kuin kenraalien Lecomtes'n ja Clément Thomas'n mestaukset ja
yhteentörmäyksen Place Vendôme-torilla.
Yksi bonapartelaisista upseereista, joka otti osaa yölliseen
hyökkäykseen Montmartre'lla, kenraali Lecomte, oli neljä kertaa
käskenyt 81:stä linjarykmenttiä ampumaan erästä aseetonta väkijoukkoa
Place Pigale'lla. Kun joukot kieltäytyivät siitä, puhkesi hän
raivoissaan herjaamaan heitä. Sen sijaan, että olisivat ampuneet
vaimoja ja lapsia, ampuivat hänen omat miehensä silloin hänet itsensä.
Ne juurtuneet tavat, jotka työväenvihaajien kurinalaisuudessa on
istutettu sotamiehiin, eivät luonnollisesti häviä samassa
silmänräpäyksessä, jolloin sotamiehet siirtyvät työväen puolelle. Nämä
samat miehet mestasivat myöskin Clement Thomas'n.
"Kenraali" Clement Thomas, eräs katkeroitunut entinen vahtimestari,
oli Louis Philippe'n viime aikoina otettu tasavaltalaisen "Le
National"-lehden toimitukseen, jossa hän samalla kertaa hoiti
vastuunalaisen "pulvaanin" (gérant responsable, jonka tehtävänä oli
tuomittujen vankilarangaistusten istuminen) ja kaksintaistelijan
virkoja tässä hyvin taisteluhaluisessa lehdessä. Kun helmikuun
vallankumouksen jälkeen nämä "kansalliset" ("national") herrat pääsivät
peräsimeen, muuttivat he tämän vanhan vahtimestarin kenraaliksi. Tämä
tapahtui vähän ennen kesäkuunteurastuksia, joita hän samoin kuin Jules
Favre oli ollut mukana suunnittelemassa ja joissa hän näytteli yhtä
halveksittavimmista pyövelinosista. Sitten hävisi hän yhdessä
kenraaliarvonsa keralla pitkäksi aikaa sukeltaakseen jälleen esiin
1 p:nä marrask. 1870. Päivää ennen oli "puolustushallitus"
kaupungintalolla antanut Blanqui'lle, Flourens'ille ja muille
työväenedustajille juhlallisen lupauksensa luovuttaa anastamansa vallan
vapaasti valitun Pariisin kommunin käsiin. Sen sijaan, että olisivat
pitäneet sanansa, päästivät ne Pariisia vastaan irti Trochu'n
bretagnelaiset, jotka nyt olivat olevinaan Bonaparten korsikalaisia.
Kenraali Tamisier yksinään kieltäytyi tahraamasta nimeään tuollaisella
sanansa syömisellä ja luopui toimestaan kansalliskaartin ylimpänä
päällikkönä. Hänen tilalleen tuli Clement Thomas jälleen kenraaliksi.
Koko ylipäällikkyytensä ajan kävi hän sotaa, ei suinkaan preussiläisiä,
vaan Pariisin kansalliskaartia vastaan. Hän esti sen yleisen
aseistamisen, kiihoitti porvaripataljoonia työväenpataljoonia vastaan,
erotti toimestaan Trochu'n "suunnitelmalle" vihamieliset upseerit ja
hajoitti pelkuruuden varjolla ne samat köyhälistön pataljoonat, joiden
urhollisuutta heidän katkerimpienkin vihamiestensä on nyt ollut pakko
ihmetellä. Clement Thomas oli hyvin ylpeä siitä, että Pariisin
köyhälistön henkilökohtaisena vihamiehenä oli jälleen onnistunut
valloittamaan takaisin vanhan ylemmyytensä kesäkuun päiviltä. Vielä
muutamia päiviä ennen maaliskuun 18 p:vää esitti hän sotaministeri
Leflôlle oman suunnitelman "loistavimpien Parisin kanaljain kukkien
poiskitkemiseksi". Vinoy'n tappion jälkeen ei hän voinut kieltää
itseltään esiintymistä yksityisenä urkkijana taistelunäyttämöllä.
Keskuskomitea ja Pariisin työväki olivat samassa määrässä
vastuunalaisia Clement Thomas'n ja Lecomte'n ampumisesta kuin Vales'in
prinsessa niiden henkilöiden kohtaloista, jotka poljettiin kuoliaiksi
väentungoksessa hänen Lontooseen tulonsa aikana.
Luuloteltu aseettomien kansalaisten surmaaminen Place Vendôme'ella on
satu, josta Thiers ja maajunkkarit ovat itsepintaisesti vaienneet ja
jonka levittämisen he uskoivat ainoastaan eurooppalaisten sanomalehtien
renkituville.
"Järjestyksen miehet", Pariisin taantumukselliset, vapisivat maaliskuun
18 p:n voiton johdosta. Heille oli se merkki heitä vihdoinkin
kohtaavasta kansan kostosta. Kaikkien kesäkuun 1848 ja tammikuun 22 p:n
1871 välisenä aikana heidän toimestaan murhattujen uhrien kummitukset
nousivat heidän silmäinsä eteen. Heidän pelkonsa olikin heidän ainoa
rangaistuksensa. Yksin poliisiupseeritkin, sen sijaan että heidät
asiaankuuluvasti olisi riisuttu aseista ja pistetty tyrmään,
havaitsivat Pariisin porttien oleva selko selällään ja pakotien
Versailles'iin turvaan olevan avoinna. Järjestyksen miehiä ei
ainoastaan armahdettu vaan vieläpä sallittiin heidän kokoontua
uudelleen ja miehittää useampia vahvoja paikkoja Pariisin keskustassa.
Tämän keskuskomitean myöntyväisyyden, tämän aseistettujen työläisten
jalomielisyyden, joka oli suuresti ristiriidassa järjestyspuolueen
omien tapojen kanssa, käsitti tämä puolue väärin tietoisen heikkouden
merkiksi. Siitä johtui heidän mieletön suunnitelmansa muka aseettoman
mielenosoituksen varjossa vielä kerran yrittää samaa, mitä Vinoy
ei ollut onnistunut aikaansaamaan kanuunin ja kuularuiskuin. Maaliskuun
22 p:nä lähti hyvinvoinnin kaupunginosista liikkeelle kulkue "hienoja
herroja", kaikki keikarit riveissään ja niiden etunenässä keisarikunnan
hyvintunnetut vakinaiset vieraat Heeckerenit, Coëtlogon, Henri de Péne
y.m.m. Raukkamaisesti, rauhallisen mielenosotuksen varjossa ja salaa
aseistautuneena kaikilla salamurhaajan aseilla järjestäytyi tämä
roistojoukko riveiksi, riisui aseista ja pahoinpiteli kaikkia
kansalliskaartin vartiostoja ja patrulleja, joita matkallaan tapasi, ja
yritti, tunkeutuessaan Rue de la Paix'lta Place Vendôme'elle, huutojen:
"Alas keskuskomitea! Alas murhaajat! Eläköön kansalliskokous!"
kaikuessa murtautua sinne asetetun vartioston läpi ja siten päästä
äkkiä hyökkäämään sen takana olevan kansalliskaartin päämajan kimppuun.
Vastaukseksi heidän revolverinlaukauksiinsa tehtiin heille
tavanmukaiset lailliset vaatimukset. Kun niitä ei noudatettu, komensi
kansalliskaartin kenraali ampumaan. Yksi ainoa yhteislaukaus hajoitti
hurjaan pakoon nuo tyhmät narrit, jotka olivat odottaneet, että pelkkä
heidän "siivon seuransa" nähtäväksi asettaminen vaikuttaisi Pariisin
vallankumoukseen samalla tavalla kuin Joosuan pasuunat Jerikon
muureihin. He jättivät jälkeensä kaksi kuollutta kansalliskaartilaista,
yhdeksän vaikeasti haavoittunutta (niiden joukossa yksi keskuskomitean
jäsen) ja koko urotyönsä näyttämön täyteen hajallaan olevia
revolvereita, tikareita ja miekkakeppejä todistukseksi heidän
"rauhallisen" mielenosotuksensa "aseettomasta" luonteesta. Kun Pariisin
kansalliskaarti 13 p. kesäk. 1849 toimeenpani todella rauhallisen
mielenosotuksen ilmaistakseen vastalauseensa ranskalaisten joukkojen
Roomaa vastaan tekemän rosvomaisen hyökkäyksen johdosta, silloin
kuulutti kansalliskokous ja varsinkin Thiers Changarnier'n, joka
silloin oli järjestyspuolueen kenraali, yhteiskunnan pelastajaksi siitä
hyvästä, että tämä oli kaikilta puolilta päästänyt joukkonsa näiden
aseettomien ihmisten kimppuun ampumaan, pieksämään sapeleilla ja
polkemaan niitä kuoliaiksi hevosten jalkoihin. Siiloin julistettiin
Pariisi piiritystilaan; Dufaure lietsoi läpi uusia kuristuslakeja
kansalliskokouksessa; uusia vangitsemisia, uusia karkotuksia, uusi
hirmuvalta alkoi. Mutta "alemmat luokat" tekevät kokonaan toisin.
Vuoden 1871 keskuskomitea antoi näiden "rauhallisen mielenosotuksen"
sankarien yksinkertaisesti livistää tiehensä, ja niin kykenivät ne taas
jo kaksi päivää myöhemmin amiraali Saisset'n johdolla kokoontumaan
siihen _aseistettuun_ mielenosotukseen, joka päättyi tunnettuun
pakomatkaan Versailles'iin. Vastahakoisuudessaan pitkittää Thiers'in
yöllisellä hyökkäyksellään Montmartre'een aloittamaa kansalaissotaa
teki keskuskomitea ehdottoman virheen siinä, ettei se marssittanut
joukkoja silloin täydellisesti avutonta Versailles'ia vastaan ja
tehnyt sillä tavalla loppua Thiers'in ja hänen maajunkkariensa
salaliittopuuhista. Sen sijaan sallittiin järjestyspuolueen vielä
kerran koettaa voimiaan vaaliuurnan ääressä, kun kommuni 26 p.
maaliskuuta valittiin. Tuona päivänä vaihtoivat järjestyksen miehet
piiripormestarien virastoissa hyvänsuopia sanoja vain liiaksi
jalomielisten voittajiensa kanssa, samalla kuin sisimmässään vannoivat
pyhiä lupauksia siitä, että kerran vielä kostavat verisesti.
Ja katsokaa nyt mitalin takapuolta! Thiers alotti toisen sotaretkensä
Pariisia vastaan huhtikuun alussa. Ensimmäinen Versailles'siin saapunut
lähetys pariisilaisia vankeja joutui liikuttavan käsittelyn alaiseksi,
sillä aikaa kuin Ernest Picard kädet housuntaskuissa edestakaisin
kääntelehtien pilkkasi niitä ja Thiers'in ja Favre'n rouvat
seuranaisineen korkealta parvekkeelta taputtivat innostuneina käsiään
Versailles'in pyövelien hävyttömyyksille. Vangitut linjasotamiehet
yksinkertaisesti ammuttiin, urhoollinen ystävämme kenraali Duval,
rautavaluri, murhattiin ilman minkäänlaisia oikeudellisia muotoja.
Gallifet, rouvansa "rakastaja", joka oli tullut yleisesti tunnetuksi
hänen ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan
juomingeissa, rehenteli julistuksessaan sillä, että oli murhauttanut
muutamia hänen ratsumiestensä yllättämiä ja aseista riisumia
kansalliskaartilaisia yhdessä niiden päällikön ja erään luutnantin
kanssa. Vinoy, karkuri, sai Thiers'iltä kunnialegionan suuren ristin
päiväkäskystään, jossa määräsi jokaisen kommunin kannattajain luota
tavatun linjasotamiehen ammuttavaksi. Desmarêt, santarmi, koristeltiin
palkaksi siitä, että hän kavalasti oli teurastajan tavoin tappanut
jalosydämisen ja ritarillisen Flourens'in, -- Flourens'in, joka
31 p. lokakuuta oli pelastanut puolustushallituksen jäsenten
päät. Hänen murhansa "huvittavat yksityiskohdat" esitti Thiers
mielihyvällä ja perusteellisesti kansalliskokouksessa. Parlamentarisen
peukaloisen, jonka on annettu ryhtyä näyttelemään Tamerlan'in osaa,
pöyhkeilevällä itserakkaudella kielsi hän kapinallisilta kaikki
sivistyneen sodankäyntioikeuden suojaamat oikeudet, yksinpä heidän
haavoittuneittensa sitomispaikkojen puolueettomuudenkin. Ei löydy
mitään ilettävämpää kuin tämä apina, jo Voltaire'n ennustama, joka
hetkeksi saa päästää tiikerihimonsa valloilleen.
Senkään jälkeen, kun kommuuni (käskykirjeessään 7.IV.) oli päättänyt
ryhtyä kostotoimenpiteisiin ja julistanut olevansa "pakoitettu Pariisin
suojelemiseksi Versailles'in roistojen ihmissyöjätekoja vastaan
vaatimaan silmän silmästä, hampaan hampaasta" -- ei Thiers lopettanut
julmaa kohteluaan vankeja kohtaan. Hän vielä lisäksi häpäisi niitä
kertomuksissaan seuraavasti: "Koskaan ei ole kunniallisten miesten
surullinen katse kohdannut halveksitun kansanvallan niin halveksittuja
kasvoja" -- kunniallisten miesten, sellaisten kuin Thiers'in ja hänen
ticket-of-leave-miestensä. Toki lopetettiin vankien ampuminen joksikin
aikaa. Mutta tuskin olivat Thiers ja hänen joulukuun-kenraalinsa
huomanneet, että kommunin mainittu käskykirje oli vain tyhjä
uhkaus, niin että oli säästetty yksin santarmiurkkijoita, jotka
oli pidätetty Pariisissa kansalliskaartilaisiksi pukeutuneina, ja
ylikonstaapeleita, joilla oli sytytysgranaatteja -- kun vankien
joukottainen surmaaminen taas aloitettiin ja jatkettiin sitä loppuun
asti. Taloja, joihin kansalliskaartilaisia oli paennut, piirittivät
santarmit, ne valeltiin petroleumilla (jota nyt esiintyy ensi
kerran) ja pistettiin palamaan. Lehtien ambulanssi (Les Ternes'issa)
nouti niistä myöhemmin puoleksi palaneita ruumiita. Neljä
kansalliskaartilaista, jotka huhtikuun 25 p. olivat Belle Epine'n luona
antautuneet muutamille ratsastaville jääkäreille, ampui heti jälestä
yhden toisensa perään ratsumestari, muuan Gallifet'n arvoisa renki.
Yksi noista neljästä, Scheffer, joka jätettiin paikalle näköjään
kuolleena, riensi Pariisin etuvartioston luokse ja antoi ennen
kuolemaansa eräälle kommuunin valiokunnalle valaehtoisen todistuksen
tästä tapahtumasta. Kun Tolain teki sotaministerille välikysymyksen
saman valiokunnan asiasta tekemän ilmoituksen johdosta, tukehdutti
maajunkkarien huuto hänen äänensä ja he kielsivät Leflô'n vastaamasta.
Oli loukkaus heidän "kunniakasta" joukkoaan kohtaan -- puhua sen
urotöistä. Se välinpitämätön äänensävy, jolla Thiers'in kertomuksessa
puhuttiin Moulin Saquet'in luona sikeässä unessa yllätettyjen
kansalliskaartilaisten surmaamisesta ja vankien joukkomurhasta
Clamant'issa, koski jo lontoolaisen Times-lehdenkin ei suinkaan liian
herkkätuntoisiin hermoihin. Mutta olisi naurettavaa tahtoa luetella
edes kaikki ne alkujulmuudet, mitä Pariisin pommittajat ja
orjainpitäjien kapinan lietsojat tekivät vieraan valloittajan turvissa.
Kaikkien näiden kauhujen keskellä unohtaa Thiers parlamentariset
ruikutuksensa sen pelottavan vastuunalaisuuden ohella, mikä
lepää hänen kääpiönhartioillaan, kerskuu, että l'assemblée siège
paisiblement (kansalliskokous pitää kokoustaan rauhassa jälleen)
ja todistaa alituisella juhlapäivällisten syömisellään milloin
joulukuun-kenraaliensa milloin saksalaisten ruhtinasten kanssa, että
hänen ruokahaluaan eivät ole pienimmässäkään määrässä häirinneet
Lecomtes'en ja Clement Thomas'n haamut.