Orjainomistajien salaliiton ensimmäinen yritys kukistaa Pariisi, jonka
jälkeen preussiläisten piti miehittää se, meni myttyyn Bismarckin
kiellosta. Toinen 18 p:nä maaliskuuta tehty yritys päättyi hallituksen
sotajoukkojen häviöön ja hallituksen pakoon Versailles'iin, jonne koko
hallintokoneiston täytyi seurata sitä. Uskottelemalla oltavan
rauhanneuvotteluissa Pariisin kanssa voitti Thiers nyt aikaa
valmistellakseen sotaa Pariisia vastaan. Mutta mistä saada armeija?
Linjarykmenttien jätteet olivat heikot luvultaan ja epäluotettavat
mielialaltaan. Hänen kiihkeät kehotuksensa maakunnille kiirehtiä
kansalliskaarteineen ja vapaaehtoisineen Versailles'in avuksi saivat
vastaukseksi julkista kieltäymistä. Ainoastaan Bretagne lähetti
kourallisen chouaneja, jotka taistelivat valkoisen lipun alla,
jokaisella valkoiselle ommeltu Jesuksen sydän rinnallaan ja
sotahuutonaan: Vive le roi (Eläköön kuningas!). Thiers'in oli näissä
oloissa pakko kaikessa kiireessä haalia kokoon hyvin kirjava joukko
matruuseja, merisotilaita, paavin zuaveja, Valentin'in santarmeja,
Pietrin poliiseja ja mouchardeja (urkkijoita). Mutta tämä joukko olisi
kuitenkin ollut naurettavuuteen asti mitätön ilman niitä vähitellen
saapuvia keisarillisia sotavankeja, jotka Bismarck velan
lyhennysmaksujen suorittamisen jälkeen laski vapaaksi ja jotka
riittivät toiselta puolen pitämään sodan käynnissä ja toiselta
pysyttämään Versailles'in Preussin matelevassa alamaisuudessa. Tämän
sodan kestäessäkin täytyi Versailles'in poliisin pitää silmällä siellä
olevia joukkoja, samalla kuin santarmien täytyi temmata joukkoja
mukaansa ensin itse asettautumalla vaaranalaisiksi vaarallisimmilla
paikoilla. Niitä linnoituksia, jotka kukistuivat, ei otettu, vaan
ostettiin. Kommuunin puoltajien sankarillisuus sai Thiers'in
vakuutetuksi, että Pariisin vastarinta ei ollut murrettavissa hänen
omalla sotanerollaan eikä käytettävissään olevilla pistimillä.
Samaan aikaan kävivät hänen suhteensa maakuntiin yhä vaikeammiksi. Ei
saapunut ainoatakaan hyväksymisadressia Thiers'in ja hänen
maajunkkariensa innostuttamiseksi. Päinvastoin. Lähetystöjä ja
kirjelmiä virtasi kaikilta puolilta, jotka vaativat kaikkea muuta kuin
kunnioittavassa äänilajissa sovintoa Pariisin kanssa sillä pohjalla,
että tasavalta selvästi tunnustetaan, kommuunivapaus vahvistetaan ja
kansalliskokous, jonka valta-aika oli kulunut umpeen, hajoitetaan.
Näitä kirjelmiä saapui sellaiset määrät, että Dufaure, Thiers'in
oikeusministeri, käski eräässä 23 p:nä huhtik. annetussa
kiertokirjeessä yleisiä syyttäjiä käsittelemään "sovinnon huutoja"
rikoksina! Mutta ne toivottomat mahdollisuudet huomioonottaen, jotka
hänen sotaretkensä hänelle avasi, päätti Thiers muuttaa menettelytapaa
ja määräsi koko maassa huhtik. 30 p:nä toimeenpantaviksi
kunnallisvaalit uuden, kansalliskokoukselle sanelemansa
kunnallisasetuksen perusteella. Prefekteineen (maaherroineen) punoen
juonia yhtäällä, poliiseineen peloitellen toisaalla odotti hän täysin
luottavaisesti maakuntain vahvistuksen antavan kansalliskokoukselle
sitä siveellistä tukea, jota sillä ei ollut koskaan ollut, ja saavansa
maakunnilta sitä aineellista apua, jota hän Pariisin voittaakseen
tarvitsi.
Thiers oli heti alusta alkaen pitänyt tarpeellisena pienellä
sovintoilveilyllä, jonka tuli palvella useampaa kuin yhtä
tarkoitusperää, täydentää ryövärisotansa Pariisia vastaan, jota hänen
omissa tiedonannoissaan kaunisteltiin, ja ministeriensä yritykset panna
koko Ranskassa pystyyn uusi hirmuvalta. Tuon ilveilyn piti pimittää
maaseudut, houkutella Pariisin keskiluokkaa ja ennen kaikkea antaa
kansalliskokouksen uskotelluille tasavaltalaisille tilaisuus kätkeä
petoksensa Pariisia kohtaan Thiers'ille annetun luottamuksen taakse.
Maaliskuun 21 p:nä, jolloin hänellä ei vielä ollut mitään sotajoukkoa,
oli hän selittänyt kansalliskokoukselle: "Tulkoon mitä tulee, minä en
tule lähettämään mitään joukkoja Pariisia vastaan." Maaliskuun 27 p:nä
purki hän taas: "Minä olen havainnut tasavallan toteutetuksi
tosiasiaksi ja vahvasti päättänyt pitää sen pystyssä." Todellisuudessa
kukisti hän Lyonissa ja Marseille'ssa vallankumouksen tasavallan
nimessä, samalla kuin hänen maajunkkariensa karjunta vaiensi pelkän
tasavallan nimen mainitsemisenkin Versailles'issa. Tämän sankaritekonsa
jälkeen lievensi hän toteutetun tosiasian oletetuksi tosiasiaksi.
Orleanilaiset prinssit, joiden hän varovaisesti oli antanut lähteä
tiehensä Bordeaux'sta, saivat nyt, julkisesti lakia rikkoen, vapaasti
juonitella Dreux'ssa. Ne myönnytykset, joista Thiers lukemattomissa
kohtauksissaan Pariisin ja maaseudun valtuutettujen kanssa antoi
toiveita -- niin häilyviä kuin ne olivatkin, päättyivät lopuksi, kun
kaikki ympäri kävi, aina siihen, että hänen kostonsa todennäköisesti
tulisi rajoittumaan siihen "kouralliseen rikoksentekijöitä, joka oli
ollut osallisena Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhissa", sillä hyvin
ymmärrettävällä ehdolla, että Pariisi ja Ranska ehdottomasti
tunnustaisivat herra Thiers'in itsensä paraimmaksi tasavallaksi, aivan
samaten kuin hän 1830 oli tehnyt Louis Philippe'n kanssa. Ja
myönnytykset sitten -- hän ei tyytynyt vain pitämään huolta siitä, että
hänen ministerinsä tekivät ne epäilyksenalaisiksi niissä julkisissa
selityksissään, joita ne kansalliskokoukselle niistä antoivat. Ei,
hänellä oli vielä Dufaure'nsa toimimassa. Dufaure, tuo vanha
orleanilainen asianajaja, oli aina piiritystilojen aikana ollut
ylituomarina, niin nyt 1871 Thiers'in aikana kuin 1839 Louis
Philippe'n ja 1849 Louis Bonaparten presidenttinä ollessa. Jollei
hän ollut ministerinä, niin rikastui hän pitämällä puheita
pariisilais-kapitalistien puolesta ja teki valtiollista pääomaa
puhumalla itse voimaansaattamiaan lakeja vastaan. Nyt, tyytymättömänä
siihen, ettei ollut saanut kansalliskokouksessa ajetuksi läpi sarjaa
sortolakeja, joilla Pariisin kukistuttua piti kitkeä pois sieltä
viimeisetkin tasavaltalaisen vapauden jätteet -- nyt ilmaisi hän
ennakoita Pariisin kohtalon hylkäämällä hänelle aivan liian
pitkäveteisen menettelytavan sotaoikeuksissa ja saattamalla voimaan
aivan uuden, julman maastakarkoituslain. V:n 1848 vallankumous, joka
lakkautti kuolemanrangaistuksen valtiollisista rikoksista, oli
korvannut sen maastakarkoituksella. Louis Napoléon ei uskaltanut
uudelleen pystyttää giljotiinin valtaa, ei ainakaan julkisesti.
Maajunkkarien kokouksen, joka vielä ei ollut kyllin rohkea edes
ilmaistakseen, että pariisilaiset eivät olleet kapinoitsijoita, vaan
murhaajia, täytyi siitä syystä rajoittaa ennakolta kostonsa Pariisia
kohtaan Dufaure'n maastakarkoituslakiin. Kaikkien näiden seikkojen
vallitessa olisi Thiers'in ollut mahdoton jatkaa sovintoilveilynsä
näyttelemistä näin kauan, jollei -- mikä juuri oli hänen tarkoituksensa
-- se olisi synnyttänyt raivonhuutoja maajunkkareissa, joitten
märehtivä järki ei tajunnut peliä eikä hänen viekastelunsa, vilppinsä
ja viivästelynsä välttämättömyyttä.
Lähestyviä, 30 p:nä huhtik. tapahtuvia kunnallisvaaleja silmällä pitäen
esitti Thiers 29 p:nä yhden suurista sovintonäytelmistään. Keskellä
erästä tunteellista, puhetaidollista suunpurkaustaan huudahti hän
kansalliskokouksen puhujalavalta: "Ainoa olemassaoleva salaliitto
tasavaltaa vastaan on se, mikä on Pariisissa ja mikä pakoittaa meidät
vuodattamaan ranskalaista verta. Minä toistan kerran toisensa perään:
antakaa vain jumalattomien aseiden pudota niiden käsistä, jotka niitä
kantavat, ja rankaisua silmänräpäyksessä hillitsee rauhanteko, joka
syrjäyttää vain rikollisten pienen joukon". Maajunkkarien kiihkeisiin
välihuutoihin vastasi hän: "Sanokaa minulle, hyvät herrat, minä pyydän
sitä mitä hartaimmin: olenko minä väärässä? Tekeekö se todellakin
teille pahaa, että minä saatoin sanoa teille totuuden, että
rikoksentekijöitä on vain kourallinen? Eikö se ole onni kaikessa
onnettomuudessamme, että ihmiset, jotka kykenivät vuodattamaan Clement
Thomas'n ja kenraali Lecomte'n verta, ovat vain harvinaisia
poikkeuksia?"
Ranska oli kuitenkin kuuro Thiers'in puheille, joilla hän imarteli
itselleen esittäneensä parlamentarisen sireenilaulun. Kaikista 700,000
kunnanvaltuutetusta, jotka valittiin 35,000:sta Ranskalle pelastetusta
kunnasta, eivät yhtyneet legitimistit, orleanilaiset ja bonapartelaiset
kyenneet ajamaan läpi 8000. Seuraavien täydennys- ja uusintavaalien
tulos oli vielä vihamielisempi heille. Kansalliskokous, sen sijaan että
se olisi maaseudulta saanut niin kipeästi tarvitsemaansa aineellista
voimaa, kadotti viimeisenkin siveellisen vallan vaatimuksen:
vaatimuksen olla yleisen äänioikeuden ilmaisuna Ranskassa. Ja
tehdäkseen tappion täydelliseksi uhkasivat kaikkien Ranskan kaupunkien
äsken valitut valtuutetut Versailles'in vallananastajien kokousta
vastakokouksen kutsumisella Bordeaux'seen.
Silloin oli kauan odotettu hetki Bismarckin ratkaisevalle
esiintymiselle tullut. Hän käski hallitsijaäänellä Thiers'in viipymättä
lähettämään valtuutetut lopullista rauhantekoa varten Frankfurtiin.
Nöyrästi totellen herransa ja mestarinsa kutsua kiiruhti Thiers
lähettämään koetellun Jules Favre'ensa, apunaan Pouyer-Quertier.
Pouyer-Quertier, "etevä" puuvillankehrääjä Rouen'ista, oli tulinen,
jopa orjamainen toisen keisarikunnan kannattaja, joka ei koskaan ollut
havainnut siinä mitään muuta väärää kuin kauppasopimuksen Englannin
kanssa, mikä sopimus haittasi hänen omia tehtailijaetujaan. Tuskin oli
Thiers Bordeaux'ssa tehnyt hänet finanssiministeriksi, kun hän alkoi
esittää valituksia tuota jumalatonta sopimusta vastaan, antoi
viittauksia, että se pian olisi lakkautettava, olipa vielä kyllin
häpeämätön koettaessaan, vaikkakin turhaan (koska hän oli tehnyt
laskelmansa ilman Bismarck'ia), heti uudelleen voimaan saattaa vanhat
suojelustullit Elsassia vastaan, jossa ei, kuten hän sanoi,
minkäänlaisia voimassaolevia kansainvälisiä sopimuksia ollut tuon
toimenpiteen esteenä. Tämä mies, joka vastavallankumouksessa näki
keinon työpalkkojen polkemiseksi alas Rouen'issa ja ranskalaisten
maakuntien luovuttamisessa keinon tavaroittensa hinnan korottamiseksi
Ranskassa, -- eikö hän ollut kuin ennakolta määrätty arvokkaaksi
toveriksi Jules Favre'elle tämän viimeisessä, koko hänen työnsä
kruunaavassa petoksessa?
Kun tämä oivallinen pari valtuutettuja tuli Frankfurtiin, ärjäsi
Bismarck kohta heille komennuksen: joko keisarikunta palautettava tai
tinkimättä hyväksyttävä minun rauhanehtoni! Nämä ehdot sisälsivät, että
sotakorvauksen maksamisen määräaikoja oli lyhennettävä, sen ohella,
että preussiläiset joukot saivat jatkuvasti pitää miehitettyinä
Pariisin linnoitukset, siksi kuin Bismarck selitti olevansa tyytyväinen
asiain tilaan Ranskassa -- niin että Preussi tunnustettiin korkeimmaksi
erotuomariksi Ranskan sisäisissä asioissa! Sitävastoin oli Bismarck
valmis Pariisin puhdistamista varten laskemaan vapaaksi vangitun
bonapartelaisen armeijan ja antamaan suoranaista apua Keisari Wilhelmin
joukoista. Hän takasi rehellisyytensä sillä, että teki sotakorvauksen
ensimmäisen erän maksamisen riippuvaksi Pariisin rauhoittamisesta.
Sellaisen syötin luonnollisesti Thiers ja hänen asiamiehensä
nielaisivat ahnaasti. He allekirjoittivat sopimuksen 10 p:nä toukok. ja
hankkivat kansalliskokouksen vahvistuksen sille jo 21 p:nä.
Rauhanteon ja bonapartelaisten vankien saapumisen välillä olevana
aikana tunsi Thiers velvollisuudekseen uudelleen ottaa esitettäväksi
sovintopilansa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen tasavaltalaiset
kätyrinsä olivat äärimmäisessä tuskassa löytääkseen verhon, millä
peittäisivät silmänsä Pariisin verilöylyn valmisteluilta. Vielä toukok.
8 p:nä vastasi hän eräälle sovinnollismieliselle keskiluokan porvarien
lähetystölle: "Niinpiankuin kapinoitsijat päättävät antautua, tulevat
Pariisin portit kokonaisen viikon olemaan selko selällään kaikille
muille paitsi kenraalien Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhaajille."
Muutamia päiviä senjälkeen, kun maajunkkarit ankarin sanoin syyttivät
häntä tästä lupauksesta, kieltäytyi hän kaikista selityksistä, mutta
lisäsi tuon merkitsevän viittauksen: "Minä sanon Teille, että Teidän
joukossanne on kärsimättömiä, joilla on aivan liian kiire. Tällaisten
täytyy odottaa vielä kahdeksan päivää. Näiden kahdeksan päivän kuluttua
ei enää ole mitään vaaraa olemassa ja tehtävä tulee silloin vastaamaan
heidän rohkeuttaan ja heidän kykyjään." Heti kuin Mac Mahon saattoi
luvata, että hän kohta oli valmis hyökkäämään Pariisiin, selitti Thiers
kansalliskokoukselle, että hän tulee menemään Pariisiin _laki
kädessään_ ja vaatimaan täydellisen sovituksen niiltä kurjilta, jotka
ovat uhranneet sotamiesten henkiä ja hävittäneet julkisia
muistomerkkejä. Kun ratkaisun hetki läheni, sanoi hän
kansalliskokoukselle: "Minulla ei ole armoa"; Pariisille, että
tuomionsa on julistettu; bonapartelaisille roistoilleen, että heillä
oli esivallan lupa vaatia Pariisilta kostoa halunsa mukaan.
Vihdoinkin, kun kavallus 21 p:nä toukokuuta oli aukaissut Pariisin
portit kenraali Douai'lle, paljasti Thiers 22 p:nä maajunkkareilleen
sovintoilveilynsä "tarkoituksen", jonka he niin itsepintaisesti olivat
väärin käsittäneet. "Minä sanoin Teille muutamia päiviä sitten, että me
lähestymme päämäärää. Tänään tulen Teille sanomaan, että -- päämäärä on
saavutettu. Järjestyksen, oikeuden ja sivistyksen voitto on vihdoinkin
voitettu."
Ja se oli voitettu. Porvarillisen järjestelmän sivistys ja oikeus
esiintyy todellisessa, kaameassa valaistuksessaan, niinpian kuin tämän
järjestelmän orjat nousevat kapinaan herrojansa vastaan. Silloin tulee
tuo sivistys ja tuo oikeus näkyviin peittelemättömänä raakuutena ja
laittomina kostoina. Jokainen uusi vaihe rikkauden riistäjien ja sen
tuottajien välisessä luokkataistelussa osoittaa tämän tosiasian yhä
räikeämmin. Yksin porvariston v. 1848 tekemät julmuudetkin peittyvät
varjoon v. 1871 harjoitetun kuvaamattoman kataluuden rinnalla. Se
uhrautuva sankarillisuus, jolla Pariisin väestö -- miehet, naiset ja
lapset -- jatkoi taistelua kahdeksan pitkää päivää versaillesilaisten
hyökkäyksen jälkeen, kuvastaa yhtä suuressa määrässä heidän puoltamansa
asian suuruutta kuin sotamiesten helvetilliset teot kuvastavat sen
sivistyksen synnynnäistä henkeä, jonka palkattuja puolustajia ja
kostajia he ovat. Mainehikas sivistys todellakin, jonka elinkysymys on,
miten se selviytyy murhattujen ruumiskasoista, sittenkuin taistelu on
tauonnut!
Löytääksemme vastineen Thiers'in ja hänen verikoirainsa menettelylle on
meidän mentävä ajassa taaksepäin Sullan ja molempain roomalaisten
triumviraattien aikoihin. Silloin tapaamme samanlaisia kylmäverisiä
joukkoteurastuksia; saman välinpitämättömyyden ijästä ja suvusta
murhatessa; saman menettelytavan vankien kiduttamisessa; samat pannaan
julistamiset, mutta tällä kerralla kokonaista luokkaa vastaan; saman
hurjan ajometsästyksen johtajien perässä, jottei vaan yksikään ainoa
pääsisi käsistä; samat ilmiannot valtiollisia ja yksityisiä vastustajia
vastaan; saman välinpitämättömyyden raadellessa väestöä, jolla ei ole
mitään tekemistä taistelujen kanssa. Se ero vain on olemassa, ettei
roomalaisilla vielä ollut kuularuiskuja tuhottavien joukottaiseen
surmaamiseen eivätkä he "kantaneet käsissään lakia" eikä myöskään
huulillaan sanaa "sivistys".
Ja näitten häpeällisten tekojen jälkeen katsokaa nyt porvarillisen
sivistyksen toista, vielä inhottavampaa puolta, sellaisena kuin se on
kuvattu sen omissa lehdissä!
"Samaan aikaan", kirjoittaa erään lontoolaisen tory-lehden Pariisin
kirjeenvaihtaja, "samaan aikaan kuin yksinäiset laukaukset vielä
kajahtelevat kaukaisuudessa ja haavoittuneita, hoidottomiksi jätettyinä
kuolee Père-Lachaise'n hautakivien välissä, kun 6,000 pelästynyttä
kapinoitsijaa epätoivon kuolinkamppailussa eksyksissään harhailee
katakombien salakäytävissä ja onnettomia ihmisiä vielä kuljeksii
kaduilla kuularuiskujen joukottain ammuttavina -- on surullista nähdä
kahvilat täyteen ahdettuina absintinjuojia, biljardin- ja
dominonpelaajia, nähdä naisellisen turmeluksen leviävän boulevardeille
ja kuulla, kuinka juomisen ja mässäyksen suuriääninen melu ylhäisten
ravintoloiden yksityishuoneista häiritsee yörauhaa." Herra Edouard
Herve kirjoittaa "Journal de Paris" -nimisessä, kommuunin
lakkauttamassa versaillesilaisessa lehdessä: "Se tapa, millä Pariisin
väestö (!) eilen ilmaisi tyytyväisyytensä, oli tosiaankin enempi kuin
rivo, ja me pelkäämme sen aikaa myöten käyvän pahemmaksi. Pariisi on
nyt juhla-asussaan, joka totisesti ei ole paikallaan, ja täytyy siitä
tulla loppu, jollemme tahdo kantaa 'turmeluksen Pariisin' nimeä." Ja
sitten lainaa hän erään kohdan Tacituksesta: "Ja kuitenkin heti
seuraavana aamuna tämän hirveän taistelun jälkeen ja ennenkuin se
täydellisesti oli taisteltukaan loppuun, alkoi Rooma, alennustilassaan
ja turmeltuneena, uudelleen rypeä siinä hyvinvoinnin rapakossa, joka
turmeli sen ruumiin ja tahrasi sen sielun -- alibi prolia et vulnera,
alibi balnea et popinoeque (täällä taisteluita ja haavoja, tuolla
kylpyjä ja ravintoloita)." -- Herra Herve unohtaa vain, että se
"Pariisin väestö", josta hän puhuu, on Thiers'in Pariisin väkeä,
ranskalais-keikareita, joita joukottain palaa Versailles'ista, Saint
Denis'stä, Reuil'sta ja Saint Germain'ista, -- todellakin "turmeluksen
Pariisi".
Jokaisessa verisessä voitonriemussa, mitä tämä häpeällinen, työn
orjuuttamiseen perustuva sivistys viettää saatuaan voiton uuden ja
paremman yhteiskunnan uhrautuvaisista esitaistelijoista, hukkuu sen
teurasuhrien huuto parjausten tulvaan, jota yli maailman vyöryvä kaiku
toistaa. Kommuunin iloinen työläisten Pariisi muuttuu äkkiä
"järjestyksen" verikoirain käsissä pandominiumiksi. Ja mitä todistaa
tämä hirmuinen muutos kaikkien maiden porvarilliselle järjelle? Ei
muuta kuin että kommuuni on tehnyt liiton sivistystä vastaan. Pariisin
väestö uhraa innostuneena henkensä kommuunin puolesta; sen kuolleitten
lukumäärä on suurempi kuin missään aikaisemmassa taistelussa. Mitä se
todistaa? Ei mitään muuta kuin että kommuuni ei ollut kansan oma
hallitus, vaan kourallisen rikoksentekijöitä suorittama väkivallanteko!
Pariisin naiset uhraavat ilomielin henkensä niin katusuluilla kuin
mestauspaikoillakin. Mitä tämä todistaa? Ainoastaan sitä, että
kommuunin paha henki on muuttanut ne raivottariksi. Kommuunin
maltillisuus sen kaksikuukautisen kieltämättömän vallan aikana löytää
vastaavaisuutensa vain sen puolustuksen sankaruudessa. Mitä se
todistaa? Ei mitään muuta kuin sitä, että kommuuni kokonaista kaksi
kuukautta maltillisuuden ja ihmisyyden naamarin alle säläsi pirullisten
halujensa verenhimon päästääkseen kuolinkamppailunsa hetkellä sen
valloilleen.
Pariisin työläiset ovat sankarillisessa itsensäuhrauksessa vieneet
mukanaan rakennuksia ja muistomerkkejä liekkeihin. Kun köyhälistön
hallitsijat silpovat työläisten eläviä ruumiita kappaleiksi, ei heillä
enää olekaan lupa luulla saavansa voittokulussa kulkea takaisin
asuinsijojensa koskemattomien muurien sisäpuolelle. Versailles'in
hallitus huudahtaa: murhapoltto! ja kuiskaa tuon iskusanan kaikille
kätyreilleen etäisintäkin kylää myöten, jotta ne kaikkialla ryhtyvät
ajamaan takaa vastustajiaan, epäiltyinä ammattimaisesta murhapoltosta!
Koko maailman porvaristo katselee mielihyvällä joukkoteurastuksia
taistelun jälkeen, mutta kauhistuu kovasti kodin ja konnun
häväisemistä!
Kun hallitukset antavat sotalaivastoilleen esivallan lupakirjan
"surmata, polttaa ja hävittää", onko se päästökirja murhapoltosta? Kun
brittiläiset joukot vallattomuudessaan polttivat Washington'in
kapitoliumin ja Kiinan keisarin kesäpalatsin, oliko se murhapoltto? Kun
Thiers kuuden viikon ajan pommitti Pariisia sillä tekosyyllä, että hän
tahtoi sytyttää vain sellaiset talot, joissa oli ihmisiä, oliko se
murhapolttoa? -- Sodassa on tuli täysin oikeudenmukainen ase.
Vihollisen miehittämiä rakennuksia pommitetaan, jotta saataisiin ne
syttymään. Jos puolustajien täytyy ne jättää, niin pistävät ne itse ne
palamaan, jotta eivät hyökkääjät pääse niihin asettumaan. Poroksi
polttaminen on aina ollut niiden rakennusten välttämätön kohtalo,
jotka ovat sijainneet maailman säännöllisten sotajoukkojen
taistelurintamilla. Mutta sorrettujen sodassa sortajiaan vastaan,
historian ainoassa oikeudenmukaisessa sodassa, ei tämä millään muotoa
saisi olla sääntönä. Kommuuni on käyttänyt tulta puolustuskeinona
sanan ahtaimmassa merkityksessä. Se käytti sitä sulkeakseen
versaillesilaisten joukoilta nuo pitkät suorat kadut, jotka Haussmann
tahallisesti tykkitulta varten oli aukaissut. Se käytti sitä
peittääkseen peräytymistään, aivan samaten kuin versaillesilaiset
eteenpäin tunkeutuessaan käyttivät granaattejaan, jotka hävittivät
vähintään yhtä paljon taloja kuin kommuunin tuli. Vielä tänä päivänä on
ratkaisematta, mitkä talot ovat puolustajien, mitkä hyökkääjien
sytyttämiä. Ja puolustajat turvautuivat tuleen vasta sitten, kun
versaillesilaiset joukot jo olivat aloittaneet vangittujen
joukkomurhaamisen. -- Sitäpaitsi oli kommuuni aikoja ennen julkisesti
kuuluttanut, että se äärimmäisyyteen jouduttuaan tulisi hautaamaan
itsensä Pariisin pirstaleiden alle ja tekemään siitä toisen Moskovan,
samoin kuin puolustushallituskin, tosin ainoastaan kavallustaan
peittääkseen, oli luvannut. Juuri tätä tarkoitusta varten oli Trochu
aikoinaan hankkinut tarvittavan paloöljyn. Kommuuni tiesi, että sen
vastustajat eivät rahtuakaan välittäneet pariisilaisväestön hengestä,
mutta kyllä sitä enemmän omista siellä olevista rakennuksistaan. Ja
Thiers oli omasta puolestaan selittänyt, että hän tulisi olemaan
järkähtämätön kostossaan. Kohta kuin hänellä oli joukkonsa
taisteluvalmiina toisella puolella ja preussiläiset katkaisivat
ulospääsyn toisella, huudahti hän: "Minulla ei ole armoa. Kosto tulee
olemaan täydellinen, oikeus ankara". Jos Pariisin työläisten teot
olivat vandalismia (raakalaisuutta), niin olivat ne epätoivoisen
puolustuksen eivätkä voitonriemun vandalismia, niinkuin oli se, johon
kristityt tekivät itsensä syypäiksi pakanallisen antiikin todellakin
verrattomia taideteoksia kohtaan; ja tämänkin vandalismin on
historiankirjoittaja todistanut oikeutetuksi välttämättömänä ja
suhteellisesti pienimerkityksellisenä kohtana jättiläistaistelussa
uuden syntyvän ja vanhan hajoavan yhteiskunnan välillä. Vielä vähemmän
oli se jonkin Haussmann'in vandalismia, joka pyyhkäisi pois
historiallisen Pariisin tehdäkseen sijaa tyhjäntoimittajien Pariisille.
Mutta kommuunin surmaamat kuusikymmentäneljä panttivankia, niiden
joukossa Pariisin arkkipiispa! -- Porvaristo ja sen armeija olivat
kesäkuussa 1848 ottaneet uudelleen käytäntöön jo aikoja sitten
sodankäynnistä hävinneen tavan -- turvattomien vankiensa ampumisen.
Tätä julmaa tapaa on siitä lähtien pienemmässä tai suuremmassa määrässä
käytetty kaikkia kansankapinoita tukahdutettaessa Euroopassa ja
Intiassa, mikä todistaa, että se oli todellinen "sivistyksen
edistysaskel!" Toiselta puolelta olivat preussiläiset Ranskassa
herättäneet henkiin tavan ottaa panttivankeja -- syyttömiä ihmisiä,
jotka hengellään olivat heille vastuussa toisten toimista. Kun Thiers,
kuten olemme nähneet, heti taistelun alusta alkaen saattoi voimaan tuon
inhimillisen tavan ampua kuoliaaksi kommuunin vankeja, ei kommuunille
jäänyt muuta keinoa näitten vankien hengen suojelemiseksi kuin
turvautua tuohon preussilaiseen tapaan ottaa panttivankeja.
Panttivankien henki oli monen moneen kertaan menetetty vankien
jatkuvalla ampumisella Versailles'issa. Miten saatettiinkaan niitä enää
säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla Mac Mahonin pretoriaanit juhlivat
tuloansa Pariisiin? Pitikö viimeisenkin vastapainon porvarihallituksen
hillittömälle raakuudelle -- panttivankien ottamisen -- jäädä vain
naurun esineeksi? Piispa Darboy'n todellinen murhaaja on Thiers.
Kommuuni oli kerran toisensa perään tarjoutunut vaihtamaan arkkipiispan
ja joukon muita pappeja kaupanpäällisiksi yhtä ainoata, Thiers'in
kiinnipitämätä Blanqui'ta vastaan. Thiers kieltäytyi itsepintaisesti.
Hän tiesi, että hän Blanqui'ssa antaisi kommuunille yhden pään lisää,
kun sitävastoin arkkipiispa parhaiten palveli hänen tarkoituksiaan --
ruumiina. Thiers matki tässä suhteessa Cavaignac'ia. Minkä kauhun
huudon pääsevätkään Cavaignac ja hänen "järjestyksen miehensä", kun he
kesäkuussa 1848 leimasivat kapinoitsijat arkkipiispa Affre'n
murhaajiksi! Ja kuitenkin tiesivät he varsin hyvin, että arkkipiispan
olivat ampuneet järjestyspuolen sotamiehet. Jacquemet, arkkipiispan
tuomiorovasti, oli kohta teon jälkeen antanut hänelle siihen suuntaan
käyvän todistuksensa.
Koko tämä parjauksen kuoro, jota järjestyspuolue verijuhliensa
yhteydessä ei koskaan ole jättänyt ääneen virittämättä uhrejansa
vastaan, todistaa vain, että meidän päiviemme porvaristo pitää itseään
sen muinoisen feodaliherran laillistettuna jälkeläisenä, joka piti
jokaista asetta omassa kädessään oikeutettuna plebeijiä vastaan, kun
sitä vastoin mikä ase tahansa plebeijin kädessä oli ilman muuta rikos.
Hallitsevan luokan salaliitto vallankumouksen kukistamiseksi vieraan
valloittajan suojeluksen alla käydyn sisällisen sodan kautta --
salaliitto, jonka jälkiä me olemme seuranneet syyskuusta lähtien siihen
saakka, kun Mac Mahon'in pretoriaanit St Cloud'n portista marssivat
sisään -- saavutti huippunsa Pariisin verilöylyssä. Bismarck katselee
tyytyväisenä muhoillen Pariisin raunioita, joissa hän ehkä näki
"ensimmäisen suorituserän" siitä yleisestä suurten kaupunkien
hävityksestä, jota hän oli pyytänyt saada tehdäkseen, kun vielä oli
yksinkertainen maajunkkari preussilaisessa chambre introuvable'ssa
(maajunkkarien kamarissa) v. 1849. Hän katselee tyytyväisenä Pariisin
köyhälistön ruumiita. Hänelle ei se ole ainoastaan vallankumouksen
hävittämistä vaan samalla Ranskan hävittämistä, joka nyt todella on
mestattu, vieläpä Ranskan oman hallituksen toimesta. Kaikille
menestyksellisille valtiomiehille ominaisella pintapuolisuudella näkee
hän vain tämän valtavan historiallisen tapahtuman ulkokuoren. Missä on
milloinkaan aikaisemmin historia pannut näyttämölle voittajan, joka
kruunaa voittonsa sillä, että näyttelee ei ainoastaan voitetun
hallituksen santarmin, vaan samalla myös sen palkatun salamurhaajan
osaa? Preussin ja Pariisin kommuunin välillä ei ollut mitään sotaa.
Päinvastoin: kommuuni oli hyväksynyt rauhanehdot ja Preussi oli
vakuuttanut puolueettomuutensa. Preussi ei siis ollut sotaakäyvä puoli.
Se toimi kuin salamurhaaja, kuin pelkuri salamurhaaja, koska se ei
ottanut päälleen mitään vaaroja; kuin palkattu salamurhaaja, sillä se
teki 500 miljoonaan nousevien verirahojensa maksamisen riippuvaksi
Pariisin kukistumisesta, ja niin tuli vihdoinkin päivänvaloon tuon
sodan todellinen luonne, jonka kautta kaitselmus oli asettanut hurskaan
ja siveellisen Saksan kurittamaan jumalatonta ja kevytmielistä Ranskaa!
Ja tämä ennenkuulumaton rikos kansainvälistä oikeutta vastaan, jo
sellaisena kuin sen ovat käsittäneet vanhan ajan lainoppineet, on sen
sijaan, että se olisi ravistanut Euroopan "sivistyneet" hallitukset
hereille julistamaan lupauksensa rikkoneen Preussin, joka oli pelkkä
ase Pietarin hallituksen kädessä, kansainkiroukseen -- se on sen sijaan
pannut ne vain miettimään, eivätkö nekin harvat teurasuhrit, jotka ovat
päässeet pujahtamaan pakoon Pariisia ympäröineen kaksinkertaisen
vahtiketjun lävitse, olisi luovutettava Versailles'in hallituksen
pyöveleille!
Että uudemman ajan valtavimman sodan jälkeen voittava ja voitettu
armeija tekevät liiton yhteisesti teurastaakseen köyhälistöä --
sellainen ennenkuulumaton tapaus ei todista, niinkuin Bismarck luulee,
uuden ylöspäin pyrkivän yhteiskunnan kukistumista, vaan se todistaa
vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajaantumista. Korkein
sankarillinen nousu, mihin tämä vanha yhteiskunta vielä kykeni,
on kansallissota, ja tämä osoittautuu nyt olevan pelkkää
hallitushuijausta, jolla ei enää ole muuta tarkoitusta kuin lykätä
tuonnemmaksi luokkataistelua ja joka huijaus sysätään syrjään heti kuin
luokkataistelu jälleen leimahtaa esiin kansalaissotana. Luokkavalta ei
enää kykene piiloittamaan itseänsä kansallisen virkatakin alle.
_Kansalliset hallitukset nousevat yhtenä köyhälistöä vastaan!_
V:n 1871 helluntaipäivän jälkeen ei voi enää olla rauhaa eikä aselepoa
Ranskan työväestön ja sen työntuotteiden anastajien välillä. Palkatun
sotaväen rautainen käsi saattanee ehkä jonkun aikaa pitää molempia
luokkia saman painostuksen alla. Mutta taistelun täytyy yhä uudestaan
ja uudestaan puhjeta alati kasvavassa laajuudessa eikä voi olla
epäilystäkään siitä, kuka tulee olemaan lopullinen voittaja -- harvat
riistäjätkö vai työtätekevien valtava enemmistö. Ja Ranskan työväestö
on ainoastaan koko uusiaikaisen köyhälistön etujoukko.
Samaan aikaan kuin Euroopan hallitukset tällä tavalla Pariisin
edustalla todistavat luokkavallan kansainvälistä luonnetta, huutavat he
täyttä kurkkua kansainvälisen työväenliiton -- joka on työn
kansainvälinen vastajärjestö pääoman yleismaailmallista liittoa vastaan
-- olevan pääsyyllisen koko tähän onnettomuuteen. Thiers syytti
sitä työn despootiksi (sortovaltiaaksi), joka tahtoo käydä sen
vapauttajasta. Picard käski, että kaikki yhteys internatsionalen
ranskalaisten ja ulkomaalaisten osastojen välillä oli katkaistava.
Kreivi Jaubert, Thiers'in vanha, muumioitu rikoskumppani v:n 1835
ajoilta, julisti kaikkien hallitusten tärkeimmän tehtävän olevan
hävittää sen juurinensa. Maajunkkarit kansalliskokouksessa karjuvat
sitä vastaan, ja koko Euroopan sanomalehdistö yhtyy kööriin. Eräs
arvossapidetty ranskalainen kirjailija, joka on täydellisesti vieras
liitollemme, lausuu siitä seuraavasti: "Kansalliskaartin keskuskomitean
jäsenet, samoin kuin suurin osa kommuunin jäsenistä ovat toimeliaimpia,
taitavimpia ja tarmokkaimpia päitä kansainvälisessä työväenliitossa...
henkilöitä, jotka ovat läpeensä rehellisiä, suoria, pystyviä, täynnä
antaumusta, vilpittömiä ja innostuneita sanan hyvässä merkityksessä."
Poliisilta vivahtava porvariäly luonnollisesti kuvittelee
kansainvälisen työväenliiton jonkinlaiseksi salaiseksi seuraksi, jonka
keskusvirasto aika ajoin määrää toimeenpantaviksi purkauksia eri
maissa. Liittomme on kuitenkin tosiasiallisesti ainoastaan se
kansainvälinen side, joka yhdistää sivistyneen maailman eri maitten
edistyneimmät työläiset yhteen. Missä maassa, missä muodossa ja
minkälaisissa oloissa tahansa luokkataistelua muodossa tai toisessa
ilmeneekin, on luonnollista, että liittomme jäsenet ovat etunenässä. Se
maaperä, jossa se versoo, on uusiaikainen yhteiskunta itse. Sitä ei
voida polkea maahan suurimmallakaan verenvuodatuksella. Hävittääkseen
sen täytyisi hallitusten ennen kaikkea hävittää pääoman pakkovalta työn
yli -- siis hävittää oman loiselämänsä ehto.
Työläisten Pariisia kommuuneineen tullaan aina juhlimaan uuden
yhteiskunnan kunniakkaana airueena. Sen marttyyrit ovat haudatut
työväenluokan suureen sydämeen. Sen hävittäjät on historia jo nyt
naulannut siihen häpeäpaaluun, josta heidän pappiensa kaikki rukoukset
ovat voimattomia heitä pelastamaan.
Pääneuvosto:
M.T. Boon, Fred. Bradnick, G.H. Buttery, Caihill, Villiam Hales, Kolb,
Fred. Lessner, G. Milner, Thomas Mottershead, Charles Murray, Pfänder,
Roach, Rühl, Sadler, Cowell Steyney, Alf. Taylor, V. Townshend.
Kirjeenvaihtaja-sihteerit:
Eugene Dupont, Ranska. -- Karl Marx, Saksa ja Hollanti. -- Friedrich
Engels, Belgia ja Espanja. -- Hermann Jung, Sveitsi. -- P. Giovacchini,
Italia. -- Zevy Moritz, Unkari. -- Anton Zabicki, Puola. -- J. Cohen,
Tanska. -- J.G. Eccarius, Yhdysvallat.
Hermann Jung, puheenjohtaja. -- John Veston, rahastonhoitaja. -- Georg
Harris, rahastonh. apulainen. -- John Hales, yleissihteeri. 256, High
Holborn, London, W.C, toukokuun 30 pnä 1871.
Liitteitä.
I. Vankijono pysäytettiin Avenue Uhrich'ille ja asetettiin neljä- tai
viisimiehisiin riveihin katukäytävälle, kasvot kadulle päin. Kenraali,
markiisi de Gallifet esikuntineen nousi hevosten selästä ja tarkasti
linjaa alkaen vasemmalta sivustalta. Kenraali kulki hitaasti pitkin
rivejä tarkastellen niitä. Silloin tällöin pysähtyi hän, ottaen
olkapäästä tai viitaten takimaisista riveisiä jonkin miehen erilleen.
Nämä tällä tavoin poimitut asetettiin pitemmittä puheitta keskelle
katua, jossa ne pian muodostivat oman erityisen rivinsä... Oli
silmiinpistävää, että menettely antoi runsaasti sijaa erehdyksille.
Eräs ratsastava upseeri kiinnitti kenraalin huomiota erääseen mieheen
ja erääseen naiseen jonkin erityisen pahantyön tähden. Nainen syöksyi
esiin rivistä, lankesi polvilleen ja vakuutti ojennetuin käsivarsin
kiihkeästi syyttömyyttään. Kenraali odotti keskeytystä puhetulvassa ja
sanoi sitten mitä levollisimmalla naamalla ja ryhtiään liikauttamatta:
"Rouvaseni, minä olen käynyt kaikissa Pariisin teaattereissa, ei maksa
vaivaa näytellä ilveilyä (il ne vaut pas la peine de jouer la
comédie)... Tuona päivänä ei ollut hyvä olla kenenkään, jos hän oli
huomattavasti suurempi, likaisempi, puhtaampi, vanhempi tai rumempi
kuin kanssaihmisensä. Erään miehen suhteen kiinnitti erikoisesti
huomiotani, että hänen oli kiittäminen pikaisesta pääsystään tästä
maallisesta murheenlaaksosta ainoastaan sisäänlyötyä nenäänsä... Toista
sataa poimittiin tällä tavoin, ryhmä sotamiehiä komennettiin ampumaan
ja muu osa vangeista sai marssia eteenpäin, valittujen jäädessä
jälelle. Muutamia minuutteja jälkeenpäin alkoi ryhmä takanamme ja
jatkoi -- lyhyin keskeytyksin -- ampumistaan yli neljännestunnin. Näin
tapahtui näiden umpimähkään tuomittujen onnettomien telotus." -- Daily
News-lehden Pariisin kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä. -- Mainittu
Gallifet, "rouvansa rakastaja, joka yleisesti oli tunnettu hänen
ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan
juomingeissa", oli sodan aikana yleisesti tunnettu nimellä ranskalainen
_vänrikki Pistooli_.
"Le Temps", harkitseva eikä millään tavalla huomiota herättämään
taipuvainen lehti, kertoo hirvittävän jutun puolittain kuoliaaksi
ammutuista ja ennen kuolemaansa haudatuista ihmisistä. Suuri joukko
haudattiin Jacques-la-Bouchièré'n luona olevalle torille ja monien
peitteeksi viskattiin ainoastaan ohut kerros maata. Päivällä katujen
hälinä hämmensi kaiken, mutta yön hiljaisuudessa heräsivät läheisten
talojen asukkaat hiljaiseen voihkimiseen, ja aamulla nähtiin suljetun
nyrkin pistävän ylös maasta. Tuon johdosta käskettiin ruumiit kaivaa
uudelleen ylös... Että monet haavottuneet haudattiin elävältä, siitä ei
voi olla pienintäkään epäilystä. Yhden tapauksen voin taata. Kun Brunei
ja hänen rakastettunsa toukok. 24 p. olivat ammutut erään Vendôme-torin
varrella olevan talon pihalla, annettiin heidän maata siinä 27 p:vän
iltapäivään. Kun silloin vihdoinkin tultiin viemään ruumiita pois,
havaittiin naisen vielä olevan elossa ja vietiin hänet sitomispaikalle.
Vaikka häneen oli osunut neljä kuulaa, on hengenvaara nyt ohi. --
Evening Standart-lehden Pariisin-kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä.
II. Seuraava kirje oli julkaistuna lontoolaisessa Times-lehdessä 13
p:nä kesäkuuta:
Times-Iehden toimittajalle. -- Herra Toimittaja! -- Kesäkuun 6 p:nä
1871 on hra Jules Favre lähettänyt kaikille Euroopan valloille
osoitetun kiertokirjeen, jossa hän vaatii kansainvälistä työväenliittoa
kuristettavaksi kuoliaaksi. Muutamat huomautukset riittänevät
valaisemaan tätä asiakirjaa.
Jo meidän sääntöjemme johdannossa on ilmoitettuna, että internationale
perustettiin syyskuun 28 p:nä 1864 julkisessa kokouksessa St. Martin
Hallissa, Long Acre, Lontoossa. Hänelle itselleen parhaiten tunnetuista
syistä asettaa Jules Favre perustamisen päivänmäärän ajassa taaksepäin
aina vuoteen 1862.
Meidän periaatteitamme selostaakseen uskottelee hän jäsentävänsä 'sen
(internationalen) 25 p:nä maalisk. 1869 julkaistua painotuotetta.' Ja
mitä hän lainaa? Erään seuran julkaisua, joka ei ole internationale.
Tämän kaltaisia temppuja käytti hän jo silloin kuin hän verrattain
nuorena asianajajana puolusti pariisilaista Le National-lehteä
parjauksesta nostettuja Cabet'n kanteita vastaan. Silloin uskotteli hän
toistavansa otteita Cabet'n lentokirjasista, kun sen sijaan luki itse
väliin pistämiään lisälauseita. Tämä silmänkääntäjätemppu paljastettiin
kuitenkin oikeuden edessä ja olisi hän, jos Cabet ei olisi ollut niin
peräänantavainen, rangaistukseksi tullut potkituksi pois Pariisin
asianajajien yhdistyksestä. Kaikista näistä asiakirjoista, joita hän
vetää esiin internationalen asiakirjoina, ei yksikään ole sen. Niinpä
sanoo hän: 'Liitto julistaa olevansa ateistinen, sanoo Lontoossa 1869
perustettu pääneuvosto.' Pääneuvosto ei ole koskaan julkaissut
tuollaista. Päinvastoin: se on julkaissut asiakirjan, joka on
kuolettanut "allianssin" -- L'Alliance de la democratie socialiste
Genevessä, jota Jules Favre siteeraa -- alkuperäiset säännöt.
Koko kiertokirjeessään, joka osaksi on olevinaan tähdätty
keisarikuntaakin vastaan, toistaa Jules Favre internationalea vastaan
yksinomaan niitä poliisisatuja, joita keisarikunnan yleiset syyttäjät
ovat keksineet kokoon ja jotka keisarikunnan omien tuomioistuinten
edessä ovat rauenneet omaan tyhjyyteensä.
On tunnettua, että internationalen pääneuvosto molemmissa
julistuksissaan (heinä- ja syyskuussa 1870) silloisesta sodasta on
paljastanut Preussin valloitussuunnitelmat Ranskaa vastaan. Myöhemmin
kääntyi hra Reitlinger, Jules Favren yksityissihteeri, mutta
luonnollisesti turhaan, muutamien pääneuvoston jäsenten puoleen
saadakseen nämä toimeenpanemaan joukkomielenosotuksia Bismarckia
vastaan ja kansallisen puolustuksen hallituksen hyväksi. Erityisesti
pyydettiin, että niissä ei tasavaltaa sanallakaan mainittaisi.
Valmistelut joukkomielenosotuksia varten Jules Favre'n odotetun
Lontooseen saapumisen johdosta tehtiin -- varmaankin mitä parhaimmassa
tarkoituksessa -- vastoin pääneuvoston tahtoa, joka 9 p:nä syysk.
antamassaan julistuksessa nimenomaan jo ennakolta oli varoittanut
Pariisin työläisiä Jules Favre'sta ja hänen virkatovereistaan.
Mitähän hra Jules Favre sanoisi, jos internationalen pääneuvosto
vuorostaan lähettäisi hänestä kiertokirjeen kaikille Euroopan
hallituksille ja pyytäisi niiden kiinnittämään erityisesti huomiotaan
jo kuolleen hra Millière'en Pariisissa julkaisemiin asiakirjoihin?