I.

Syyskuun 4 p:nä 1870, kun Pariisin työläiset julistivat tasavallan,

jota melkein samalla hetkellä juhli koko Ranska, yhden ainoankaan äänen

nousematta vastaan, -- otti vehkeilevä ryhmäkunta mainetta

tavoittelevia asianajajia, etunenässä Thiers valtiomiehenä ja Trochu

kenraalina, haltuunsa Hôtel de Ville'n (kaupungintalon). Näitä miehiä

elähdytti silloin niin kiihkeä usko Pariisin kutsumukseen kaikkina

historiallisen pulan käännekohtina edustaa Ranskaa, että saadakseen

anastamansa Ranskan hallitsija-arvot näyttämään oikeilta, näytti heistä

riittävältä, kun esittivät niiden tueksi jo rauenneet Pariisilta

saamansa edustajavaltuudet. Toisessa julistuksessamme viimeisestä

sodasta, viisi päivää näiden henkilöiden pinnalle nousun jälkeen,

sanoimme me, mitä miehiä he olivat. Ja kuitenkin salli Pariisi

taistelun mylläkässä, kun todelliset työväenjohtajat vielä viruivat

Bonaparten vankiloissa ja preussiläiset jo kulkivat täydessä marssissa

Pariisia kohti, heidän käydä käsiksi valtiovaltaan, mutta ainoastaan

sillä nimenomaisella ehdolla, että tämän valtiovallan tuli palvella

yksistään kansallista puolustusta. Mutta Pariisia ei voitu

puolustaa, jollei aseistettu sen työväestöä, jollei muutettu sitä

käyttökelpoiseksi sotajoukoksi ja kouluutettu sen rivejä itse sodassa.

Mutta aseistettu Pariisi oli samaa kuin aseistettu vallankumous.

Pariisin voitto preussiläisestä hyökkääjästä olisi ollut Ranskan

työväestön voitto Ranskan kapitalisteista ja omista valtioloisistaan.

Tässä ristiriidassa kansallisen velvollisuuden ja luokkaetujen välillä

ei kansallisen puolustuksen hallitus epäröinyt silmänräpäystäkään -- se

muuttui kansallisen kavalluksen hallitukseksi.

Ensi työkseen lähetti se Thiers'in kiertomatkalle Eurooppaan, hovista

hoviin, kerjäämään sieltä välitystä tarjoamalla vaihdettavaksi

tasavallan kuninkaaseen. Neljä kuukautta piirityksen alkamisen jälkeen,

kun näytti tulleen hetki, jolloin oli päästettävä julkisuuteen

ensimmäinen sana antautumisesta, puhui Trochu Jules Favre'n ja muiden

hallituksen jäsenten läsnä ollessa Pariisin kokoontuneille määreille

(maire, piiripormestari) seuraavasti:

"Ensimmäinen kysymys, minkä juuri syyskuun 4 p:n iltana

virkatoverini minulle tekivät, oli: onko Pariisilla minkäänlaisia

menestyksen toiveita kestää preussiläisen armeijan piiritystä?

Minä en vitkastellut vastatessani siihen _kieltävästi_. Useat

minun täällä olevista virkatovereistani voivat taata sanojeni

todenperäisyyden ja minun kiinnipysymiseni tässä mielipiteessä. Minä

sanoin heille, juuri näillä samoilla sanoilla, että asiain nykyisellä

kannalla ollessa on hulluutta koittaa pitää Pariisia preussiläistä

piiritystä vastaan. Epäilemättä, lisäsin, sankarillista hulluutta,

mutta ei myöskään mitään muuta... Tapaukset (joita hän itse johti)

eivät ole osoittaneet minun aavistuksiani vääriksi." Tämän Trochu'n

pienen, sievän puheen julkaisi perästäpäin yksi läsnä olleista

määreistä, hra Corbon.

Siis: samana iltana kuin tasavalta julistettiin oli Trochu'n

virkatovereille tunnettua, että Trochu'n "suunnitelmana" oli Pariisin

antautuminen. Jos kansallinen puolustus olisi ollut tärkeämpää kuin

vain tekosyy Thiers'ille, Favre'lle ja kumppaneille kiivetä valtaan,

niin nämä syyskuun 4 päivän nousukkaat olisivat 5 p:nä luopuneet

hallituksesta, olisivat paljastaneet Pariisin väestölle Trochun

"suunnitelman" ja vaatineet sitä joko heti antautumaan tai ottamaan

kohtalonsa omiin käsiinsä. Mutta sen sijaan päättivät nämä kunniattomat

petturit parantaa Pariisin "sankarillista hulluutta" nälällä ja

verisillä päillä ja sillävälin pilkata sitä sellaisilla suurisanaisilla

julistuksilla kuin ovat esim. seuraavat: "Trochu, Pariisin kuvernööri,

ei tule koskaan antautumaan!" Ja Jules Favre, ulkoministeri, "ei tule

luovuttamaan tuumaakaan alueestamme eikä kiveäkään linnoituksistamme".

Eräässä kirjeessään Gambettalle tunnustaa sama Jules Favre, ettei

"puolustauduttu" preussiläisiä, vaan _Pariisin työväkeä_ vastaan. Koko

piirityksen ajan laskettelivat bonapartelaiset kurkun katkaisijat,

joille Trochu viisaasti oli uskonut pariisilaisarmeijan komennuksen,

salaisessa kirjeenvaihdossaan kehnoja sukkeluuksia kouraantuntuvasta

puolustusilveilystä. Tarkasteltakoon esim. Alphonse Simon Guiod'n,

pariisilaisarmeijan tykistön ylikomentajan, kunnialegionan suuren

ristin kantajan ja Suzanne'n tykistön divisionakenraalin, välistä

kirjeenvaihtoa, jonka kommuuni on julkaissut. Viimeinkin 28 p:nä

tammik. 1871 pudottivat he pois petkutusnaamarinsa. Äärimmilleen

alentuneen kaikella uljuudella tuli kansallisen puolustuksen hallitus

Pariisin antautumisessa näkyville Bismarckin vangeista kokoonpantuna

Ranskan hallituksena -- niin ylenkatsottavan alhainen osa, että yksinpä

Ludvig Napoleon Sedan'issa oli kavahtanut sitä. Maalisk. 18 p:n

jälkeisessä hurjassa paossaan Versailles'iin jättivät "kapitulardit"

(antautujat) jälkeensä Pariisiin asiakirjan arvoisen todistuksen

kavalluksestaan. "Hävittääkseen tämän", sanoo kommuuni eräässä

maaseutujulistuksessaan, "eivät nämä miehet olisi kammoneet muuttaa

Pariisia verimeren huuhtelemaksi rauniokasaksi".

Mutta tahtoessaan aikaansaada tämän tuloksen oli useilla

puolustushallituksen pääjäsenillä sitäpaitsi vielä aivan omat

yksityiset syynsä.

Heti aselevon solmiamisen jälkeen julkaisi Millière, Pariisin edustaja

kansalliskokouksessa, joka nyttemmin on ammuttu Jules Favren

nimenomaisesta käskystä, koko joukon luotettavia laillisia asiakirjoja

todistaakseen niiden nojalla, että Jules Favre, joka eli villissä

avioliitossa erään Algierissä asustavan juopporatin rouvan kanssa, ylen

uhkarohkeitten, useampien vuosien varrella tehtyjen väärennysten sarjan

avulla oli aviorikoksessa syntyneitten lastensa nimessä huiputtanut

itselleen suuren perinnön ja sillä tavalla tullut rikkaaksi mieheksi.

Ja vielä todistettiin, että hän eräässä oikeiden perillisten nostamassa

oikeudenkäynnissä vältti paljastuksen ainoastaan sen kautta, että

bonapartelaiset tuomioistuimet erikoisesti häntä suosivat. Kun näistä

kuivista oikeuden pöytäkirjoista ei käynyt pääseminen eroon, ei edes

käytettävinään olevilla runsailla puhetaidollisilla hevosvoimilla, piti

Jules Favre ensi kerran elämässään suunsa kiinni, kaikessa

hiljaisuudessa jääden odottamaan kansalaissodan puhkeamista,

päästäkseen silloin raivossaan parjaamaan Pariisin kansaa karanneiden

rangaistusvankien roistojoukoksi, joka ilmeisesti kapinoi perhettä,

uskontoa, omaisuutta ja järjestysvaltaa vastaan. Ja tuskin oli tämä

sama väärentäjä päässyt valtaan, kun hän, heti syysk. 4 p:n jälkeen,

myötätunnosta laski vapaaksi Picard'in (Pic'in) ja Taillefer'in, jotka

molemmat, vieläpä keisarikunnan aikana, olivat tuomitut väärennyksestä

L'Etendard-lehdelle sattuneen häväistysjutun yhteydessä. Toinen näistä

miehistä, Taillefer, oli kyllin julkea lähteäkseen kommuunin aikana

Pariisiin ja joutui siellä heti kiinni. Ja kaiken tämän jälkeen huusi

Jules Favre kansalliskokouksen puhujalavalta koko maailmalle, että

pariisilaiset laskivat kaikki kuritushuonevankinsa vapaiksi.

Ernest Picard, joka kansallisen puolustuksen hallituksessa

näytteli Karl Vogt'in osaa ja joka itse nimitti itsensä tasavallan

sisäministeriksi, senjälkeen kuin hän turhaan oli yritellyt päästä

keisarikunnan sisäministeriksi, -- on erään Arthur Picardin veli,

joka oli huijarina potkittu pois Pariisin pörssistä (Pariisin

poliisipäällystön raportti 13.7.1867) ja oman tunnustuksensa mukaan

todistettu syypääksi 300,000 francin varkauteen, jonka hän oli tehnyt

Société Générale, Rue Palestro 5, nimisen liikkeen haarakonttorin

johtajana (poliisipäällystön raportti 11.12.1868). Tämän Arthur

Picardin nimitti Ernest Picard sanomalehtensä "L'Électeur Libre"

toimittajaksi. Samalla kun tavallisia pörssimiehiä johdettiin harhaan

tämän ministerilehden virallisilla valeilla, juoksi Arthur Picard

edestakaisin ministeriön ja pörssin väliä ja muutti Ranskan armeijan

tappiot käteiseksi voitoksi. Tämän vilpittömän veljesparin koko

asioimiskirjeenvaihto joutui kommuunin käsiin.

Jules Ferry'n, joka ennen syysk. 4 p:vää oli leivätön asianajaja,

onnistui Pariisin "määrinä" piirityksen aikana keinotella nälänhädästä

itselleen kokonaisen omaisuuden. Se päivä, jona hänen on vastattava

taloudenpidostaan, tulee myöskin olemaan hänen tuomiopäivänsä.

Nämä miehet saattoivat nyt löytää itselleen tickets-of-leave'n[2]

ainoastaan Pariisin raunioista. He olivat juuri niitä miehiä, joita

Bismarck tarvitsi. Hiukan silmänkääntäjätemppuja -- ja Thiers, joka

tähän saakka oli ollut hallituksen salainen kuiskaaja, ilmestyi nyt sen

johtoon mukanaan tickets-of-leave-miehiä ministereinä.

Thiers, tämä kääpiökasvannainen, on enemmän kuin puoli vuosisataa

hurmannut Ranskan yläluokkaa, koska hän on oman luokkansa

turmeltuneisuuden täydellistynein henkinen ilmiö. Ennenkuin hänestä

tuli valtiomies, oli hän jo näyttänyt valehtelemistaitonsa

historiankirjoittajana. Hänen julkisen elämänsä aikakirjat ovat Ranskan

onnettomuuksien historiaa. Ollessaan ennen vuotta 1830 liitossa

tasavaltalaisten kanssa sieppasi hän Ludvig Philipiltä ministeripaikan

kavaltamalla suojelijansa Lafitten. Kuninkaan suosioon hän sukeltausi

lietsomalla roskaväen mellakoita papistoa vastaan, joiden mellakoiden

aikana Saint-Germain l'Auxerrois'n kirkko ja arkkipiispan palatsi

ryöstettiin, ja käytöksellään Berry'n herttuatarta kohtaan, jonka luona

hän samalla kertaa näytteli sekä ministeriurkkijan että vankilakätilön

osaa. Hänen työtään oli tasavaltalaisten teurastaminen Rue

Transnonain'illä, hänen työtään sitä seuraavat häpeälliset syyskuunlait

sanomalehdistöä ja yhdistymisoikeutta vastaan. 1840, jolloin hän taas

sukelsi esiin ministeripresidenttinä, hämmästytti hän Ranskaa Pariisin

linnoittamissuunnitelmallaan. Tasavaltalaisille, jotka syyttivät tätä

suunnitelmaa salakavalaksi juoneksi Pariisin vapautta vastaan, vastasi

hän edustajakamarissa:

"Miten? Kuvitteletteko, että varustuslaitokset jolloinkin voisivat

uhata vapautta? Ennen kaikkea parjaatte te silloin jokaista mahdollista

hallitusta, jos edellytätte, että se jolloinkin yrittäisi vahvistaa

asemaansa pommittamalla Pariisia... Sellainen hallitus olisi voittonsa

jälkeen sata kertaa mahdottomampi kuin sitä ennen." Tosiaankaan ei

olisi mikään muu hallitus koskaan uskaltanut pommittaa Pariisia sen

omista linnoituksista kuin se, joka jo etukäteen oli jättänyt samat

linnoitukset preussiläisille.

Kun kuningas Bomba tammikuussa 1848 kokeili Palermolla, nousi Thiers,

joka ei silloin ollut pitkään aikaan ollut ministerinä, taas kerran

puhumaan kamarissa: "Te tiedätte, hyvät herrat, mitä Palermossa

tapahtuu. Te kaikki vavahdatte kauhusta (parlamentarisessa

merkityksessä!), kun kuulette, että suurta kaupunkia on

neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon pommittanut -- kuka? Vieras

vihollinenko, joka käyttää sotaoikeuttaan? Ei, hyvät herrat, vaan sen

oma hallitus. Ja minkä tähden? Koska onneton kaupunki vaati

oikeuksiansa. Ja siitä, että se vaati oikeuksiaan, sai se niskaansa 48

tuntia pommitusta... Sallikaa minun vedota Euroopan yleiseen

mielipiteeseen. On kuin tekisi palveluksen ihmiskunnalle, kun nousee ja

Euroopan ehkä suurimmalta puhujalavalta laskee kuuluville muutamia

suuttumuksen sanoja (aivan oikein: sanoja!) moisia ilkitöitä vastaan.

Kun hallitsija Esparterolla, joka kuitenkin oli tehnyt maalleen

palveluksia (enemmän ainakin kuin Thiers koskaan!), oli tarkoitus

pommittaa Barcelonaa kukistaakseen erään kapinan, silloin kohosi

kaikilta maailman kulmilta yleinen vihastuksen huuto."

Kahdeksantoista kuukautta myöhemmin oli Thiers yhtenä kaikkein

raivoisimmista puolustamassa Ranskan armeijan pommitusta Roomaa

vastaan. Kuningas Bomban virhe näyttää olleen vain siinä, että hän

rajoitti pommituksensa neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.

Joitakin päiviä ennen helmikuun vallankumousta, suuttuneena

pitkäaikaisesta, pakollisesta virattomana olostaan ja petoksista,

joista Guizot oli hänet tuominnut, ja vainuten kansanliikkeen

lähenevän, selitti Thiers edustajakamarille samaan valheelliseen

jättiläistyyliin, joka hankki hänelle pilkkanimen Mirabeau-mouche

(Mirabeau-kärpänen):

"_Minä kuulun vallankumouksen puolueeseen_, ei ainoastaan Ranskan, vaan

koko Euroopan käsittävään. Minä toivon, että vallankumous hallitus

pysyisi maltillisten miesten käsissä,... mutta vaikkapa tämä hallitus

joutuisi kiihkeiden, vieläpä radikalisten (jyrkkien) henkilöiden

käsiin, niin en minä sittenkään tule hylkäämään asiatani. Minä tulen

aina kuulumaan vallankumouspuolueeseen."

Helmikuun vallankumous tuli. Sen sijaan, että olisi pannut Guizot'n

ministeristön tilalle Thiers'in ministeristön, kuten pikku miehemme oli

uneksinut, tunki se pois Louis Philipin korvatakseen hänet

tasavallalla. Voiton ensi päivänä kätkeytyi tämä mies huolellisesti,

unohtaen, että työläisten ylenkatse suojeli häntä heidän vihaltaan.

Sittenkin pysytteli hän vanhastaan tunnetulla rohkeudellaan poissa

julkisuuden näyttämöltä siksi, kunnes kesäkuun verilöylyt olivat

raivanneet sen vapaaksi senkaltaiselle toiminnalle, jota hänellä oli

tapana harjoittaa. Silloin hänestä tuli järjestyspuolueen ja

sen parlamentarisen tasavallan johtava pää, tuon nimettömän

välivaltakunnan, jossa kaikki hallitsevan luokan eri ryhmät tekivät

salaliittoja toistensa _kanssa_ sortaakseen kansaa ja toisiansa

_vastaan_ pannakseen pystyyn kukin oman monarkiansa (yksinvaltansa).

Silloin kuten nytkin syytti Thiers tasavaltalaisten olevan ainoana

esteenä tasavallan lujittamisen tiellä. Silloin kuten nytkin puhui hän

tasavallalle samoin kuin pyöveli Don Carlokselle: "Minä murhaan sinut,

mutta sinun omaksi parhaaksesi." Nyt kuten silloin on hänen pakko

voittonsa jälkeisenä päivänä huudahtaa: "L'Empire est fait!" --

keisarikunta on valmis. Huolimatta hänen tekopyhistä saarnoistaan

"välttämättömistä" vapauksista ja henkilökohtaisesta suuttumuksestaan

Louis Bonapartea kohtaan, joka oli tarvinnut häntä ja sitten heittänyt

parlamentarismin hiiteen, parlamentarismin keinotekoisen ilmakehän

ulkopuolella tietää pikku miehemme hyvin kutistuvansa olemattomiin --,

huolimatta kaikesta tuosta oli Thiers'illä kätensä mukana kaikissa

toisen keisarikunnan häpeissä Rooman miehittämisestä ranskalaisilla

joukoilla Preussia vastaan käytyyn sotaan asti, mihin sotaan hän

kiihoitti ankarilla purkauksillaan Saksan yhtenäisyyttä vastaan

-- ei käsitellen tätä preussilaisen despotismin ottamana naamarina,

vaan loukkauksena sitä perintöosuutta vastaan, mikä Ranskalla

oli saksalaisten eripuraisuudessa. Samaan aikaan kuin hän

kääpiökäsivarsillaan mielellään Euroopan edessä heilautteli ensimmäisen

Napoleonin miekkaa, Napoleonin, jonka historiallinen kengänpuhdistaja

hänestä oli tullut, saavutti hänen ulkopolitiikkansa alati huippunsa

Ranskan äärimmäisessä alennuksessa, Lontoon konventionista

(sopimuksesta) 1841 Pariisin antautumiseen 1871 ja nykyiseen

kansalaissotaan saakka, jonka kestäessä hän Bismarckin korkean

esivallan luvalla kiihoitti Sedan'in ja Metzin vankeja lähtemään

Pariisia vastaan. Kykyjensä joustavuudesta ja päämääriensä

vaihtelevaisuudesta huolimatta on tämä mies koko pitkän ikänsä ollut

kytkettynä mitä kivettyneimpään tottumukseen. On selvää, että

uusiaikaisen yhteiskunnan syvemmällä käyvien virtausten täytyi

ikuisesti pysyä häneltä salassa. Mutta jo silminnähtävimmätkin

muutokset yhteiskunnan pinnalla ponnistelivat vastaan näissä

aivoissa, joiden koko elinvoima oli paennut kieleen. Niinpä ei

hän koskaan väsynyt leimatessaan pyhyydenhäväisemiseksi jokaisen

poikkeuksen vanhentuneesta ranskalaisesta suojelustullijärjestelmästä.

Louis Philippe'n ministerinä koitti hän huutaa olemattomiin rautatiet

järjettöminä narrilaitoksina. Louis Bonaparten vastustajiin kuuluessaan

häpäisi hän kaikki yritykset Ranskan rappeutuneen sotalaitoksen

uudistamiseksi. Ei kertaakaan koko pitkän poliittisen uransa aikana

hän ole tehnyt itseään syypääksi pienimpäänkään hyödylliseen

toimenpiteeseen. Thiers oli johdonmukainen vain rikastumisenhimossaan

ja vihassaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka auttoivat häntä, eteenpäin.

Hän astui ensimmäiseen ministeristöönsä Louis Philippe'n aikana köyhänä

kuin Job, mutta jätti sen miljoonamiehenä. Kun hänen viimeinen

ministeristönsä saman kuninkaan aikana (1 p:stä maalisk. 1840) ryhtyi

häntä edustajakamarissa julkisesti syyttämään petoksesta, tyytyi hän

vastaamaan puhkeamalla kyyneliin -- taito, jonka hän osaa yhtä hyvin

kuin Jules Favre tai jokin muukin krokodiili. Bordeaux'ssa 1871 oli

hänen ensimmäinen toimenpiteensä Ranskan pelastamiseksi uhkaavasta

rahallisesta romahduksesta se, että turvasi itselleen vuosittaiset

kolme miljoonaa. Silloin lausui se "säästäväinen" tasavalta, josta hän

1869 oli antanut toiveita pariisilaisille valitsijoilleen, ensimmäiset

ja viimeiset sanansa. Yksi hänen entisistä virkaveljistään 1830-vuoden

kamarista, joka itse on kapitalisti, -- mikä seikka ei suinkaan estänyt

häntä olemasta uhrautuvaisena jäsenenä Pariisin kommunissa --, hra

Beslay, sanoi äskettäin eräässä seinäjulistuksessa Thiers'ille: "Työn

orjuuttaminen pääoman avulla on kaikkina aikoina ollut teidän

politiikkanne kulmakivi, ja siitä lähtien, kun olette nähneet

työn tasavallan asetetuksi Pariisin kaupungintalolle, olette te

keskeytymättömästi huutaneet Ranskalle: katsokaa noita roistoja!" --

Mestari pienessä valtioviekkaudessa, taituri vannomaan väärin

ja kavaltamaan, perehtynyt kaikkiin ilkeisiin sotajuoniin, salakavaliin

kolttosiin ja parlamentarisen puoluetaistelun halpamaisiin

uskottomuuksiin; heti valmis, jos on potkittu pois viroista, lietsomaan

vallankumousta ja tukehuttamaan sen veriin, niin pian kuin on jälleen

päässyt peräsimeen; luokkaennakkoluuloja aatteiden asemasta,

turhamaisuutta sydämen sijasta; yhtä huono yksityiselämä kuin on

halveksittava julkinen -- tällaisena ei hän nytkään, näytellessään

ranskalaisen Sullan osaa, voi olla naurettavalla kerskuvaisuudellaan

lisäämättä tekojensa ilettävyyttä.

Pariisin antautuminen, joka jätti preussiläisten haltuun ei yksistään

Pariisin vaan koko Ranskan, päätti ne kauan kestäneet kavalat juonet

vihollisen kanssa, jotka syyskuun 4 p:vän vallananastajat, niinkuin

Trochu itse on sanonut, jo mainittuna päivänä olivat aloittaneet.

Toiselta puolen alkoi silloin kansalaissota, jota heidän nyt,

preussiläisten tukemana, oli käytävä tasavaltaa ja Pariisia vastaan. Jo

antautumissopimuksen sanamuodossa oli ansa viritettynä. Tuolla hetkellä

oli yli kolmasosa maata vihollisen käsissä, pääkaupungin yhteys

maaseudun kanssa oli katkaistu, ja kaikki liikeneuvot olivat

epäjärjestyksessä. Sellaisissa oloissa oli mahdotonta valita Ranskalle

todellista eduskuntaa, jollei annettu riittävästi aikaa valmistuksiin.

_Juuri sentähden_ oli antautumissopimuksessa pantu ehdoksi, että

kansalliskokous oli valittava kahdeksan päivän kuluessa, niin että

monin paikoin Ranskaa tieto toimitettavista vaaleista saatiin vasta

päivää ennen niiden määräaikaa. Vielä oli kansalliskokous, kuten

antautumiskirjan eräässä kohdassa nimenomaan oli määrätty, valittava

yksinomaan päättämään sodasta ja rauhasta ja asianhaarain mukaan

mahdollisesti solmimaan rauhan. Kansan täytyi tuntea, että aselevon

ehdot tekivät sodan jatkamisen mahdottomaksi, ja että Bismarck'in

pakottamaa rauhaa vahvistamaan olivat huonoimmat ihmiset

Ranskassa juuri paraimpia. Mutta tyytymättömänä kaikkiin näihin

varovaisuustoimenpiteisiin oli Thiers, jo ennenkuin aselevon salaisuus

oli pariisilaisille ilmoitettu, lähtenyt vaalimatkalle maaseudulle

sähköittääkseen siellä jälleen henkiin laillisuuspuolueen, jonka nyt

yhdessä orleanilaisten kanssa piti täyttää hetkellisesti mahdottomiksi

tulleiden bonapartelaisten paikka. Hänellä ei ollut mitään pelkoa

niistä. Mahdoton hallitsemaan uusiaikaista Ranskaa ja siitä syystä

halveksittava kilpailijana, -- mikä puolue oli sopivampi välikappale

taantumukselle kuin se, joka toiminnassaan, Thiers'in omien sanojen

mukaan (edustajakamarissa 5 p. tammik. 1833), "aina oli rajoittunut

käyttämään kolmea apulähdettä: ulkonaista hyökkäystä, sisällistä sotaa

ja anarkiaa?" Mutta he, laillisuuspuoluelaiset (legitimistit), uskoivat

todella takaperin käännetyn tuhatvuotisen valtakuntansa tulleen. Siinä

valtakunnassa näkyi ulkolaisten hyökkääjien kantapäitä, jotka polkivat

Ranskaa maahan, siellä oli keisarikunnan romahdus ja Napoleonin vankeus

ja siellä olivat he taas itse. Historian pyörä oli nähtävästi

pyörähtänyt takaisin vuoden 1816 chambre introuvable'n (maaneuvos- ja

junkkarikamarin) kohdalle. Tasavallan aikana vuosien 1848-1851

välisissä kokouksissa edustivat heitä heidän sivistyneet ja koulutetut

parlamentariset johtajansa, mutta nyt tunkeutuivat etukynteen puolueen

halvat sotamiehet -- kaikki Ranskan pourceaugnacit.

Niin pian kuin tämä ruraux- (maajunkkarien) kokous oli avattu

Bordeaux'ssa, antoi Thiers heidän tietää, että olisi viipymättä

hyväksyttävä alustavat rauhanehdot, vieläpä ilman parlamentarisen

keskustelun niille suomaa kunnianosoitusta, ainoana ehtona, jolla

Preussi sallii heidän aloittaa sodan tasavaltaa ja sen lujaa linnaa

Pariisia vastaan. Vastavallankumouksella ei tosiaankaan ollut yhtään

aikaa hukattavana. Toinen keisarikunta oli lisännyt valtiovelan

kaksinkertaiseksi ja upottanut suurkaupungit raskaisiin paikallisiin

velkoihin. Sota oli asettanut peloittavan suuria vaatimuksia

kansakunnalle ja häikäilemättömästi tyhjentänyt sen apulähteet.

Tehdäkseen hävityksen täydelliseksi, seisoi preussilainen Shylock

edessä ja esitti maksettavaksi laskunsa puolenmiljoonan sotamiehensä

elättämisestä ranskalaisella alueella, ja viiden miljaardin

vahingonkorvauksesta sekä sen maksamattoman osan koroista 5 prosentin

mukaan. Kenen piti maksaa lasku? Ainoastaan väkivaltaisesti

kukistamalla tasavallan saattoivat rikkauksien riistäjät toivoa

voivansa vierittää itse aikaansaamansa sodan kustannukset rikkauden

luojien hartioille. Ja niin kannusti juuri Ranskan pohjaton rappiotila

näitä isänmaallisia maaomaisuuden ja pääoman edustajia vieraan

valloittajan silmäin edessä ja korkean suojeluksen alla täydentämään

käydyn ulkonaisen sodan sisällisellä sodalla, orjainomistajien

kapinalla.

Yksi suuri este oli tämän salaliiton tiellä Pariisi. Sen riisuminen

aseista oli ensimmäinen menestymisen ehto. Sentähden vaati Thiers

Pariisia laskemaan aseensa. Sitten ärsytettiin kaupunkia maajunkkarien

kokouksen tyhmillä tasavaltalaisvastaisilla mielenosoituksilla

ja Thiers'in omilla kaksimielisillä lausunnoilla tasavallan

oikeusperusteista; uhkauksella panna kaupunki viralta hallitus- ja

pääkaupunkina; orleanilaisten lähettilästen nimittämisellä; Dufaure'n

laeilla langenneista vekseleistä ja vuokrista, jotka uhkasivat

perikadolla Pariisin kauppaa ja teollisuutta; Pouyer-Quer-tier'n

2 centin verolla jokaisesta pienimmänkin painotuotteen kappaleesta;

Blanqui'n ja Flourens'in kuolemantuomioilla; tasavaltalaisten lehtien

lakkauttamisella; kansalliskokouksen muuttamisella Versailles'iin;

Palikaon julistaman ja 4 p:nä syysk. lakkautetun piiritystilan

uusimisella; nimittämällä joulukuun-sankari Vinoy kuvernööriksi,

santarmi Valentin poliisipäälliköksi ja jesuiittakenraali Aurelles de

Paladine kansalliskaartin ylipäälliköksi Pariisiin.

Ja nyt teemme yhden kysymyksen hra Thiers'ille ja hänen

palvelijoilleen, kansallisen puolustuksen herroille. On tunnettua, että

Thiers oli rahaministerinsä, hra Pouyer-Quertierin kautta esittänyt

otettavaksi kahden miljaardin heti maksettavan lainan. Onko totta vai

eikö:

1) että tämä asia oli sovittu niin, että useita satoja miljooneja olisi

provisionina luisunut Thiers'in, Jules Favren, Ernest Picard'in,

Pouyer-Quertier'n ja Jules Simon'in yksityisiin taskuihin ja:

2) että yhtään maksua ei tulisi tehtäväksi ennenkuin vasta Pariisin

"rauhoituksen" jälkeen?

Joka tapauksessa oli asian täytynyt olla hyvin kiireellisen, sillä

Thiers ja Jules Favre pyysivät häpeämättä Bordeaux'n kokouksen nimessä

preussiläisiä joukkoja miehittämään Pariisin. Mutta se ei sopinut

Bismarckin suunnitelmiin, kuten hän pilkallisesti ja aivan julkisesti

kertoi kotiin palattuaan Frankfurtin ihmetteleville porvareille.