säikkyen hänen rajua liikettänsä kirkaisi, ymmärsi hänen puheestaan,
hän syöksyi puutarhasta ja pois juostessaan puhui itsekseen: "Minuun
iski salama -- maailma pyörii, ja minä olen alhaalla, alhaalla
syvyydessä." Hän ei kuullut, kuinka Elsbeth rouva, jonka lapsen itku
säikytti liikkeelle, huuteli hänen nimeään hänen jälkeensä. Kuten
haavoitettu hirvi hän kiiti kohden Schwarzhofin metsää -- päästäkseen
viimeiset voimansa ponnistamalla johonkin niistä suojamajoista, joita
hänen oli tapana kesäksi kyhätä itselleen sinne-tänne. "Kultapuron
viereiseen", voihkasi hän itsekseen. Ja sitten välähti hänen
aivoissaan: "Aivan hyvä, tuli mitä tuli. Sanoinhan eilen, että sorrun
johonkin suureen paloon! Elämän rahtunen täytyy aina maksaa sitä
kalliimmin, mitä kauemmin se kestää. Kuolla tosin tahdon mutta en
menehtyä janoon!" -- --
* * * * *
He etsivät Veit hurjapäätä seuraavan päivän aamunkoitteesta aina
toisen päivän puoliväliin asti: tullireviisorin rouva Deggendorfer,
hänen sisarensa, Oberviechtachin lääkäri sekä työnjohtaja ja
toverit Katariinantehtaalta. Vihdoin punatukkainen Sebald muisti
Kultapuron partaalla olevan majan. Sieltä löydettiin lasinpuhaltaja
pähkinänvesoista palmikoidun katoksen alta kuolleena makaamassa
pehmeällä sammalvuoteella, jonka hän oli aikaisemmin valmistanut
itselleen. Sydämenhalvaus oli kohdannut häntä keskellä kuumetta.
Lääkäri totesi, että hän oli kuollut jo neljäkolmatta tuntia
sitten. "Hän oli kaiketi hurja mies, jolla lisäksi oli säännötön
sydämentykintä", sanoi hän järjestäessään pientä saattoa, jossa
Leppälammen toverit kantoivat vainajan pois.
Saattueen taakse jäi kalpea nainen, joka syvissä, tuskallisissa
mietteissään puhui itsekseen: "Tai oli muitten sydämentykintä liika
laimeata hänelle!"
Alppijoen partaalla.
Ramsaun kylästä, joka hiljaisena ja vihantana lepää Berchtesgadenin
alppien jättiläisvuorten välissä, johtaa jalkapolku Wimbachin rotkoon.
Mitä lähemmäksi kulkija tulee sen kallioseiniä, sitä kapeammaksi
käy polku. Jäätävä kylmyys huokuu sieltä vastaan helteisimpänäkin
kesäpäivänä. Kun viimeinen mutka on sivuutettu, on edessä kaksi jylhää
kallioryhmää, jotka ovat työntyneet niin likelle toisiaan, että jää
tilaa vain polulle ja ryöppyisälle vuorijoelle, joka lukemattomina
pieninä putouksina ja pyörteinä ryntää jylisten ja vaahtoisena
korkeiden ruskeiden jyrkänteiden välitse. Jokaisesta kallioseinän
halkeamasta syöksyy esiin rotkoa kattavien pensaiden läpi tunkeutuvassa
niukassa vaaleanvihreässä valossa vain kohisevia ryöppyjä ja sihisevää
vaahtoa; ei missään näe kirkasta vedenpintaa. Muutamia tuhansia askelia
kulkee polku pitkin kosteata, hämyistä, kylmää vuorensolaa, missä
veden pauhu tukahuttaa kaikki muut äänet. Loitompana leviää Wimbachin
rotko laaksoniityksi. Ramsaun asukkaat ja heidän naapurinsa ovat hyvin
tottuneita tuohon kaitaan polkuun ja kulkevat sitä kuten muutakin
tietä sekä päivällä että yöllä. Mutta harvoin he panevat aikaa rotkon
tarjooman ihmeellisen näytelmän katselemiseen.
Untersteinin opettajakin, joka tänään, kirkkaana, auringonpaisteisena
elokuun aamuna, teki kävelymatkan Hirvikukkulalle ja kulki Wimbachin
rotkon kautta, astui jotenkin kiireesti ja pysähtyi vain erikoisen
komeiden putousten kohdalle. Olipa hänellä senvuoksi syytäkin
ihmetykseensä, kun näki keskellä kapeata polkua märän käsipuun yli
kumartuneen miehen, joka liikkumatta tuijotti alas kuohuihin. Tuokiossa
hän tunsi tuon harmaatakkisen olennon, jolla oli päässä maan tavan
mukaan vuorikauriin parralla ja kukon sulilla koristettu musta suippo
hattu, Ramsaun nuoreksi metsänvartiaksi Ambrosiksi. Tämä näytti
varhain aamulla laskeuneen alas vuorilta ampumasta, niin valvoneen
näköinen hän oli eikä ensinkään juhla-asussa. Metsänvartian läntällensä
tallatut kengät, tahraiset sukat ja likaiset, paljaat polvet, ryttyinen
takki ja rähjääntynyt hattu pistivät sitä enemmän untersteinilaisen
silmään, kun hän oli nähnyt Ambrosin palaavan monelta metsäretkeltä
siistinä ja komeana. Mutta lähemmäksi tultuaan hän, nähdessään
metsänvartian väsyneet, kalpeat kasvot, säikähti vielä enemmän kuin
äsken oli kummastellut hänen asuansa. Ambros tuijotti liikkumatonna
syvyyteen eikä huomannut tulijaa, vaikka opettaja astui lujasti pitkin
kalliopaasia. Vasta tuntiessaan tulijan käden kosketuksen metsänvartia
säpsähti ja pyyhkäisi kädellään kasvoiltansa vesipisarat, joita
kuohuvasta putouksesta oli niille pärskynyt.
"Hyvää huomenta, opettaja!" sanoi hän hieman hämillään. "Mistä tulette
ja mitä täällä kuljeksitte?"
"Samaa mielisin kysyä teiltä, Ambros", kuului vastaus. "Lojutte siinä
kuin mikä tullinkantaja sulkien ihmisiltä polun. Mitä teette rotkossa?
Laittautukaa kotianne; on jo kahdesti soitettu messuun."
Ambros kääntyi puolittain poispäin.
Opettaja ei varmasti tiennyt, pyyhkikö hän jälleen putouksen pisaroita
vai kyyneliäkö, jotka valuivat pitkin ahavoituneita, parrakkaita
kasvoja. Oli miten oli, mies suoristihe ja virkkoi uhmaavin ilmein:
"Vesi kiehtoo minua. Ettekö luule, herra Joseph, että tuolla alhaalla
on rauhaisaa levätä?"
Todenteolla suuttuneena tarttui nuori opettaja metsänvartian
käsivarteen ja ravisti jäykkänä seisovaa miestä voimainsa takaa.
Nuhtelevalla äänellä hän sanoi:
"Oletteko täysijärkinen, Ambros? Oletteko mies? Rukoilkaa pyhimystänne
saadaksenne anteeksi tämän synnin! Teillä on häijy vaimo, kuten
sanotaan. Onko hän niin peräti vienyt teiltä rohkeuden, että luulette
pelin olevan ihan menetetyn, jotta ei muuta kuin anna mennä sielun
suoraa päätä paholaiselle? Onko kotonanne hullusti asiat? Hankkikaa
rauha itsellenne tai kantakaa ristinne kärsivällisesti! Mutta älkää
enää laskeko suustanne moisia puheita ja karttakaa tätä polkua, missä
teitä paha väijyy! Miksi otitte sahamyllärin Vevan? Ettehän olisi
kuninkaan leivässä ollut niiden muutamien guldenien tarpeessa!"
"Noin älkää puhuko", vastasi metsänvartia painokkaasti. "Näytänkö minä
mieheltä, joka on kosinut rahoja? Ja kun vaimoni ajaa minut paholaisen
luo, pitää hänellä toki olla minuun muuta valtaa kuin myötäjäisensä! Ei
olisi teidän pitänyt niin sanoa, herra Joseph, -- muutenkin on taakkani
jo ylen raskas. Ei tarvitsisi kenenkään hämmentää päätäni enempää! Hyvä
herra, kun miehellä on kotonaan kuolemansairas lapsi eikä hän voi pysyä
huoneessaan, kun vaimo ajaa ulos solvauksin ja pilkkasanoin -- herra
jumala, eikö silloin ole paras syöksyä tuosta alas?"
Nuoren metsänvartian kalpeat kasvot olivat punehtuneet, raukeat silmät
alkaneet säkenöidä; voimakas, harteva mies seisoi miltei uhkamielisenä
Untersteinin opettajan edessä. Mutta hän suostui kuitenkin kävelemään
kaitaa polkua eteenpäin, kun toinen pelottomasti häntä kehotti sanoen:
"Tulkaa ulos Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, jotta synkät ajatuksenne
haihtuvat! Kertokaa minulle kärsimyksestänne, jos se voi keventää
mieltänne! Täällä ei teillä ole mitään tekemistä. Oikean metsästäjän ei
pitäisi milloinkaan tulla Wimbachin rotkoon."
"Oikein sanottu, koulumestari! Minun ei olisi pitänyt koskaan tulla
tänne. Se olisi ollut parempi minulle ja Vevalle", vastasi metsänvartia
ja läksi päättävästi astumaan edellä. Opettaja olikin jo alkanut
väristä vilusta kosteiden, synkkien vuorenseinien välissä.
He saapuivat pian rotkon suulle. Metsäniitty, johon Wimbachin rotko
päättyi, helotti valossa, joka tuntui kaksin verroin virkistävältä
kosteasta, pimeästä rotkosta tullessa. Aamu läheni puoltapäivää,
auringonsäteet kultasivat vuorenseiniä ja lakeutta, jolla Ambros ja
opettaja nyt seisoivat. Kallioiden teräväpykäleiset ääripiirteet
siintivät sinisinä. Kedolla hyöri ja pyöri tuhansittain eläviä olioita,
linnuista satalukuisiin hyönteisiin asti. Joseph, opettaja, hengähti
syvään, mutta Ambros polki maata uuden levottomuudenpuuskan valtaamana.
"Teidän olisi pitänyt jättää minut sinne! Ei käy laatuun, että tulen
jälleen tänne. Tietysti pidätte minua perin kurjana ja turmeltuneena.
Mutta katsokaahan, tämä on sama paikka, missä olen kerran seisonut
Vevan rinnalla ja luullut voivani nauraa vaikkapa teidän rikkaalle
Arco kreivillenne. Onnesta ja riemusta jyskytti sydämeni silloin,
vaikka olisi pitänyt tietämäni, ettei minulle ollut enää mitään onnea
maailmassa sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla rotkossa."
"Puhukaa toki ihmisten lailla järkevästi ja niin että voi käsittää mitä
tarkoitatte!" vastasi hänelle Joseph herra hieman kärsimättömästi.
"Tahdon mielelläni kuunnella ja lohduttaa teitä, mikäli suinkin voin.
Mutta ensin pitää minun saada tietää, missä on vika. Vaimossanne ja
teissä! Kun valjaat sotkeutuvat, niin toinen juhta kiskoo sinne, toinen
tänne."
"Niin onkin!" huudahti Ambros kiihkeästi ja heittihe perin uupuneena
kedolle, nojaten päätään ja käsiään muutamaan niistä lukuisista
kallionlohkareista, joita oli hajallaan siellä-täällä. "Minä tein
alun ja Veva tulee lopettamaan. Sillä tällaista ei voi jatkua! Ette
tiedä siitä mitään -- Martinpäivänä tulee vasta vuosi kuluneeksi siitä
kuin tulitte Untersteiniin. Nähkääs, herra Joseph, en ole aina ollut
tällainen retkale, jolle maailma on yhdentekevä, ja kolme vuotta sitten
ei sunnuntaiaurinko milloinkaan olisi nähnyt minua sellaisena kuin te
nyt näette minut. Ramsaussa joka paikassa ja vuoristossa, uljasten
metsämiesten parissa, kaikkialla olin kuin kotonani, ja kaikissa
tansseissa aina sanottiin: 'Joko vihdoin tulee se riedingiläinen?
Terve, terve, Ambros!' Sain valita tytöistä sievimmät, ja iloa riitti
yltäkyllin. Niin meni aika ja tuli Bartholomeuksen kirkkojuhla, missä
ensi kerran näin sahamyllärin Vevan. Sievä ja siisti hän on vielä
nytkin, mutta miltä hän silloin näytti, sitä en osaa teille kertoa.
En tahtonut enää muista ympärillä olevista tietää mitään, ja milloin
hän ei tanssinut kanssani, seisoin syrjässä ahmien häntä silmilläni.
Franssi, meripoika, tuumi, että minä katsoin Genovevaa kuten
vuorikaurista, jonka aioin ampua. Jotain sentapaista se olikin, paitsi
että minä se olin ammuttu enkä kyennyt maksamaan takaisin. Kyllähän
tyttö mielellään tanssi kanssani ja hymyilikin minulle ystävällisesti,
mutta enempää ei hänen mieleensä juolahtanut tehdä. Minä käyttäydyin
melkein kuin hupsu, tahdoin jo heti ensi päivästä nimittää häntä
kullakseni. Nauroivat sitä ihmiset ihan kilvalla. Jo ennen iltaa
menin vuoren yli Ramsaun kylään ja vannoin, etten jalallanikaan astu
sahalle enkä muuanne, missä saattaisin tavata Vevan tai hänen isänsä.
Tahtoisinpa, että olisin pitänyt valani, tämän tai erään toisen, jonka
tein. Mutta en pitänyt niitä, vaan asetuin tytön tielle ja osoitin
rakkauttani kaikin tavoin. Aloin pukeutua komeasti ja panna sulkia
hattuuni, niin että ihan sitä kummasteltiin, ja mieluummin olin vailla
syötävää kuin ilman hopeista vyösolkea. Ja sitten Genoveva alkoi käydä
ystävälliseksi minulle; sahamylläri nauroi, mutta minä huomasin hänen
näöstään, että kunhan vain olen tytöstä varma, niin isästä ei tällä
kertaa ole estettä. Kävin yhä kiihkeämmäksi, rakkaus kulutti minua,
ja siihen aikaan minun täytyi pitää hyvänäni monta kovaa läksytystä,
joita sain metsäherralta. Kaikki oli minusta samantekevää, ajattelinhan
vain Vevaa, ja monesti katselin ympärilleni mökissäni tuumien tulleeko
se häntä miellyttämään. Niin pitkälle ei sentään vielä päästy moniin
aikoihin; Veva oli perin oikullinen, ja ihan vihloi sydäntäni, kun
hän toisinaan katsoi minuun niin veitikkamaisen rakkaasti, että olin
suoraa päätä kaulaan kapsahtaa, ja toisena päivänä taas murjotti synkin
kasvoin. Kidutin itseäni, hätäilin ja tuskailin, niin että lopulta
olin näöltäni kuin munkki -- laiha munkki nimittäin -- enkä niin kuin
metsänkävijä. Mutta Veva vain lauleli:
"Metsämiest' äl' usko, tyttö,
pettävä on kieli sillä,
kymmenesti kun lupasi,
kymmenesti valhetteli.
"Ja muuta semmoista, herra Joseph, niin että monta kertaa en tiennyt,
tuliko nauraa vaiko iskeä tulikuuma päänsä seinään. Ja sitten tuli se,
minkä ei olisi koskaan pitänyt tulla.
"Se tapahtui eräänä sunnuntaina. Tiesin, että Veva aikoi käydä tätinsä,
vanhan metsänhoitajan emännän luona, jonka asunnon katto näkyy tuolla
kuusikon takana, ja arvasin hänen menevän lyhintä tietä rotkon kautta.
Minä siis asetun väijyksiin ja vannon itsekseni, etten hänettä poistu
paikalta elävänä. Niin pidän vahtia aamusta varhaisesta puolipäivän
paikkeille. Silloin näen hänen tulevan. Minulla on kuin paha omatunto;
peräydyn yhä kauemmaksi, kunnes joudun noiden kallioseinien väliin. Ja
kuullessani joka puolelta veden kohinaa ja pauhua tunnen meneväni ihan
pyörälle. Mutta Veva astuu mitään aavistamatta polkua pitkin, eikä hän
ikinä ole ollut kauniimpi kuin tuona sunnuntaiaamuna. Punainen hame
ja liivi, ruusuilla koristettu hattu ja paksut hopeiset kaulaketjut
sopivat hänelle erinomaisesti; mutta musta tukka ja silmät ne minut
lumosivat. No niin, hän tulee, huudahtaa äkkiä, sillä hän näkee minut,
melkein samassa paikassa, missä te minut tapasitte tänään. Siinä minä
seisoin tolkutonna, saamatta sanaa suustani; se mitä tahdoin sanoa,
kuristi kurkkuani. Mutta hän, nähdessään minun seisovan jäykkänä kuin
pyssynpiippu, tulee ihan rohkeasti kohti ja kysyy ivallisella äänellä:
'Tie-rahaako siinä kannatte, metsänvartia, vai onko tuolla ulkona
liika lämmin?' Kun tämän kuulen, on kuin vihloisi tulinen tuska, ja
minusta tuntuu olevan parasta tehdä heti loppu. Tartun polun käsipuuhun
'Veva', huudan, 'jollet minusta huoli, niin sano se heti paikalla!
Ennen hyppään koskeen kuin elän ilman sinua.' Ja niin todellakin aioin
tehdä -- mutta Jumala on minua rangaissut siitä rikoksesta. Sillä
Veva kirkaisi vain: 'Jeesus Maria!' -- ja juuri kun aion hypätä, näen
allani vihreän pyörteen ammottavan nielun; päätäni huimaa, tarraudun
lujemmin käsipuuhun ja painan jalkani kalliota vasten. En voinut
tehdä sitä syntiä, ja onnetonta oli, että olin uhannut. Sillä Veva,
vieläkin vavisten, päästi heleän naurun ja vielä toisenkin, niin että
se vihlaisi kuin pyssyn luoti lävitseni. Silloin olisin hypännyt, mutta
hän, yhä nauraen, tarttuu käsivarteeni, tunnen hänen suudelmansa,
tahdon riemusta huudahtaa, mutta en saa ääntäkään kuuluviin. Tahdotonna
annoin kuljettaa itseni pitkin polkua ja tulin päivän valoon kuin
huumaantuneena. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin kuin nyt, maailma
säihkyi ja kimalteli kuten alpit tuolla. Syleilin Vevaa, joka oli hellä
ja sanoi minua pahaksi pojaksi, kun muka niin säikäytin hänet; olihan
hän muka aina ollut minulle hyvä ja tahtoi edelleenkin olla. Silloin
suutelin häntä jälleen ja olin miltei mieletön riemusta. Mutta minuun
jäi kuitenkin jäljelle jokin tuska, ikäänkuin olisin loukannut itseni
rotkossa. Veva puheli pelkkiä hyväileviä sanoja, ja niin saavuimme
kuten ainakin kaksi rakastavaista metsänhoitajan talon tienoille.
Mutta syvällä mielessäni haudoin hänen äskeistä nauruansa ja tuumin,
että milloin tahansa saattoi joku tulla vastaan ja sanoa: 'Kerskuri
ja suunpieksäjä sinä olet, Ambros! Puhut, että hyppäät koskeen, mutta
jätät itsellesi koreasti peräytymisaikaa.' Ja sitä mietin, kun Vevan
rinnalla istuin niityllä ja kävelin metsässä, vaikka oikeastaan
mieleni oli kuin autuaitten. Olisi vaikka kuningas ratsastanut ohi,
en olisi häntä kadehtinut. Kun sitten kävimme metsänhoitajan luona ja
olimme selittäneet asiamme, pakistiin yhtä ja toista. Metsänhoitaja
osoittaa vanhaa metsärenkiä, joka on monet vuodet asustanut järven
toisella puolen. Hän on menettänyt kaksi sormeaan, ja metsänhoitaja
kertoo Vevalle ja minulle, että se oli tapahtunut sodan aikaan
-- 'tiedättehän, vuonna yhdeksän; kun tyrolilaiset tunkeutuivat
Hirvikukkulan yli, tahtoivat he viedä hänet mukanaan ja väkisin panna
omaan nostoväkeensä, hän kun oli hyvä ampuja. Mutta mies oli kelpo
baijerilainen, ja kun he eivät heittäneet häntä rauhaan, tempasi
hän metsästyspuukkonsa ja viilsi kaksi sormeaan poikki.' Semmoista
metsänhoitaja meille kertoo ja lisää nauraen, että mies teki viisaasti;
siitä teosta hän on saanut kiitokset maakunnan-oikeudelta eikä hänen
tarvinnut kolme vuotta myöhemmin paleltua kuoliaaksi Venäjällä. Minä
vastustan ja sanon, että on synti ja häpeä ihmisen silpoa itseään;
mutta Veva nauraa: 'Eikö totta, Ambros, sitä et sinä olisi koskaan
tehnyt?' Semmoista oli tänä ensimäisenä päivänä, kun olimme kihloissa,
ja sitä jatkui. En tahdo viivyttää teitä tällä surkealla tarinalla,
kertomalla miten Veva kävi yhä pilkallisemmaksi ja alituiseen osoitti,
ettei rohkeuteni hänestä ollut kolikonkaan arvoinen. Kun menimme
tansseihin ja naapurikylien pojat alkoivat liiaksi remuta, niin että
minä nousin heitä asettamaan ja puhuin selkään-antamisesta, niin kuulin
Vevan virkkavan aivan ääneen: 'Joutavia, hän uhkailee, mutta ei koskaan
tee mitään.' Ja silloin hurjistuin ja riehuessani iskin ammottavia
haavoja, ja monen julman tappelun aiheuttajana on Veva ollut. Oli
melkein kuin me kumpikaan emme olisi saaneet mielestämme poistumaan
muistoa tuosta Wimbachin rotkon tapauksesta. Milloin yllätin minä Vevan
siitä, milloin hän minut. Ja sitten kuljimme rinnakkain kuten kaksi
ihmistä, joilla on paha omatunto -- tai Veva purskahti taas äkkiä
nauruun ja huusi: 'Katsokaas, siinä on mies, joka rakkaudesta syöksyy
päistikkaa koskeen!' Ja kun hän välistä lasketti sellaisia sanoja
kotonaankin, tuli isän ja serkkujen ja tätien kasvoille sellainen ilme,
että minun taas teki mieli ruveta riehumaan ja huitomaan ympärilleni.
Älkää sentään ajatelko, että aina oli tällaista. Ei, Veva oli toiste
taas niin herttainen kuin mikään tyttö tässä maailmassa voi olla,
niin että minä unhotin kaiken ja ajattelin vain sitä onnea, että
saan hänet vaimokseni. Saatte uskoa, herra Joseph, ettei ole näillä
mailla vuosikausiin ollut semmoista riemua kuin meidän hääpäivänämme.
Sahamylläri valmisti oikein komeat häät, antoipa myötäjäisiksikin pari
sataa guldenia. Tästä kaikesta olisin tietysti ollut kiitollinen, ellei
hän juuri illalla olisi sanonut minulle: 'No, Ambros, nyt olet saanut
Vevan, ja koska lupaat pitää häntä hyvänä, niin pidäkin sanasi paremmin
kuin Wimbachin rotkossa.' Sitä oli vaikea kuunnella, mutta nielin
katkeruuteni, sillä en tahtonut riidellä kauneimpana päivänäni. Sitten
aloimme asua yhdessä; en tohdi ajatellakaan, kuinka hyvin kaikki olisi
voinut meillä olla ja kuinka me sentään tärvelimme jokaisen iloisen
päivän, pirstoimme jokaisen oikean riemun niinkuin kuivan puun. Hyvä
Jumala, Veva ei voi ikinä vastata siitä, miten hän on kohdellut minua!
Olen aina ollut hänen käskettävänään; rakkaudesta olisin tehnyt mitä
hyvänsä. Mutta paha henki ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä ikinä olen
toimittanut tai tahtonut, aina hän on ivallisesti puuttunut siihen ja
sanonut: 'Sinussa muka olisi miestä! Et sinä sitä kuitenkaan ikinä
tee!' Ja monta asiaa minun onkin ollut mahdoton tehdä pelkästään
siitä syystä, että hän on tuolla tavoin puuttunut niihin ja häijysti
soimannut minua. Yhä selvemmin olen tullut huomaamaan, että hän on
kerran nähnyt minun pelkäävän henkeäni. Mutta semmoinen on järjestys
maailmassa, että vaimo saa ajatella miehestään mitä hyvänsä paitsi
sitä, että hän on heikko. Ja jos mies kerrankaan on siinä suhteessa
hairahtunut, on parempi, että hänestä heti tulee murhaaja kuin että
hänen vaimonsa joka päivä ajattelee hänen olevan tyhjänpuhujan ja
saamattoman."
Opettaja, jolle Ambrosin kertomus ilmeisesti kävi yhä
vastenmielisemmäksi, yritti näiden sanojen jälkeen puuttua nuhtelevasti
puheeseen. Mutta metsänvartia ei antanut keskeyttää itseään, vaan
torjui hyvin tarmokkaalla kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet. Tähän
asti hän oli, yhäti kallionlohkareeseen nojaten, puolittain loikonut
maassa, mutta nyt hän karkasi pystyyn ja seisoi hämmästyneen kuulijansa
edessä kädet nyrkissä ja kasvoilla äskeinen uhma.
"Sanon teille", huusi hän käheäksi käyneellä äänellä, "että tätä
kärsimystä on mahdoton enää kestää! Onko minulla ollut mitään iloa
pojastani, jonka Veva on minulle synnyttänyt? Eivätkö kotini ja
vaimoni ole tulleet minulle katkeruuden tuottajiksi? Aamusta iltaan
olen samoillut metsissä ja vuorilla, ja kotia tullessani olen aina
saanut pelätä, että vaimoni taas kertoo minulle samoja juttuja, joilla
itse olen ihan tarpeeksi kiduttanut itseäni joka kerta, kun tieni on
sattunut Wimbachin rotkoon. Mieluummin olen pakoteillä, vuoteessa tai
tuopin ääressä ravintolassa. Ja poikani on varttunut, on jo kohta
vuoden ikäinen, mutta tuskin tunnen häntä! Kolme päivää sitten hän
sairastui; Berchtesgadenin tohtori kävi ja katsoi häntä, noin vain
silmillään, kuten ne tekevät, kun viisaus loppuu. Ja tuskassani pikku
Maxin tähden rukoilin Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he jättäisivät
lapsen minulle. Silloin astuu eteeni Veva, joka on itkenyt nurkassa,
ja kiljaisee: 'Mitä sinä pojasta piittaat? Tuskin olet silmääsi luonut
häneen koko aikana, kun hän on ollut olemassa!' Herra Joseph, sen siitä
sain, että vain rakkaan rauhan nimessä olin pysytellyt kotoa poissa.
Olinpa vähällä kiivastua, mutta huomasin ajoissa, että vaimoni juuri
sitä odotti. Siksi vielä kerran nielin katkeruuteni, mutta enempää en
kestä, en jumal'auta, ja jos poikani kuolee tai Veva etsii riitaa, niin
käy hullusti! Herra Jumala!"
Ambros seisoi vielä hetken jäykkänä ja suorana; sitten hän yhtäkkiä
hypähti ja poistui tasaisin, nopein askelin.
Opettaja, joka oli vielä kerran katsonut häntä kasvoihin, epäröi
hetken, eikö velvollisuus ehkä vaatinut seuraamaan miestä. Mutta
kävelyretki Hirvikukkulalle viehätti häntä liian paljon, ja rauhoittaen
itseään sillä, ettei kai sentään voinut tapahtua mitään kummempaa
ja ettei hänestä Ambrosin kotona olisi suurtakaan hyötyä, hän pääsi
helposti epäilyksestään. Hän siis jatkoi matkaansa, mutta ei kuitenkaan
voinut olla ajattelematta metsänvartiaa vaeltaessaan järven ohi
pihkantuoksuisessa havumetsässä kohden päämääräänsä.
Mutta päästyään opettajan näkyvistä metsänvartia Ambros muutti nopean
käyntinsä hurjaksi juoksuksi. Hän lensi pitkin laaksotietä mökkiänsä
kohti, niin että kirkkoväki oikealla ja vasemmalla jäi kummastellen
katselemaan tuota jumalatonta juoksijaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt
lainkaan lystikkäältä. Vasta ihan asuntonsa lähelle ehdittyään
metsänvartia malttoi mielensä ja ikäänkuin tyyntyäkseen tahi saadakseen
jonkun hyvän ajatuksen jäi seisomaan viimeisen pyökin luo, jonka
runkoon oli kiinnitetty koruton Maariankuva. Hän otti hatun päästään,
mutisi rukouksensa ja astui mielestään tyynenä mökkiinsä.
Hän astui tupaan, missä oli vain vähän kapineita. Hänen ensimäinen
katseensa lensi nurkkaan, missä lapsen kätkyt oli. Hänen vaimonsa
Genoveva oli kumartuneena kätkyen yli. Nuoren naisen mustat letit
riippuivat valtoiminaan puoleksi palmikoituina, esiliina oli sitaistu
höllästi vyötäisille, -- näkyi, että hän oli ollut pukeutumassa
kirkkoon mennäkseen, mutta lapsi oli keskeyttänyt hänet. Mies astui
varpaisillaan lähemmäksi; vaimo loi valvoneet, punehtuneet silmänsä
ylös -- ivallinen hymy vilahti melkein silmänräpäyksessä hänen
kasvoillaan. Häntä olisi muuten täytynyt sanoa miltei kauniiksi, mutta
uhmaava suu teki sen, että hänen kasvoissaan oli jotakin kovaa. Hänen
hymynsä nähdessään Ambros kalpeni. Äsken hän vielä oli huoneeseen
astuessaan ollut häpeästä punainen muistellessaan epätoivoaan, viime
yötä ja tätä aamua. Nyt hänestä tuntui, kuin jäinen käsi painautuisi
hänen kasvoilleen, ja heti kävi silmissä kaikki taas yhtä sumuiseksi
kuin ennenkin. Vain konemaisesti hän läheni kätkyttä.
"Kapakassako olit yön?" kysyi Genoveva.
"Näytänkö juopuneelta?" vastasi metsänvartia katkerasti.