tunnen. Olen Katariinantehtaan paras lasinpuhaltaja -- parempaa saavat
hakea. Mutta kun illalla lähden työpajasta ulos ja vain oikaisen
käsivarteni, vedän vertoja kelle tahansa metsästäjälle. Tahdon
hengittää yhtä syvään, nähdä ja kuulla yhtä tarkasti kuin metsänkävijät
ja olla vapaa kuin mustalainen."
"Entä kuinka kauan sitä kestää?" kysäisi Sebald, jonka punatukkainen
pää juuri kohosi kattilasta, mistä hän oli ongiskellut viimeistä
kalanpalasta. "Saadaan nähdä -- kukistua ihmisen aina lopuksi täytyy
-- eikä lie sinun vapautesi kohtalo toinen. Mitä sinua auttavat vankat
lihaksesi ja työuhmasi, jahka satut sairastumaan?"
Veit karkasi pystyyn ja suoristihe. "Minä en tule sairaaksi!
Minunlaiseni miehet iskee salama kuoliaaksi, tahi sattuu jokin suuri
tulva tai tulipalo, mistä pelastan jonkun raukan saaden itse surmani!"
Hänen kasvonsa loistivat valoisaa uskallusta ja rohkeata elämänhalua,
silmänsä katsoivat niin tulisesti toisiin, että Sebald Riedhofer loi
katseensa maahan ja Musta Andreas silmäili sivullensa. Mutta juuri kun
Veit siinä seisoi solakampana, jäntevämpänä kuin puunrunko, jolla hänen
kätensä lepäsi, tunsi hän äkkiä ruumiissaan oudon väristyksen, ja jos
kumppanit tällöin vielä olisivat katsoneet häntä kasvoihin, olisivat
he nähneet uhmaavien huulien vaalenevan. Hän katsoi ympärilleen
neuvotonna, ikäänkuin joku peto olisi hyökännyt hänen kimppuunsa,
sitten hän ravisti itseään, väristys oli haihtunut. Näiden omituisten
kekkerien pitäjä nakkasi tyhjät pullot sirpaleiksi rantakiviin, käski
vieraittensa huuhtoa kattilan, panna verkot ja muut kampeet kokoon ja
mennä tiehensä. "Koska tahdotte vielä mennä takaisin lasitehtaalle
yöksi, niin Herran haltuun! Minä nukun puun juurella kuten sanoin."
"Se puu kai ulottaa pari oksaansa jonkun neitsytkammion yli!" tokaisi
Musta Andreas. "Kuten haluat, Veit, eihän sinun tiellesi tohdi asettua
enemmän kuin neuvomaankaan ruveta. Oli hauskaa, että kutsuit meidät
tänne, ja mitä vielä tänään saanet, sen olet meidänkin tähtemme
ansainnut. Hyvää yötä sitten; tule, Sebald, tulkaa, pojat -- olemme
väsyksissä, ja hän on väsynyt meihin."
"Ensi kerralla kutsun peltopyypaistille, jahka verotan niitä. Hyvää
yötä, ja pitäkää sananne. Työnjohtajan ei huomenna tarvitse tietää,
ettemme nukkuneet tehtaalla yötämme." --
Toverit lähtivät. He veivät Veitin viittauksesta lyhdyn mukanaan;
ottaessaan sen alas piti nuorin heistä, Kirjuri-Frans, sitä aivan
Veitin kasvojen edessä ja näki hänen poskillaan ja otsallaan oudon
punan. "Viini nousee pintaasi, Veit", huusi hän mennessään, -- "viini
tai rakkaus!"
Veit ei vastannut, vaan kääntyi selin menijöihin, jotka astuttuaan
lepikkosuon halki ja kappaleen matkaa ketoa saapuivat maantielle ja
suureen Schwarzhofin metsään. Hän meni aivan Leppälammen partaalle,
käveli kappaleen matkaa tyynen veden rantaa pitkin ja kumartui alas
vilvoittaakseen itseään. Kirjuri-Frans oli nähnyt oikein, Veit tunsi
kasvojensa hehkuvan. Mutta eihän se saattanut johtua noista parista
viinikulauksesta eikä rakkaudestakaan. Oli hän tosin, lähettäessään
vieraansa kotiin, tuuminut suunnata paluumatkansa Schwarzachin myllyn
ohi ja kolkuttaa myllärin sisaren Klaaran ovelle. Mutta hän oli
karkoittanut tämän mielijohteen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.
Hänessä varmaankin paloi suuttumuksen tuli, jonka hän äsken,
pöyhkeillessään vastoin tapaansa vallastaan tyttöihin nähden, oli itse
virittänyt ja saanut leimuamaan. Nyt hän tahtoi tallata suuttumuksenkin
sammuksiin. Toverien takaa, joiden äänet olivat jo vaienneet, hän kuuli
Winklarnin tornikellon ilmoittavan puoliyötä, ja sitten oli hänen
ympärillään kesäöinen hiljaisuus. Nouseva kuu kuvastui liikkumattomaan
vedenpintaan ja valoi äänetönnä loistettansa metsän pimentojen yli.
Lasinpuhaltaja veti sieraimin ja suin heinäkuun-yön ilmaa keuhkoihinsa;
lämmin tuulenhenki kantoi kukkien ja pihkan tuoksua etäältä suurista
kuusikoista. Muina öinä oli ilma ja tuoksu täyttänyt voimakkaan nuoren
miehen jonkinlaisella huumauksella; hän oli heittäytynyt pitkäkseen
jonnekin nurmelle ja oli aina heti vaipunut uneen ja nukkunut aamun
sarastukseen asti. Jotakin huumauksen tapaista hän havaitsi nytkin,
mutta sen sijaan että olisi väsynyt, tunsi hän keskellä syvää
rauhaa kiihtymystä ja levottomuutta. Kalvava muisto, joka äsken oli
herännyt, seurasi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin. Lähtiessään leppien
luota, missä oli lasitehtaalais-tovereineen istunut, Veit arveli
poistuvansa siksi, että pitojen jätteet, tummuvat kekäleet ja veriset
kalansuomukset herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Hän jätti nopein
askelin taaksensa lammen ja lepikkosuon ja koetti vakuuttaa itselleen
menevänsä etsimään eräältä suuren metsätien syrjäpolulta muuatta
houkuttelevaa paikkaa leposijakseen. Hän kulki laajan, kuunvalaiseman
laidunmaakaistaleen poikki ja huomasi jo, että jokin veti häntä
kohden erästä metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka hän oli viimeisen
puolentunnin ajan yhäti nähnyt edessään, joko sitten sulki silmänsä
tai piti ne auki. Veit virkkoi puolittain unelmoiden, puolittain
uhmaavasti: "Eihän minun tarvitse mennä sinne eikä maata siellä", mutta
kulki yhä edelleen kohden metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka tunsi
jo kaukaa siitä, että siellä kasvoi lehtipuiden keskessä yksinäinen,
mahtava petäjä.
Ja siellä hän istui petäjän juurelle, mihin sammal ja varisseet
neulaset muodostivat ikäänkuin vuoteen ja mistä hän silmäili yli
kuuvaloisen aukean, jolle vastapäiseltä puolelta johti hiekkainen,
pensaita kasvava solatie. Petäjän oikealla ja vasemmalla puolen
kasvavat koivut olivat tulleet korkeammiksi, pähkinäpensaat laajemmiksi
-- mutta muuten kaikki oli kuten sinä kesäyönä, jona hän oli istunut
täällä Elsbethin, Winklarnin opettajan tyttären kanssa, painanut
häntä rintaansa vasten ja suudellut häntä, niin että immen solakka
ruumis värisi hurmauksesta ja pelosta. Tytön paksut, kauniit palmikot
olivat irtautuneet, hän oli kiertänyt ne kätensä ympäri ja luullut
saaneensa värisevän neidon kokonaan valtoihinsa. Ketään tyttöä ei
Veit ollut kiihkeämmin, palavammin, lemmenjanoisemmin himoinnut kuin
häntä, ei kukaan ollut tuota uhmapäätä lumonnut niinkuin vaalea
Elsbeth. Hänen takiansa Veit olisi ollut valmis panemaan alttiiksi
kultaisen vapautensakin. Ja juuri tuo ainoa, jonka vuoksi kenties
olisi kannattanut kuluttaa voimansa ja huohottaen laahautua läpi
elämän kuten tuhannet muut, oli vastustanut häntä, kieltäytynyt
häneltä. Oli riuhtautunut irti hänen syleilystään, työntänyt hänet
luotansa, rukoillen pyytänyt päästä vapaaksi. Kirottu olkoon hän
vieläkin kerran! -- Veit tuijotti kohden hiekkaista solatietä. -- Mikä
houkkio hän oli ollut, kun juuri tänne oli tuonut Elsbethin! Tuolla
ylänteen reunalla törröttivät, kuten tapa on Ylä-Pfalzissa, kymmenen
tai kahdentoista ammoin sitten unohtuneen vainajan hautaristit, joista
sade oli huuhtonut nimikirjoitukset pois. Tuon yön kuutamossa oli tyttö
nähnyt ja tuntenut isänsä viimeisen kylmän leposijan ja saanut voiman
riistäytyä intohimoisen lemmittynsä sylistä. Mutta kun hän sitten oli
tahtonut paeta pois ja kuitenkin vetää lemmittynsäkin mukaansa, oli
vimmastunut mies singahuttanut hänet luotaan ja syöksynyt viidakkoon
kuten ilves, joka metsäkaurista tavoitellessaan on iskenyt harhaan.
Kaikki tämä oli nyt taas lasinpuhaltajan silmien edessä, ja hän
pureskeli katkerana alahuultaan sitä muistellessaan. Hän oli tuon
yöllisen tapahtuman jälkeen kääntynyt tytöstä pois, nähnyt hänet vain
kaukaa joskus ja nauranut hänen kohtalolleen tylysti ja pilkallisesti.
Orpo tyttö oli seuraavana talvena mennyt naimisiin erään vähäpätöisen
schwarzachilaisen tullivirkamiehen kanssa, jonka oikea olkapää
oli hieman ylempänä kuin vasen. Veit nimitti häntä pilkallisesti
kyssäselkäiseksi tullariksi. Miksikä nuo vanhat asiat juuri tänään
olivat muistuneet hänen mieleensä ja houkutelleet hänet tänne? Hän
tunsi jotakin väsymyksen kaltaista, hänen katseensa ei enää viipynyt
noissa menneitä muistuttavissa hautaristeissä, jotka törröttivät
synkkinä kirkkaassa kuutamossa, ja hän antoi ylpeän pystyn päänsä
painua rinnoille.
Jotkut äänet saivat hänet vavahtaen heräämään mietteistään, äänet,
jotka kuuluivat solatieltä päin. Ne kajahtelivat keskiyössä omituisen
kovina ja kirkkaina. Veit kuunteli päästäkseen selville, olivatko ne
ihmisääniä; sitten hän murahti halveksivasti: "Naisia, naisia vain", ja
oli nytkin lähteä paikaltaan ja karata metsään. Mutta äkkiä hän painoi
jo liikkeelle nousseen jalkansa takaisin maahan ja kurottautui suuren
petäjän vieressä eteenpäin; hänen korvansa erottivat vieläkin naisten
äänet solatieltä, mutta yhtäkkiä hän kuuli läheneviä, kevyitä askelia,
hänen silmänsä terottuivat ja tähystivät olentoa, joka solatieltä tuli
kohden tätä paikkaa, missä hän seisoi. Epäilemättä tulija oli tuo
Elsbeth, jota hän oli pari tuntia herkeämättä ajatellut. Vahvaa miestä
puistatti, hän tunnusteli otsaansa, jota tuskanhiki kostutti. Ja vaikka
hän tiesi aivan varmaan, että opettajan tytär oli elävä vaimo, tuntui
hänestä kuitenkin tuokion ajan siltä, kuin hän olisi manannut haudasta
esiin jonkun haamun. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hänen vanha verensä
kuohahti, hän harppasi vauhdilla hiekkaiselle tielle, niin että
tulija vuorostaan pelästyi, ja huusi hiljaa, mutta terävästi: "Hoo,
tullireviisorin rouva -- tavataanko taas näin yöllä, vaikkei päivällä
osuta yhteen?"
Nuori rouva, jonka tielle hän näin astui, peräytyi ääneti pari askelta,
kädet ristissä rinnalla. Veit saattoi tuntea edessään saman vartalon ja
samat kasvot, joiden viehkeys kerran oli hurmannut hänet. Solakammaksi
vain oli Elsbeth käynyt, säihkyvät silmät olivat syvemmällä kuopissaan,
mutta mies tiesi kuitenkin, että ne olivat hohtavan siniset. Ja silloin
sattui hänen korvaansa äänikin, jonka hän viimeksi oli vihan vimmassaan
kuullut tuskaisen kuiskivana. "Mitä teet täällä, Veit?" kysyi
Elsbeth. -- "En ole koskaan ennen tavannut sinua, vaikka olen monta
kertaa tullut tänne rukoilemaan tuolla ylhäällä paternosterin isäni
sielun puolesta," lisäsi hän nopeasti -- arvaten, että Veit vastaisi
ivallisesti hänen kysymykseensä.
"Sitä vartenko tulet Schwarzachista asti?" vastasi lasinpuhaltaja. "Tie
on kyllä sievä. Ja tätä sievää paikkaa et ole unohtanut. Minä en ole
siitä päivin täällä käynyt näinä kaikkina vuosina, mutta tänä yönä olin
Leppälammella -- kalastamassa ja kaloja syömässä. Niin minä vaan --
usko pois!"
Elsbeth ei näyttänyt kuulevan mitä Veit viimeksi sanoi. Hän koetti
katsoa edessään seisovasta miehestä poispäin, toiselle puolen
solatielle, missä hänen seuralaisiaan ei enää näkynyt. "Olin
postinhoitajan rouvan ja hänen tyttärensä kanssa Oberviechtach'issa --
nyt olen kuitenkin Winklarnissa -- mieheni on viransijaisena Cham'issa."
Nuori rouva alkoi yhä enemmän vavista, kun taas Veit toipui ensi hetken
hämmennyksestä ja suoristihe. Hän tarttui Elsbethin molempiin käsiin ja
lausui hiljemmin kuin äsken: "Et siis tapaa kyssäselkäistä tullariasi
vuoteessa eikä sinulla ole kiirettä. Kun näin kohdataan vuosien
kuluttua, pitäisi puhua suunsa puhtaaksi."
"Mitä meillä on puhumista keskenämme, kun et ole minusta koskaan
välittänyt?" vastasi Elsbeth rouva. Veit ei nähnyt, mutta kuuli
äänestä, että hänellä oli kyynelet silmissä. Hänestä tuntui, että
Elsbeth oli oikeassa ja että olisi parasta hypähtää sivulle, hävitä
metsään ja olla taas oma itsensä. Nyt hän oli mielestään kuin
muuttunut. Itkevää hän ei voinut loukata, kun tällä jo muutenkin oli
paha mieli. Vaivoin hän sai sanotuksi: "Älä liiaksi sure, että silloin
ajoit minut pois. Näethän, Elsbeth, se saattoi hyvinkin olla parasta.
Risti tuolla ylhäällä on vielä pystyssä, ja minä olen yhä vielä sama
hurjapää, joka ahmii elämää kahdella lusikalla yhtaikaa. Hyvää yötä
siis, käyköön sinulle kaikki hyvin."
Hän astui askelen metsään päin; nuori nainen ei pidättänyt häntä, kuten
hän ehkä oli odottanut, vaan ainoastaan valitti: "Veit -- Veit, miksi
meidän pitikin tavata toisemme täällä nyt!"
Silloin mies kääntyi äkisti jälleen häneen päin. "Miksi juuri tänne
tahdot tulla sitten, Elsbeth! Olet pahoillasi siitä silloisesta ja
säälit minua!" Ja ennenkuin Elsbeth sai estetyksi, kietoi hän hänet
syleilyynsä ja tavoitti hänen huuliaan. Elsbeth riistäytyi irti ja
painoi päänsä alas, mutta tuokion kuluttua, kun Veit hellitti hänestä
ja pani käsivartensa ristiin, hän nousi varpailleen ja tarjosi nyt
itse hänelle huulensa. Veit suuteli häntä nopeasti kerran, kahdesti,
kymmenesti ja koki turhaan muistella, vieläkö Elsbeth osasi suudella
niinkuin ennen muinoin. Mutta sitten hän puuskahti: "On jo aika meidän
kummankin joutua kotiin. Hyvää yötä vielä kerran, Elsbeth!"
"Hyvää yötä!" vastasi Elsbeth aivan hiljaa, ja kun Veit oli vielä
kumartuneena hänen puoleensa, veti hän tuon ruskeakiharaisen pään omien
vaaleitten hiustensa viereen ja kuiskasi lasinpuhaltajan korvaan:
"Minulla on kotona kaksivuotias tytär, ihmeen suloinen pienokainen.
Hänen nimensä on Elsbeth, ja hänellä on sinun silmäsi, Veit!"
Lasinpuhaltaja vain nyökkäsi -- sitten hän riistäytyi irti eikä
nähnyt enää miten nuori nainen, joka itse riensi ripein askelin
solatielle, viittoi hänelle kädellään. Hän seisoi syrjässä tieltä,
taaskin tuon samaisen petäjän kohdalla ja nyt syvemmällä metsässä;
sitten hän päästi väkinäisen vihellyksen ja jupisi katkerasti: "Niinpä
niin. Saan lohduttaa itseäni sillä, että hänellä on toiselta saatu
lapsi." Ja astuessaan pitkin kapeata polkua viidakon halki kohden
Katariinantehdasta tunsi hän taas yhtäkkiä verissään samat vilunväreet
kuin pari tuntia sitten Leppälammen luona. Hän pysähtyi hetkeksi ja
mietti, eikö olisi parempi mennä johonkin suojamajaansa kuin yöpyä
minkä tahansa puun juurelle. Taajimman suojakatoksen, jonka Veit
oli kyhännyt pyssynkantaman päähän lasitehtaalta, oli kreivillisen
metsästäjän Ulrich Häslerin kömpelö jalka hävittänyt muutama päivä
takaperin. Veitin mieleen juolahti, että olisipa somaa, jos samainen
jalka sattuisi tarttumaan Ulrichin omiin ketunrautoihin jossakin
odottamattomassa paikassa. Mutta viime tunnin tapahtuma painoi hänen
mieltään niin raskaasti, ettei hän tullut pitemmälti ajatelleeksi
metsästäjälle tehtävää kepposta. Levollekin oli vihdoin mentävä, jotta
olisi nousevana päivänä virkku ja kunnossa, kuten itse oli kehunut.
Oli jo aika -- sillä hän erotti ensimäisen sarastuksen, kun lähimmässä
metsän aukeamassa tuli taas näkyviin palanen taivasta. Hänen täytyi
nukkua, täytyi ainakin saada uneksia, että Elsbeth kuitenkin oli vielä
tullut hänen syliinsä. Valoisa päivä näyttäköön, onko unelma myöskin
elettävissä.
Mutta aamulla havahtuessaan lyhyestä, lyijynraskaasta unesta Veit
tunsi aivoissaan rasittavan painostuksen ja jäsenissään sietämättömän
poltteen. Joku muu kuin tuo uhmaavan toimintatarmoinen lasinpuhaltaja
olisi katsonut itsensä sairaaksi, mutta Veit peseytyi ja pukeutui kuten
tavallisesti ja oli viimeisenä lasitehtaalla, missä tapasi toverinsa jo
eineellä. Hän istuutui harvapuheisena heidän seuraansa tuskin vastasi
heidän kysymyksiinsä. Musta Andreas, joka huolestuneena tarkasteli
Veitin kasvoja, lausui arvelunaan, etteivät eiliset kekkerit tahi yö
olleet tehneet hänelle hyvää. Mutta Veit suoristihe ja löi kädellään
pakottavaa rintaansa: "Ei niin, Antti, ei niin. Mutta sen, joka pitää
kemuja ja tavoittelee onnea, tulee tehdä työtä kaksin verroin!" Ja
sitten hän meni työhuoneeseen ja kävi käsiksi työhön temmaten innollaan
toisetkin mukaansa, niin että työnjohtaja huusi hyvillään lasiuunin
luota: "Näytit huonolta tullessasi, Veit -- mutta luulen melkein,
ettet osaa olla sairas ensinkään!" Ja Veit vastasi totisesti: "Enpä
osaakaan", vaikka hänen jokainen huokosensa poltti. Niin kului hikipäin
puuhatessa, ulkonaisessa ja sisäisessä kuumuudessa, heinäkuun päivä;
tunnit eivät lentäneet kuten ennen, ne matelivat verkalleen, hitaasti,
yhä hitaammin, ikäänkuin jäähtyvä lasivirta. Veit piti sanansa; ei
koskaan hän ollut puuhannut niin väsymättömästä, tarrautunut työhönsä
niin lujasti kuin juuri tänään. Mutta ei hän olisi ihmetellyt, vaikka
olisi puhaltanut viimeisen henkäyksensä johonkin niistä lasipikareista,
joita syntyi hänen puhaltimestaan. Mitä kiihkeämmin sisäinen
levottomuus ajoi häntä ulkoilmaan, sitä uhmaavammin hän suoristihe
työtuolillaan ja jupisi joka kerta, kun irroitti kappaleen ja taivutti
sen suoraksi: "Minun ei pidä nähdä Elsbethiä koskaan enää!" eikä
kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin hänet; Elsbethin suloiset kasvot
katsoivat häneen puolittain kainosti, puolittain rukoilevina, kuten
viime yönä.
Ja kun pitkä, kuuma työpäivä päättyi, sieppasi Veit takkinsa ja
murahti vain lyhyesti "hyvää yötä!" tovereille, jotka odottivat
häneltä tietoa miten ilta oli vietettävä, ja lisäsi sitten vielä
Mustalle Andreaalle: "Täytyy mennä uimaan, Antti -- ihan palan tänään!
Huomenna tai ylihuomenna kutsumme taas itsemme Winklarnin kreivin luo
kalakekkereihin jonkun toisen lammen rannalle." Ja sitten hän läksi --
miehet näkivät vain, että hän meni pienelle kirkasvetiselle lammelle,
joka oli tuskin viidensadan askelen päässä lasitehtaan takana.
Veit sukelsi vilpoisaan veteen, ja pari minuuttia tämän kylvyn jälkeen
oli hänellä parempi olo ja hän luuli jo olevansa eilinen Veit. Mutta
tuskin oli hän ripein askelin lähtenyt liikkeelle, kun jo taas tunsi
poltteen verissään; hänen ohimojaan jyskytti ja silmissään vilkkui
kuin valkeita harsoja, jotka hävisivät, kun hän hieraisi silmiään.
Hänen mieleensä jysähti, että hän vielä eilen oli arvellut ennen
kaatuvansa salaman iskusta kuin tulevansa sairaaksi; tänään hän kysyi
itseltään, saattoiko ehkä kuume iskeä kuin salama ja syöstä hänet
maahan. Jos niin oli laita -- jos hän oli jo hautaan menossa, silloin
ei ollut hetkeäkään hukattava haaveisiin, silloin tuli koota tahtonsa
ja voimansa yhteen. Silloin tuli sen naisen, joka oli halveksinut,
uhmannut häntä, vielä antaa hänelle hyvitys tuosta entisestä katkerasta
hetkestä. Suoraa päätä hänen luokseen -- Veit tiesi tapaavansa hänet ja
näki edessään hänen sisarensa mökin. Elsbeth kenties odottikin häntä
-- naiset ovat käsittämättömiä -- mutta vaikka ei niinkään olisi,
tahtoi Veit nähdä hänet. Elsbeth ei ollut, miehestään ja lapsestaan
huolimatta, unhottanut häntä, ja oli viime yönä luopunut oikeudesta
saada vielä toistamiseen riistäytyä häneltä irti -- Veit tahtoi temmata
hänet itselleen ja hänen sylissään sammuttaa kuumeisen janonsa, jota
hän luuli elämänjanoksi. Ja nyt hän riensi metsätietä pitkin ja halki
niittyjen ja nurmikoiden kohden Winklarnin kauppalaa, kuten äsken
mielikuvituksessaan. Elsbethin kasvot ja solakka vartalo olivat hänen
silmäinsä edessä, peräytyivät yhä ja houkuttelivat häntä eteenpäin.
Hänellä ei ollut aikaa malttaa mieltänsä -- hänen täytyi vain pitää
huolta siitä, että pysyi pystyssä, sillä keskellä kuumetta, joka hänet
täytti, puistattivat häntä vilunväreet, ja hänen täytyi purra hampaansa
lujasti yhteen estääkseen niitä lotisemasta. Kerran johtui hänen
mieleensä ajatus, että hän ehkä saattoi naiselle, jonka luo hän jonkin
pakon ajamana riensi, viedä kuumeen ja kuoleman, jotka tunsi itsessään
yhä raskaammin. Hän karkoitti sen ajatuksen luotansa kuin paarman,
joka lenteli hänen polttavan otsansa ympärillä. "Joutavia! Tuollainen
tuuli vain huojuttaa minunlaistani miestä -- ei kisko juurineen maasta.
Ja jos niinkin olisi -- miksi pitäisi hänelle käydä paremmin kuin
minulle?!" Niin hän yhä läheni kauppalaa. Yli kenttien hän katsoi
taaksensa hehkuvaan ilta-aurinkoon, joka laskiessaan valoi veripunaisen
hohteen yli maailman. Ei hän pysähtynyt miettiäkseen, vaan ainoastaan
siksi, että jalat kieltäytyivät kantamasta häntä kauemmaksi. Sitten hän
otti uudestaan vauhtia ja oli hetken kuluttua niiden aitojen luona,
jotka tässä kohden erottivat kymmenkunnan pikkutalon vähäiset puutarhat
tiestä ja kauppalan-takaisista pelloista. Hän katseli ympärilleen ja
tähysteli silmillään, jotka olivat taas terävät, vaikka näkivätkin
kaiken hämärämmin, etsien mökkiä, jonka hän ennen muinoin oli tuntenut
hyvin, mutta jonka nyt oli puolittain unohtanut. Ympärillä oli iltaisen
hiljaista, niin hiljaista, että hän kuuli syvät, raskaat hengenvetonsa
ja koetti pidättää niitä. Ja sitten hän kuuli rapinaa, soratiellä
sipsuttelevia askelia, ja heti sen jälkeen vihreän pensas-aidan
ristikkoveräjältä hiljaista kättentaputusta ja onnellista lapsen
naurua, punaisen auringon ja sen alla hohtavan kultapilven aiheuttamaa.
Sinne katsoessaan hän erotti noin kaksivuotiaan, ruskeakiharaisen
lapsen, joka oli yöpaita yllä pujahtanut puutarhaan ja iloitsi
väriloisteesta. Ja kun tyttönen nosti silmänsä kohden vierasta miestä,
joka katseli aidan yli, niin Veit havaitsi, että Elsbeth oli viime
yönä puhunut totta. Hänen omat silmänsä ne tuossa katsoivat häneen,
eivät tosin levottomina ja kuumeisina, vaan kirkkaina, lapsellisina,
luottavaisina. Pienokainen tarttui kätösillään veräjään ja koetti
avata sitä. "Tahdotko äidin luokse, mies?" kysyi lapsi. "Hän on tuolla
tuvassa, mutta on ollut koko päivän kipeänä."
Veit auttoi veräjän avaamisessa ja astui pieneen puutarhaan,
korkeakasvuisen, punaterttuisen viinimarjapensaan taakse. Täältä hän
saattoi avatun lasioven ja avointen ikkunain kautta nähdä matalaan
huoneeseen ja hän tunsi kalpean, nuoren naisen, joka uneksivan
näköisenä istui korituolissa ja joka, mitä näkikin, ei nähnyt silmiensä
edessä olevaa puutarhaa, ei lastansa eikä miestä, joka oli laskenut
oikean kätensä pikku tytön päälaelle. Siinä oli se nainen, jonka
luokse sisäinen pakko oli Veitiä ajanut. Hän tiesi tällä hetkellä
yhtä varmasti kuin aurinko illalla laskee, että jos hän nyt astuisi
Elsbethin eteen ja painaisi hänet vasten rintaansa kuten viime yönä,
niin tällä ei olisi voimaa kieltäytyä häneltä. Hänessä kytevä hehku
leimahtaisi liekiksi, joka pakostakin polttaisi tuon naisen. Hänen
katseensa ahmivat salaa nuoren vaimon solakkaa ruumista, hiljaisia
liikkeitä. Sillävälin koettivat lapsen kätöset silittää Veitin ruskeaa
vasenta kättä, hän riistihe irti tuon sisässä-istujan kuvasta ja katsoi
alas pienokaiseen kysyen: "Mikä on nimesi, tyttönen?"
"Pikku-Elsbeth", vastasi lapsi. "Äiti on Iso-Elsbeth -- hänen pitää
tulla terveeksi taas. Tule sanomaan hyvää iltaa hänelle!"
Selvemmin kuin ennen Veit tunsi tällä hetkellä kuumeenväristyksiä
ruumiissaan. Entistä valtavammin iski häneen hämärä pelko, että
hän tuottaa Elsbethille kurjuuden, turmion ja kuoleman, jos astuu
askelenkaan edemmäksi, ja puolittain vihaisesti hän jupisi itsekseen:
"Maailma pyörii, ja minä huomaan vasta nyt, ettei aina voi ylinnä
keikkua. Mutta tuo tuolla sisällä on varannut itselleen riittävän
tukikohdan: ensin se oli kuollut isä, nyt se on elävä lapsi."
Rajun päättäväisesti hän kiskaisi auki takkinsa ja liivinsä,
otti kaulastaan piilossa kantamansa vitjat, jotka olivat tehdyt
hopearenkaisiin kiinnitetyistä kultarahoista, ja ripusti ne
lapsen kaulaan lausuen: "Sano äidillesi, Pikku-Elsbeth, että Veit
lasinpuhaltaja oli täällä sanomassa hyvää yötä ainiaaksi. Jumala
suojelkoon sinua, Pikku-Elsbeth. Vitjat saat pitää. Veit setä on
kuollut -- Veit setä ei tarvitse enää mitään!"