tosiksi. Hän kääntyi taas lapseen päin, ja sitä katsellessa hänen
äänensä kävi miltei soinnuttomaksi.
"Pojan laita on huonosti. Tohtori kävi täällä taas ja arveli, ettei
lapsella enää ole pitkää aikaa elettävänä."
Puolittain tukahdutettu "Jeesus Maria!" oli Ambrosin ainoa vastaus.
Hän polvistui kätkyen ääreen; kuumesairas lapsi äänteli tuontuostakin
valittavasti unissaan. Pää painettuna tuskallisesti vasten pikku
vuoteen reunaa oli mies polvillaan maassa; toisella puolen oli Genoveva
kumartuneena ja kuunteli jännittyneenä ja levottomana lapsen jokaista
hengenvetoa. Heidän päänsä miltei koskettivat toisiaan, heidän raskaat
hengähdyksensä ja pidätetyt huokauksensa yhtyivät. Keskipäivän aurinko
paistoi huoneeseen, ilma oli siellä ummehtunut ja painostava. Niin
kului tunti tai enemmänkin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, eikä
kukaan, joka näki heidän yksimielisen tuskansa, olisi voinut aavistaa,
mikä juopa oli olemassa heidän sielujensa välillä.
Nuori vaimo katkaisi ensiksi vaitiolon. Hiljaisella, äskeistä
vienommalla äänellä hän sanoi:
"Hän nukkuu paremmin kuin viime yönä. Hänellä ei varmaankaan ole enää
yhtä kovia tuskia. Kenties hän ei kuolekaan."
Synkistä mietteistään havahtuen Ambros nousi äkisti, loi vaimoonsa ja
lapseensa hämmentyneen katseen ja sanoi:
"Jos Max kuolee, en minäkään voi jäädä elämään! Parasta siis olisi
tehdä loppu heti!"
Genoveva katsoi mieheensä. Syystä kyllä välähti hänen kasvoillaan
suuttumus. "Ja miten käy minun sitten?" oli hän vähällä kysyä. Kunpa
hän olisikin tehnyt sen! Mutta jo tuokion kuluttua väikkyi hänen
puoliavoimilla huulillaan äskeinen pilkallinen hymy; pari kolme kertaa
hän näytti nielevän vastauksensa, mutta virkahti sitten ääneen,
kylmästi ja terävästi:
"Älä puhu niin hurjasti, et sitä kuitenkaan tee!"
Seuraavassa tuokiossa hän olisi ottanut takaisin sanansa, niin
pelottava oli niiden vaikutus. Ambros karkasi pystyyn, niin että lapsi
parahtaen heräsi, jokainen veripisara pakeni hänen kasvoiltaan, hänen
silmänsä säkenöivät hurjan päättäväisesti, ja käheällä äänellä hän
huudahti vaimolleen:
"Niinkö? Kohta tulet toisiin ajatuksiin!"
Genoveva tuskin tiesi mitä tapahtui. Hän kuuli tuvan oven paukahtavan
kiinni. Ambros oli kadonnut, lapsi parkui vielä surkeammin kuin
äsken. Tänä hirveänä hetkenä nuori nainen yhtäkkiä huomasi tekemänsä
vääryyden, kauhistuen näki, mihin oli pakottanut miehensä. Nyt ei
käynyt empiminen, ei ollut aikaa miettiä. Päättäväisesti hän teki
ristinmerkin lapsensa yli, sitaisi kädenkäänteessä palmikkonsa
nutturalle ja riensi vavisten ja kalpeana ulos. Hänen terävä silmänsä
keksi salaman nopeudella laaksotien päässä aivan käänteen lähellä
Ambrosin, joka paljain päin ja nuttu auki leuhottaen kiiti poispäin.
"Hän pitää sanansa! Nyt tulee onnettomuus!" Tämä varmuus kannusti
nuoren vaimon äärimäiseen, jopa yli hänen uhkuvain voimainsa menevään
ponnistukseen. Hän löi oven lukkoon, lensi alas laaksotietä, harppasi
puron yli kaukana porraspuusta päästäkseen edelle. Pensaat ja puut,
pellot ja talot vilisivät hänen ympärillään keskipäivän kirkkaimmassa
paisteessa -- hän ei nähnyt mitään muuta kuin miehensä, joka riensi
kaukana hänen edellään ja jonka korvaan hänen rukoileva huutonsa
ei kantanut. Onneksi ei ketään sattunut vastaan hänen kiitäessään
mielipuolen näköisenä eteenpäin. Laaksossa oli hiljaista, päivällisaika
piti ihmiset taloissa; myllyn luona vain nukkui vanha kerjäläis-ukko,
joka havahtui vasta kun Genoveva huimaa vauhtia ohi juostessaan
kosketti häntä jalallaan. Juoksija riensi jo rinnettä ylös, toista
alas; hänen polvensa uhkasivat pettää, kaikki vilkkui hänen silmissään,
hän ei nähnyt Ambrosia enää. Mutta hän tiesi minne tämä tie vei;
varmuus siitä, että oli aikoja sitten pakottanut miehensä tähän tekoon,
sai hänet värisemään kauhusta, -- polku johti Wimbachin rotkoon.
Mies, joka hänen edellään mennä viiletti hurjaa vauhtia, verettömät
huulet irvessä, hampaat lujasti yhteenpuristettuina, silmät jäykkinä,
oli ilmeinen vimmatun päättäväisyyden kuva. Lähellä rotkon suuta hän
oli kuulevinaan vaimonsa äänen takaapäin. Hän naurahti katkerasti:
"Paha henki, joka on mennyt häneen, antaa minulle rohkeutta!" ja
katosi hämärään rotkoon. Ensi askelella hän törmäsi kapealla polulla
ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja suistui kumoon. Meni tuokio,
ennenkuin hän pääsi pystyyn, mutta sillä aikaa ennätti Genovevakin
saapua rotkon suulle. Ja kun mies kumisevin askelin syöksyi lautoja
pitkin keskelle kuilua ja jo tarttui molemmin käsin kosteaan
kaidepuuhun -- Genoveva tunsi kauhukseen paikan -- ja hänen ympärillään
vedet kohisivat ja sisässään veri kiehui ja jyskytti, silloin jokin
pidätti häntä hyppäämästä! Mutta tällä kertaa se ei ollut hänen oma
epäröintinsä, vaan Genoveva oli saavuttanut hänet, syöksynyt hänen
jalkoihinsa portaalle ja kietonut hurjapään polvien ympäri molemmat
käsivartensa. Putousten ja pyörteiden vilskeen ja pauhinan halki mies
kuuli huumauksissaan selvästi sanat:
"Ambros, pysähdy, pysähdy, anna minulle anteeksi!"
Metsänvartia teki vain vihaisen kärsimättömän liikkeen.
"Mitä tahdot? Aion pitää sanani!"
"Jumalan tähden, pysähdy!" huusi Genoveva vaikeroiden. "Miten käy
lapsen ja minun? En päästä sinua, hyppääthän iankaikkiseen kadotukseen!"
"Sinnehän minut tahdotkin! Olethan tahtonut, että kiirehdin!"
vastasi metsänvartia. Mutta hänen kätensä irtautuivat kaidepuusta,
mielipuolisuuden ilme hävisi hänen kasvoiltaan, hän loi katseen
vaimoonsa, joka tulipunaisena ja palavissaan virui polvillaan kostealla
portaalla rotkon jäätävässä kylmyydessä. Hän malttoi mielensä ja huusi:
"Tule, Veva! Mutta sen vannon, että jos kerrankaan tässä elämässä vielä
sanot semmoisen sanan kuin tähän asti olet..."
"En -- en ikinä -- en luotua sanaa!" nyyhkytti Genoveva, jonka tuskaisa
kauhu suli hyväätekeviksi kyyneliksi. "Pyhä Jumalan äiti, en ole
tiennyt mitä olen tehnyt! Mutta sinun, Ambros, ei olisi pitänyt kärsiä
sitä niin kauan!"
"En lyö naista!" sanoi Ambros tyynesti. "Koska kadut ja itse näet mitä
olet tehnyt -- mutta jätetään se -- tule pois, tule lapsemme luo!"
Genoveva meni hänen perässään samaa polkua, jota mies oli kulkenut jo
tänä aamuna. Ambros katsahti vielä kerran vihertävään hämyyn, missä
vedet kohisivat. "Jos Jumala suo", jupisi hän, "niin tänne en tule enää
koskaan".
Ulos auringonpaisteeseen tultuaan he järjestivät pukujaan, ja sitten
metsänvartia vei horjuvan ja hiljaa itkevän vaimonsa kotia niin
kiireesti kuin suinkin. Jos hän olisi voinut ajatella jotakin muuta
kuin lastansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut, että Genovevan ynseys
oli murtunut, hävinnyt kuten hänen oma mieletön itsemurhakiihkonsa. Nyt
hän kuitenkin ajatteli ainoastaan lasta, ja vavisten astuivat molemmat
huoneeseen. "Hän on kai kuollut, en kuule mitään", sanoi Genoveva vielä
kynnyksellä. -- --
He lähestyivät kätkyttä -- lapsi nukkui rauhallisemmin kuin tuonnoin;
auringonpaiste tunkeutui nyt siihenkin nurkkaan ja valaisi heitä, kun
he jälleen -- ja vallan toisin tuntein -- polvistuivat pikku vuoteen
ääreen. Genovevan kyynelet kuivuivat; Ambros sulki hänet syliinsä ja
kuiskasi:
"Minusta tuntuu, että Max jää meille. Ja kun lapsi toipuu... me olemme
nyt terveet, Veva, ja voimme vielä tulla onnellisiksi!"
End of Project Gutenberg's Rikostoverit y.m. novelleja, by Adolf Stern