kuiskaten helliä hyväilysanoja. Senaattori ja gondolinsoutaja katsoivat
kiitollisina lääkäriin, joka astui pari askelta ovea kohden. Signor
Alvise tarttui Castiglionen käteen. Hän viittasi vuoteeseen päin ja
sanoi: "Tämä hyvä sanomanne ei jää palkitsematta, tohtori, mutta
näettehän, että suojattini itkee ja tuntee itsensä onnettomaksi; eikö
teillä ole muuten pelkoa hänen suhteensa? Eikö teillä ole mitään
keinoa, millä häntä vahvistaa?"
Signor Gasparo näytti miettivän hetken ja tarkasteli sitten vielä
kerran tutkivasti vuoteen luona olevaa ryhmää: nuori Chiara oli
painanut päänsä hoitajansa rintaa vasten.
"Minua ei tarvita, ei lainkaan!" sanoi hän sitten kääntyen vakavana
talon herran puoleen. "Kenties ilman muutos tekisi nuorelle
signorinalle hyvää; ehkä hän voisi muuttaa teidän maatiloillenne
Bellunon taa, tahi vaikkapa minun kartanooni. -- Ehkä hänen sydämensä
keventyy, kun hän ei enää näe Veneziaa. Onnettoman signor Orlandon
tytär ei tarvitse minua -- mutta ehkäpä arvoisa ystäväni San Roccon
pappi on tervetullut. Mahdollisesti tiedätte sen asian paremmin kuin
minä. Minun täytyy nyt lähteä. Tuolla ulkona on meillä pahin vielä
voittamatta, ja niin kauan kuin näillä jaloillani pysyn, tahdon tehdä
minkä voin."
Vakava mies astui ulos, Morosini'n saattamana eteisen kynnykselle
asti, ja osoitti ohimennessään San Roccon pappia, joka oli istahtanut
etuhuoneeseen ja hetkisen levähtänyt viime päivien ponnistuksista ja
mielenliikutuksista. Hän oli kuitenkin kuullut kaiken, mitä sisällä
sairaan huoneessa tapahtui ja puhuttiin. Isä Francescon kasvot olivat
jalopiirteiset, mutta niin kalpeat, kuin ei olisi veren pisaraakaan
noissa poskissa koskaan juossut; tiheä, musta tukka, joka vielä muutama
viikko sitten, vielä hirmu-ajan alkaessa, oli reunustanut hänen
paljaaksi ajeltua päälakeansa, oli käynyt harmaaksi. Mutta päänsä
hän piti pystyssä, ja lempeä rauha puhui hänen silmistään, kun ne
kohtasivat valtioinkvisiittorin tutkivan katseen. Hän nousi ja astui
signor Alvisen keralla lapsen vuoteen luo.
"Tyynny, rakkaani! Tyynnyhän!" kuiskasi Barbara neitsyt itkevän
Chiaran korvaan. "Kunnianarvoisa isä Francesco tuo sinulle lohdutusta,
lohdutusta, jota sinä lapsi raukka tarvitset, sillä sairas sinä et
ole -- pyhä Rocco olkoon kiitetty -- ja Jumala varjelkoon rakkaan
pääsi jokaista hiuskarvaa! Aukaise silmäsi, lapsi, ja tervehdi
kunnianarvoisaa herraa."
"Pyhä neitsyt häntä siunatkoon!" vastasi Chiara Cornaro kohoutuen
hieman. "Mutta, Barbara -- minä en voi puhua, niin kauan kuin nuo kaksi
katsovat minuun, signor Alvise ja tuo vieras mies tuolla! Isä, jos
voitte jotain tehdä, niin toimittakaa, että he jättävät meidät kahden;
teille minä uskon huoleni!"
Palatsin herra ja kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja kuulivat selvästi
jokaisen sanan, jonka tyttö lausui papille. Alvise Morosini puristi
vaieten kätensä yhteen ja tuijotti synkästi jalkoihinsa mattoon. Mutta
Daniello Barozzi ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Tuomiopasuunana
soivat vuoteella lepäävän lapsen hiljaiset, hennot äänet hänen
sielussaan; hänen silmäinsä edessä väikkyivät jälleen San Erasmon
tapahtuman ja viime yön kuvat. Hän heittäytyi vuoteen ääreen, tavoitti
tytön kättä, joka oli papin kädessä, ja voihki: "Älkää työntäkö
luotanne palvelustani, signorina! Tahdon olla mitä ikinä vaaditte --
gondolinsoutajanne, kuormajuhtanne talonkoiranne -- sallikaa minun vain
palvella teitä! Jumalan laupeuden tähden, älkää kieltäkö!"
Syvä hiljaisuus seurasi. Signor Alvise ei ollut ennättänyt hillitä
rikostoveriansa eikä ehkäistä sanaakaan hänen puheestaan. Barbara ja
San Roccon pappi katselivat hämmästyneinä maassa viruvan Daniellon
kookasta vartaloa ja rukoilevasti ylöspäin kääntyneitä laihoja kasvoja.
Mutta nuori Chiara vaipui pieluksilleen takaisin, teki käsillänsä
torjuvan liikkeen ja sanoi:
"Jättäkää minut -- jättäkää minut yksikseni! Rakas isä raukkani!"
Näissä lapsen muutamissa sanoissa oli sointu, jota Daniello ei
kestänyt. Hän kavahti jälleen pystyyn, pudisti lyhyttä mustaa
tukkaansa, niin että se valui otsalle, ja loi katkeran katseen Alvise
Morosini'in, joka viittasi häntä menemään ulos. Isä Francesco vaihtoi
muutaman hiljaisen sanan Chiaran kanssa, sitten hän lähestyi vakavana
miehiä ja sanoi senaattorille:
"Jättäkää minut hetkeksi yksikseni tämän lapsi raukan kanssa, jalo
herra. Hänen nuori sielunsa on järkytetty, ja hän kaipaa lepoa ja
selvittävää puhuttelua. Suokaa kuitenkin anteeksi, ettei hän vielä
kykene kiittämään teitä siitä huolenpidosta, jota hänelle omistatte!"
Katse maahan luotuna Morosini astui gondolinsoutajan jäljessä
etuhuoneeseen. Isä Francesco sulki lapsen makuuhuoneen oven, mutta
signor Alvise aukaisi suureen porraskäytävään vievän oven laskeakseen
hieman valoa pilkkopimeään huoneeseen, jossa hän nyt oli yksin
Daniellon kanssa. Kanavanpuoleinen ikkuna oli jo auki; yöilma, kostea
ja painostavan lämmin kuten eilenkin, huokui sisään ja liikutteli
raskaita samettiverhoja. Signor Alvise heittihe lavitsalle oven
viereen, Daniello oli mennyt verhojen väliin voidakseen hengähtää
vapaasti. Miesten katseet kohtasivat toisensa -- ne eivät ilmaisseet
vihaa, vaan katkeraa mielipahaa.
"Jollet sinä onneton olisi tullut tänne tänään, olisin kenties saanut
hänen epäluottamuksensa häviämään!" puuskahti ylimys viimein. "Sinun
hirtehisen-naamasi on herättänyt hänessä kaikki pahat ajatukset
uudelleen henkiin. Minä olisin voittanut hänet tyttärekseni ja
pelastanut sieluni ja sinunkin sielusi ilman sinun sekaantumistasi,
senkin hullu!"
"Jollette olisi riistänyt häntä hänen isänsä talosta, olisi hän kyllä
ottanut vastaan vähäiset palvelukseni!" murahti Daniello vastaukseksi.
"Jos lapsi aavistaa, että me tiedämme hänen isänsä viimeisistä hetkistä
enemmän kuin hän, niin hän toivottavasti myöskin tietää, ettemme me
alhaiset kirjoita kuolemantuomioita. Jos Jumala olisi ollut minulle
armollinen -- olisin pannut käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi."
Ja jäykkä, voimakas mies kääntyi poispäin, kumartui ikkunasta ulos ja
katseli pitkin kanavaa koettaen erottaa pimeässä gondolia, jolla hän
nyt, unelmansa mukaan, olisi ollut jo kaukana laguuneilla. Palatsin
herra katseli halveksivasti tuollaista hentomielisyyttä. Hän koetti
hetkeksi voittaa takaisin ylpeytensä ja levolliset, läpitunkemattomat
kasvonsa, jotka hän ennen oli näyttänyt maailmalle.
"Jos hän työntää minun käteni luotansa -- niin olenpa tehnyt voitavani.
En aio elää kurjassa haamujen pelossa enkä tuhlata päiviäni joutavaan
katumukseen. Olkoonpa Orlando Cornaro saanut surmansa syystä tai syyttä
-- tasavalta vapauttaa minut eikä unohda semmoista narriakaan kuin sinä
olet, Daniello!"
"Käskekää sitten tasavaltanne antaa teille sielunrauha ja levollinen
kuolinhetki, signor Alvise!" huudahti Daniello, ja hänen äänessään soi
katkera iva. "Jos te voitte saavuttaa rauhanne kymmenen-neuvostossa --
hyvä teille! Mutta minua -- vaikkapa itse pyhä isä vapauttaisi minut
syyllisyydestä tähän murhaan -- minua se ei auta. Yksi hyvä sana tuon
lapsen suusta tuolla olisi minulle suuremman arvoinen -- mutta sitä
sanaa en tule kuulemaan!"
Alvise Morosini kuuli Daniellon sanat, jotka tuntuivat niin
vääräuskoisilta ja jotka kuitenkin herättivät vastakaikua hänen
omassa sydämessään. Synkkänä ja levottomana hän asteli edestakaisin
pitkin etuhuonetta ja käytävää, karttoi rikostoverinsa katsetta ja
jäi aika-ajoin seisomaan oven luo, jonka taakse isä Francesco oli
jäänyt Cornaron tyttären ja tämän hoitajan kanssa. Hän kuuli supatusta
ja kuisketta, mutta yhtään sanaa ei erottanut hänen korvansa, niin
terävä kuin se olikin, ja syvään huokaisten ylimys jatkoi levotonta
vaellustaan. Daniello tuskin hievahti paikaltaan, tuijotti vain milloin
surullisesti ja jännittyneenä suljettuun oveen, milloin synkkänä
Morosini'n jälkeen, milloin haaveksivasti ikkunasta ulos. Ulkona
vallitsi syvä hiljaisuus; vain silloin-tällöin erotti kuuntelija
raskasta airon loisketta ja varoitushuutoja ruumisveneistä, jotka
kuljettivat päivän uhreja San Micheleen. --
Niin kului lähes kaksi painostavaa tuntia, kunnes yhtäkkiä Chiaran
makuuhuoneen ovi aukesi ja isä Francesco astui ulos. Hänellä oli
kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jonka kynttilät hän oli
sisällä sytyttänyt. Hänen kasvojensa ilme oli tyyni ja vakava. Hän
laski kynttilänjalan upeakoristeiselle kaapille, joka oli huoneen
pitkän seinän luona, ja otti samalla käteensä taiteellisilla
leikkauksilla koristetun norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka
kaunisti kaappia, viittasi äänettömästi Danielloa tulemaan lähemmäksi
ja kääntyi sitten senaattoriin päin.
"Signor Alvise", sanoi hän hiljaa, "Barbara Gradi on kertonut minulle
kaikesta, mitä te olette tehnyt Orlando Cornaron tyttären hyväksi ja
mitä jaloja tarkoituksia teillä on isättömän lapsen suhteen. Minä
ymmärrän, kuinka syvästi te kärsitte tuon omituisen tytön jäykkyydestä,
-- olen liikuttanut hänen omaatuntoansa ja selittänyt hänelle, mitä
tällaisena aikana kuin nykyisenä merkitsee se, että kelpo mies
vapaaehtoisesti tarjoaa palvelustaan, kuten sinä, Daniello Barozzi,
olet tehnyt. Mutta Chiaran nuorta sielua ahdistaa hämärä pelko, eräs,
niinkuin kaikesta sydämestäni toivon, mieletön epäluulo, joka teidän
tulee panna lapsi raukan kohtalon laskuun. Hänen isänsä oli elostelija
ja kunnoton tuhlari -- mutta kuitenkin hänen isänsä -- ja Chiara on
rakastanut häntä puhtaan, nuoren sielunsa koko voimalla. Orlando
Cornaro on kadonnut, luultavasti kuollut; salaperäisiä huhuja hänen
lopustaan liikkuu pitkin Veneziaa, ja niitä on tullut hänen lapsensa
korviin. Niin on tuska hiipinyt hänen kokemattomaan sydämeensä, että
hän luulee jokaisen, joka häntä lähestyy ja kyselee hänen kohtaloansa,
tietävän jotakin hänen isänsä katoamisesta. En ole salannut häneltä,
että sellainen epäluulo voi olla väärä, että se voi tulla suureksi
synniksi -- mutta minun sanani eivät yksinään kykene tuomaan rauhaa ja
iloista kiitollisuutta hänen ahdistettuun, nuoreen mieleensä. Niinpä
sitten lupasin kysyä teiltä Vapahtajamme ristin nimessä, tekeekö hän
väärin teitä kohtaan. Vannokaa, korkea-arvoinen herra, että olette
syytön Orlando Cornaron loppuun, joskin ehkä tiedätte siitä jotakin, ja
vanno sinä samoin, Daniello!"
Alvise Morosini ja Daniello olivat, ikäänkuin salaisen,
vastustamattoman voiman vetäminä, astuneet lähemmäksi isä Francescoa,
joka oli kohottanut hohtavan ristiinnaulitunkuvan ja ojensi sen heitä
kohden. Senaattori etsi sanoja kalpein, värisevin huulin, mutta ei
löytänyt, -- Daniellonkin rinnasta nousi vain kumeita, epäselviä ääniä,
jotka San Roccon pappi sai tulkita itselleen. Lujemmin hän katsoi
miehiä silmiin, käsi, joka piteli kohotettua jumalankuvaa, vaipui
hitaasti; nuo molemmat eriarvoiset miehet seisoivat vavisten hänen
edessään ikäänkuin samojen vilunväreiden puistattamina. Yhtäkkiä talon
herra lausui:
"Voisin vannoa olevani ilman persoonallista syyllisyyttä -- en tiedä
miksi yhden olisi kannettava kymmenen kumppanin synti. Venezian
valtio on tuominnut Orlando Cornaron, en minä! Mutta -- tahdon kantaa
mitä kerran olen ottanut hartioilleni! Toivoin sovittavani kaiken,
hiljaisuudessa, pitämällä uskollisesti huolta vainajan tyttärestä.
Jollei niin saa tapahtua, sanokaa minua syylliseksi, -- valaa, jota
vaaditte, ei Alvise Morosini tahdo vannoa!"
Daniello Barozzi, joka tuskin kuuli jalosukuisen toverinsa harkittuja
sanoja, voihkasi ainoastaan: "En voi vannoa! Minä ja Andrea Rotto
olimme hänen murhaajansa. Pyytäkää hänen tytärtänsä Jumalan laupeuden
tähden antamaan minulle anteeksi ja sietämään minua silmäinsä edessä!"
"Hän antaa teille anteeksi, hän on sen jo tehnyt!" vastasi isä
Francesco. "Mutta sitä sovitustyötä, joka on Jumalalle otollinen,
emme valitse mielemme mukaan, vaan se annetaan meille. Tuolla sisällä
oleva nuori neitsyt on luvannut, jos tuon hänelle teidän valanne,
mielellään luottavansa teihin -- minä taas olen hänelle luvannut viedä
hänet tästä palatsista isänsä taloon tai Veneziasta pois, jollette voi
vannoa. Sanani pidän. Teidän täytyy käsittää, signor Alvise, että kun
minä menen takaisin tuonne huoneeseen enkä voi lapsi raukalle sanoa,
että hänen epäluulonsa on ollut täysin perusteeton, -- niin signorina
Chiara ei enää tule jäädä tänne. Jos tahdotte tehdä tähänastiselle
suojatillenne viimeisen hyväntyön, niin kirjoittakaa meille ja hänen
palvelusnaisillensa passi, jolla pääsemme lähtemään tästä kaupungista.
Gasparo Castiglione on tarjonnut Bellunon luona sijaitsevan maatilansa
Chiara Cornaron turvapaikaksi. Mitä pikemmin hän sinne pääsee, sitä
parempi. Minä lähetän hänen myötänsä jonkun laupeudensisaren, ja siihen
asti tulee Barbaran saada yksin hoitaa nuorta valtiatartansa."
"Passin saatte", vastasi Alvise Morosini tyynesti, kun San Roccon pappi
katsoi häneen odottaen. "Sen kirjoittaminen olkoon viimeinen tekoni
kymmenen-neuvoston jäsenenä, -- jo huomenna eroan tasavallan senaatista
ja koetan löytää tietä Jumalan laupeuden luo. Taivas ei salli meidän
katumustyömme tulla niin helpoksi kuin luulimme, Daniello!"
"Enkö minä saa edes viedä signorina Chiaraa gondolissani maatilalle
asti?" jupisi Daniello ojentaen rukoilevasti kätensä isä Francescoa
kohden.
"Sinun näkeminen voisi saattaa hänen henkensä vaaraan, ja sitähän
et tahdo, Daniello!" vastasi pappi. "Veneziassa ei tätä nykyä ole
puutetta hyljätyistä ja kovaonnisista, joiden hyväksi voit katuvaisena
uhrautua. Chiaran anteeksianto tulee sinulle vielä kerran selvin sanoin
ilmoitetuksi, mutta nyt siirry tieltä ja anna tuolla sisällä olevan
hädänalaisen jälleen hengittää vapaammin!"
Isä Francescon ääni oli muuttunut lempeämmäksi ja lämpimämmäksi
kuin se oli ollut muutama minuutti sitten; hän katseli säälivän
myötätuntoisena, kuinka valtioinkvisiittorin ja gondolinsoutajan
pää painui alas ja he seisoivat synkästi vaieten vastapäätä
toisiaan. Hän ojensi siunaavasti kätensä heidän ylitsensä, asetti
ristiinnaulitunkuvan, jonka äsken oli ottanut kaapilta, äänettömästi
paikallensa takaisin, viittasi oikealla kädellään juhlallisesti siihen,
samalla kuin hänen vasen kätensä hiljaa avasi sisähuoneen oven.
Tuokion kuluttua olivat rikostoverit yksin. Alvise Morosini läksi
sanaakaan virkkamatta takaisin siihen huoneeseen, missä Daniello
Barozzi oli hänet tänä iltana ensiksi nähnyt. Gondolinsoutaja seurasi
häntä ääneti tarkaten katseellaan senaattorin kasvoinilmeitä ja huulia.
Morosini otti heti kynän ja kirjoitti, Daniellon seisoessa vaiti ja
odottaen, paperin, joka antoi Chiara Cornarolle luvan päivän tultua
lähteä kolmen naisen seuraamana kaupungista ja laguuneilta. Sitten hän
lausui tyynesti:
"Kuule, Daniello! Serviitit [Pyhän neitsyen palvelijat, erään
hengellisen veljeskunnan jäseniä] perustavat uuden, ankarasääntöisen
veljeskunnan ruttotautisten ja kaikkien parantumattomien
hoitamiseksi. Huomenna annan toisen puolen omaisuudestani Orlando
Cornaron tyttärelle, toisen puolen serviiteille ja lupaudun heidän
veljeskuntansa jäseneksi."
Daniello heittäytyi polvilleen korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston
jäsenen eteen ja sammalsi:
"Suokaa minulle oikeuteni, herra, oikeuteni! Olen kulkenut kanssanne
pahuuden teitä, herra -- jos tiedätte hyvän tien, antakaa minun seurata
teitä sillekin! Ottakaa minut veljeskuntaanne halvaksi palvelevaksi
veljeksi -- sen olette velkaa minulle ja onnettoman Andrean sielulle --
jotta minäkin löytäisin sieluni pelastuksen toivon!"
Veit lasinpuhaltaja.
Kolme laajalatvaista puuta kasvoi vieretysten suuren lammen rannalla,
jota niiden mukaan nimitettiin Leppälammeksi. Keskimäisen alla paloi
nuotio, jonka punaiset liekit iloisesti nuoleksivat tulella olevaa
vaskikattilaa ja loistivat yön pimeydessä hyvän matkan päähän.
Kattilasta nousi kalakeiton voimakas tuoksu kietoen keskeensä muutamat
nuoret miehet, jotka olivat leiriytyneet nuotion ympärille ja
istuivat kääntöpääveitset ja läkkilusikat kädessä valmiina nauttimaan
myöhäisen iltasensa. Läheisen Winklarnin kauppalan tornikello oli
juuri kumahuttanut yksitoista lyöntiä, jotka olivat heleän kirkkaina
soineet lämpimään kesäyöhön. Neljässä nuorukaisessa, jotka olivat
asettuneet nurmelle siten, että lauhkea iltatuuli, joka huokui lammen
yli, puhalsi liekin poispäin heistä, ja jotka samalla pitivät silmällä
keiton kiehumista, näytti kellonlyönti herättävän kärsimättömyyttä.
He kääntyivät viidennen puoleen, joka istui aivan lammen rannalla
ja irroitteli märän verkon silmukoista pyristeleviä pikkukaloja
heittäen ne takaisin veteen. Puolikasvuinen poika, jonka kapeita
vaaleita kasvoja tulen loimo valaisi ja jolla oli lyhyeksi keritty
punertava tukka ja kasvoissa kesakoita, huusi rannalla-istujalle: "Hei,
Veit, eikö kalakeitto jo ala joutua? Kohta on puoliyö, ja meillä on
puolentoista tunnin matka lasitehtaalle. Kello tulee yksi, ennenkuin
pääsemme nukkumaan. Anna olla niiden kiiskisten -- kuolevat ne
verkossakin -- ja tule tänne istumaan meidän luoksemme. Nälkä kai sinun
on niinkuin meidänkin!"
"Onpa niinkin", vastasi Veit päättäen rauhallisesti työnsä.
"Kalat kuuluvat joko kattilaan tahi lampeen, ja se, joka antaa
luontokappaleiden surkeasti kitua, on roisto. Mutta te ette ollenkaan
ansaitse tämmöistä kesäyötä, jos kaipaatte koppiinne nukkumaan. Minä
en mene vielä pitkiin aikoihin; panen metsään maata puun juurelle
hetkiseksi, kunnes aurinko minut herättää, ja sitten reippaasti työhön
taas. Ja tahtoisinpa silloin nähdä sen, joka saa enemmän aikaan kuin
minä."
Hän levitti suuren verkon lammen ja leppien väliselle rantanurmelle
ja tuli kattilan ääressä istuvien kumppaniensa luo. Lyhdyn, jota oli
käyttänyt kalastuksessa, hän ripusti pieneen näveriin, jonka väänsi
puunrunkoon vähän yläpuolelle päätänsä. Ja nyt hän itse seisoi tämän
lyhdyn valossa; pää kapea, hyvin muodostunut, kasvot päivettyneet,
silmät ruskeat, tuuhea tumma kiharatukka, tummat viikset täyteläisten
punaisten huulien yläpuolella. Hänen silmistään säihkyi ja kauniiden,
rohkeiden kasvojensa jokaisesta juonteesta uhkui pelkkää iloista
vallattomuutta. Eräs toveri tuumi pudistaen päätänsä hieman: "Miksi
ripustat lyhdyn ylös, Veit? Löydämme kyllä lusikalla suumme ilman
valoakin, etkä kai aikone kutsua ketään illalliselle. Mutta Winklarnin
kreivi ratsastaa usein yöllä tuota ylätietä kotiinsa." Siihen Veit vain
sanoi kujeillen: "Ratsastakoon. Luulenpa, että hän tuntee tuleni -- ja
mielellään suo minulle pari karppia. Vähätpä mokomasta, ja rahaa en
vielä ole häneltä vienyt. Nyt syömään, pojat, ja maistukoon ruokamme."
Kesakkonaama kurkotti ohutta nenäänsä vielä enemmän eteenpäin
kuin tavallisesti ja huudahti: "Mitäs horiset? Ettäkö kreivi ihan
kirjallisesti on antanut sinulle luvan varastaa hänen kalojaan? Saamme
kiittää Jumalaa, jos hän on jo makuulla tahi tulee kotiansa toista
tietä. Istu tänne, tässä on lusikkasi, ja nyt katsokaamme miten
keittosi on luonnistunut."
"Minä puhun totta, Sebald Riedhofer!" sanoi Veit ja heittihe pitkäkseen
nurmikolle. "Kreivi tietää, että juopottelevilla böhmiläisrentuilla,
jotka puhkovat ja tärvelevät hänen parhaat puunsa, ei ole pahempaa
vihollista kuin minä, ja että minulla on tarkemmat silmät kuin hänen
metsänvartioillaan -- ja että olen usein kulkeilla öisin ja sieppaan
monen veijarin kauluksesta kiinni. Ja senkin tuo herra hyvin tietää,
etten tahdo rahaa ettenkä metsästele hirviä ja metsäkauriita, ja hän
antaa minun pitää hyvänäni ne pari kalaa, tahi jäniksen tai peltopyyn,
mitkä satun sillointällöin saamaan. Ja nyt ottakaa eteenne ja sanokaa
itse, eikö se ranskalainen, joka kaksi vuotta sitten oli meillä
lasitehtaalla, ole opettanut minulle keittotaitoa."
Veit oli nostanut kattilan tulelta ja pannut sen toverusten eteen.
Kaikki nämä olivat häntä nuorempia, ja niinkuin hän oli heitä päätänsä
pitempi, niin hän myös istui käskijänä pienessä piirissä. Yölliset
kalakekkerit, missä palanpaineena oli pari pullollista böhmiläistä
viiniä, jotka Sebald Riedhofer oli jäähdyttänyt rantavedessä,
näyttivät saavan hänestä, isännästä, valoa, eloa ja rattoisuutta. Muut
nuorukaiset olisivat hänettä painautuneet kalavarkaina arasti yhteen,
mutta hän istui heidän keskellään varmana ja mielissään kuin tämän
suuren lammen ja ympäröivän metsän omistaja ikään. Kalakeitto maistui
ilmeisesti kaikille, täysi kattila tyhjeni tuotapikaa puolilleen,
ruotojen varominen ehkäisi pakinaa, mutta pitoveikot osoittivat
tyytyväisyyttään katsein, sanattomin hymyin ja ryypätessä nyökäten
toisilleen. Kun Musta Andreas, harteva mies, kuitenkin erehtyi ja sai
ruodon kurkkuunsa, löi Veit häntä avuliaasti selkään ja sanoi: "Et sinä
Antti viisastu ikinä! Aina liian hätäisesti, aina liian ahnaasti käyt
kiinni; turmelet itseltäsi koko ilot!"
"Kun harvoin saa, niin ottaa lusikkansa liian täyteen", vastasi Andreas
jatkaen halukkaasti syöntiään. "Ja jos tässä läkähtyisikin -- niin eipä
olisi suurikaan vahinko meidänlaisen orjan meno."
Veitin kasvoille välähti salaman nopeudella suuttumuksen ilme. "Orjan?
Miksi niin halvaksi arvostelette itsenne? Semmoinen ei kenenkään
tarvitse olla. -- Olenko minä orja?"
"No, kun työssä raadat tai seisot lasinjäähdytysuunin edessä, niin
olethan semmoinen sinäkin, Veit -- vaikka näytätkin siltä, kuin vain
huviksesi puhaltelisit lasipikareita!" puuttui punatukkainen Sebald
puheeseen. "Itse asiassa sinä hikoilet aivan kuten me kaikki muutkin ja
olet paremmassa asemassa vain siksi, että sinulla on enemmän taitoa,
niin ettei sinulla lasi koskaan säry ja että työnjohtaja antaa sinun
olla rauhassa."
"Sinäpä sen sanoit, Sebald!" huudahti Veit. "Työnjohtaja tietää
saavansa etsiä kauan, ennenkuin löytää minua paremman työntekijän. Ja
tietää myöskin, että jos hän tänään hankkii riitaa kanssani, niin on
huomenna viisi lasitehdasta täällä ja Böhmerwaldin puolella, jotka
heti ottavat minut työhön. Hän tietää, että liivini alla on vitjat,
jotka ovat tehdyt kultakolikoista. Paljon niitä ei ole, mutta on toki
kaksikymmentä kappaletta. Niinpä en ole riippuvainen työnjohtajasta
ja tiedän aina, kun haluan säästää keuhkojani ja silmiäni kuukauden
päivät, että sekin käy laatuun. Siksi pidän pääni pystyssä ja niin aion
edelleenkin jonkun aikaa pitää sen."
"Niin sinä!" huoahti kolmas, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Sinulla
onkin parempi onni kuin meillä toisilla. Ehkä se on sinulla nahassa
tai siinä vauhdissa, millä olet kasvanut. Jos me pitäisimmekin itsemme
niinkuin sinä, ei se meitä auttaisi mitään, ja ennenkuin saamme
säästetyksi yhden kruunun, olemme kahdesta velassa. Jos meikäläinen
saa hiukan kokoon, niin kohta hänet kietoo jokin tyttö pauloihinsa, ja
sitten on hänelläkin vitjat, vaikka toisenlaiset kuin sinulla."
"Miksi annatte kietoa itsenne?" nauroi Veit ja heitti päänsä
taaksepäin, ikäänkuin sitä joku tyttö juuri tavoittelisi. "Minä
katselen neitosia yhtä paljon kuin tekin, vaikka en heti paikalla pidä
jokaista kauniina kuten te! Mutta kun sellaisen löydän, kiedon minä
hänet -- ja pakotan jokaisen taipumaan! Tahtoisinpa nähdä sen tytön,
joka vielä vastustaa, kun minä annan hänen huomata, että menehdyn ilman
häntä. Yksi tosin on -- mutta se ei kuulu teihin. Joskus sattuu olemaan
taitamatonkin!"
"Veit -- Veit, älä ole liian ylpeä ja ylimielinen", varoitti Musta
Andreas.