kuin mennäkseen San Stefanoon, ja siellä ylhäällä hän sitten kykkii
rukoillen kotialttarinsa edessä ja sulkeutuu sielunpaimenensa
kanssa tuntikausiksi lukon taa. Ja vaikka hän on noin kuolemanpelon
vallassa, niin hän tuottaa ruton saastuttamasta Palazzo Cornarosta
Rio Polon varrelta signor Orlandon neljäntoistavuotiaan tyttären --
sen isä oli tuo jumalaton tuhlari, joka olisi vaikka Suuren kanavan
täyttänyt sekiineillä, jos hänellä vain olisi ollut niitä tarpeeksi --
niin, tuo tytön hoitajineen ja kamarineitsyineen tänne ja laitattaa
hänelle ruokapöydän kuin kuningattarelle ikään. Kun me rohkenimme
tehdä vastaväitteitä, kääntyi hän ankaraksi ja antoi meidän valita,
tahdoimmeko mennä vaiko mukisematta jäädä. Kaksi meni, minä ja Pasquale
ja pari muuta jäimme. Eihän tässä lopulta ole missään turvattu, ja
kukapa huonoina aikoina mielellään kääntää herralleen selkänsä?
Mutta sen minä sanon, että paholaisen härnäämistä tuo signor Alvisen
menettely on!"
"Taivas sen tietäköön!" huudahti Daniello aivan unohtaen itsensä.
Agostinon kummasteleva katse palautti hänet kohta järkiinsä, ja hän
lisäsi ripeästi: "Mutta nuori signorina Chiara? Onko hän edes terveenä,
eikö teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä?"
"Mitä me hänestä?" pauhasi palvelija edelleen. "Kuka tässä tietää
edes itsestään, saati sitten muista, onko kenet tauti merkinnyt vai
ei? Se on semmoinen surkea, itkusuinen tyttöriepu. Yhtä uljaana ja
pöyhkeänä kuin isä esiintyi, yhtä arkana tytär katselee ympärilleen --
luulenpa, ettei hän ole siitä päivin kuin kevytmielinen isänsä katosi
näiltä mailta tehnyt muuta kuin vuodattanut kyyneliä. -- Mutta tehän,
Daniello, pyritte meidän herran puheille, eikö niin?"
"En, en vielä", vastasi gondolinsoutaja nopeasti. "Minusta tuntuu,
ettei jalo signor Alvise tätä nykyä tahdo, että häntä asioilla
häiritään, enkä minäkään halua tulla kahta kertaa. Parin tunnin
kuluttua toivon tietäväni jotakin, mitä en nyt vielä voi kertoa. Tulen
senvuoksi illalla pyytämään puheillepääsyä."
"Ja aiotte kai siihen asti maleksia ympäri kaupunkia?" kysyi Agostino
ärtyisesti. "No niin, ilmoittautukaa sitten suoraan portinvartialle,
kun illalla tulette. Täytyyhän toki suoda kumppanillensakin osa
vaarasta, johon nykyään aina joutuu vanhoja tuttuja tavatessaan."
Palvelija katosi nopeasti takaisin palatsiin; Daniello kuuli hänen
huolellisesti työntävän eteen kaikki sivuportin salvat. Gondolinsoutaja
palasi siihen varjoisaan ja hiljaiseen kulmaukseen, missä hänen
gondolinsa oli koskemattomana paikallaan. Se, mitä Daniello Barozzi
oli saanut kuulla, oli herättänyt hänessä valveille kaikki tuskat,
joita hän menneenä yönä oli tuntenut. Jälleen hän näki edessään vuoroin
kuolevan toverinsa, vuoroin Orlando Cornaron tuskaiset kasvot. Hän
oli elänyt neljänkymmenen vuoden ikäiseksi ja aina huolehtinut vain
siitä, mikä lähinnä oli, päivästä päivään tehnyt mitä hän itse ja muut
sanoivat hänen velvollisuudekseen. Mutta nyt hän oli yhtäkkiä muuttunut
ja kauhistui kaikkea, mitä oli tähän asti pitänyt pyhänä maailman
järjestyksenä; ajatus, että hän kenties oli tarjonnut kätensä ilmeisen
rikoksen palvelukseen, välähti hänen mielessään ja enensi katumusta,
jota hän tunsi.
Keskipäivä oli ohitse; Daniello tunsi voimainsa alkavan vaipua. Hän
heittihe jälleen veneensä pohjalle, söi mukaansa ottamistaan eväistä
ja joi virkistyksekseen kulauksen viiniä. Sitten hän mietiskeli
Agostinon kertomusta tämän ylvään palatsin herrasta, jonka asumuksen
mustuneita, ikkunattomia takaseiniä hän lakkaamatta katseli. Oliko
tuo ylpeä patriisi teeskentelijä vai pelkuriko, joka ei uskaltanut
katsoa kuolemaa silmiin, vaikka oli niin monta syyllistä ja syytöntä
toimittanut päiviltä pois? Gondolinkuljettaja, niin karkealuontoinen
kuin olikin, ei ollut tähän saakka koskaan vihannut ketään ihmistä.
Alvise Morosini'a hän nyt vihasi kaikesta sydämestään; oli kuin hänen
verensä hillitty aalto olisi rajusti kuohahtaen särkenyt sulkunsa. Tuon
kymmenen-neuvoston miehen syy oli, ettei Andrea ollut eronnut elämästä
rauhassa Jumalansa ja itsensä kanssa ja että hän, Daniello, nyt tässä
vaani sopivaa hetkeä saadakseen panna henkensä alttiiksi katumuksen
työssä.
Daniello oli nyt tullut siihen päätökseen, että ratkaiseva askel
oli jätettävä pimeän tuloon. Oli parasta, että hän siihen saakka
pysytteli hiljaa veneessään, ja jos joku järjestyksenvalvoja tai vahti
sattuisi löytämään hänet tästä loukosta, oli hänen oltava nukkuvinaan.
Mutta hänen näitä ajatellessaan valtasi hänet väsymys ja hän vaipui
todellakin sikeään, vaikkei juuri rauhalliseen uneen. Aika-ajoin
vavahti kookas vartalo rajusti ja kädet puristuivat hurjasti nyrkkiin,
mikä todisti, ettei hän mitään suloisia unia nähnyt. Mutta kukaan ei
vakoillut hänen nukkumistaan ja uniansa, ei askelen ääni eikä airon
loiske kuulunut tähän piilopaikkaan. Päivä jo meni mailleen, kun
Daniello havahtui unestaan. Hänen täytyi pari silmänräpäystä miettiä,
kuka ja missä hän oli. Unissaan hän jo oli ollut nuoren Chiara Cornaron
kanssa ulkona ulapalla Tre Porti'n luona ja taistellut raivokkaita
aaltoja vastaan, joita meri siellä syöksi laguuniin. Kun hän nyt
nosti päätänsä, näki hän kappaleen San Maurizion holvisiltaa, jolla
ruttovalkea paloi, ja siitä hän huomasi vielä olevansa Veneziassa.
Hän tarvitsi kuitenkin ainoastaan muutaman minuutin tointuakseen
täydellisesti. Nyt oli tehtävä mitä hän oli päättänyt uskaltaa.
Kylmänä ja lujana hän vielä kerran illan hämärässä tarkasti gondolinsa
varustukset, irroitti sitten veneen rannasta ja vei sen lähimmän nurkan
taitse leveään kanavaan, jonka varrella Palazzo Morosini'n vesiportti
oli. Muutamalla askelella hän oli suljetun portin luona. Hän kolkutti
erikoisella tavalla, jonka vain talon uskotut tunsivat. Palvelija, joka
ei ollut Agostino, avasi, kun gondolinsoutaja oli maininnut nimensä, ja
otti tulijan vastaan yrittämättä salata kummastustaan. Gondolinsoutaja
sanoi vain: "Minun on tehtävä hänen ylhäisyydelleen signor Alviselle
tärkeä ilmoitus, joka ei siedä viivytystä." Sitten hän astui peremmälle
käytävään, joka oli melkein pimeä, kun taas ulkona punertava iltarusko
valaisi kanavaa ja Campo San Stefanon muureja. Portinvartia vastasi
äreästi, viitaten muutamaan sivuhuoneeseen: "Mene tuonne ja peseydy
ensin." Hän toi Daniellolle vadin, jossa oli vettä ja viinietikkaa, ja
piti tarkoin silmällä toimitusta, kun gondolinsoutaja pesi kasvonsa ja
kätensä. Sitten hän otti hopeisen suitsutusastian, jonka sisällyksen
sytytti. Väkevä ryydinhaju levisi astiasta. Portinvartia kulki
ryiskellen tulijan ympäri muutamaan kertaan ja sanoi vihdoin: "No
riittäköön nyt, jollet tule erittäin pahalta kadulta."
"Olen koko iltapäivän nukkunut ulkona gondolissani", murahti
Daniello vastaukseksi. Heilautettuaan suitsutusastiaa viimeisen
kerran portinvartia viittasi, että hän sai nousta portaita ylös.
Nelikymmen-askelisten portaiden keskikohdalla tuikutti yksinäinen
vahakynttilä pronssisessa jalustassa, ja ylhäällä talon herran
huoneiden luona paloi toinen. Kesti vain muutaman minuutin, ennenkuin
Daniello sai astua sisään, mutta näinä minuutteina hän tunsi veren
jyskyttävän ohimoissaan, ja hän kopeloi asetta, jonka oli kätkenyt
poveensa.
Huone, johon palvelija käski hänen astua, oli sekin vain heikosti
valaistu. Upean lukupöydän äärestä, jolla pyhän Augustinuksen
"Tunnustukset" ja monenmoisia hartauskirjoja oli levällään, käännähti
talon herra sisälle astuvaan Danielloon päin. Alvise Morosini oli
samoin kuin gondolinsoutajakin keski-ikäinen mies. Hänen vartalonsa oli
keskikokoinen, jäsenensä hennot, miltei sirot, päänsä kapea, tukkansa
tuuhea, punervanvaalea; samanvärinen komea poskiparta ja tuuheat
kulmakarvat antoivat ylimyksen kasvoille päättäväisemmän ilmeen kuin
pehmeät piirteet ja harmaat, samalla kertaa tutkivat ja selittämättömät
silmät. Nyt näkyi signor Alvisen kasvoilla mielipahan varjo, jonka
Daniellon tulo oli synnyttänyt. Senaattori havaitsi ensi silmäyksellä,
että tuo jättiläiskokoinen mies, joka teki kömpelön yrityksen kumartaa
syvään, oli tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, -- hän peräytyi
tahdottomasti askelen, jonka ensin oli astunut Danielloa kohti.
Sointuvalla, omituisen hillityllä äänellä hän samalla kysyi: "Daniello
Barozzi, mikä sinut tuo minun luokseni?"
"Velvollisuus, jalo herra. Minun on ilmoitettava, että toverini Andrea
Rotto on kuollut hirveään ruttoon."
"Ja sinä tulet vainajan luota tänne?" kysyi kymmenen-neuvoston
päämies. Ääni ei ollut kovempi, mutta siinä tuntui kuitenkin uhkaava
suuttumuksen sointu.
"Anteeksi -- siitä on jo kulunut yö ja päivä, ja minä tulen luoksenne
niinkuin tällaisena aikana on soveliasta. Osaan kirjoittaa ja olisin
senvuoksi voinut kirjeellisestikin antaa tiedon Andrea raukan
kuolemasta, mutta hän jätti minulle vakavan tehtävän, vaatimuksen
esittämisen teille, herra!"
"Vaatimuksen?" toisti Alvise Morosini hämmästyneenä. Hänen tarkka
korvansa erotti, että Daniello puhui toisin kuin ennen; hänen
silmänsä leimahti omituisesti, hän nosti päänsä tutkiakseen tarkemmin
gondolinsoutajan kasvoja. Mutta niin nopea kuin hän olikin -- Daniello,
joka oli kaksitoista tuntia odottanut vain tätä hetkeä, ennätti ennen
paljonkokeneen miehen epäluuloa. Salaman nopeudella ja vankan ruumiinsa
koko painolla hän heittäytyi signor Alvisen päälle, hänen vasen kätensä
puristi senaattorin niskaa ja oikealla hän välkytti kaksiteräistä
tikaria voitetun silmäin edessä. Signor Alvise sai tyrmistyneenä
suustaan sanat: "Konna! Hullu!" samalla kuin hänen kätensä yritti tehdä
ristinmerkkiä.
"Jos huudatte ettekä ota kuunnellaksenne minua, niin isken! Ase riittää
meille molemmille!" sanoi Daniello kiristäen hampaitaan. "Vain yhtä
teiltä tahdon -- mutta se minun täytyy saada, kurjan sieluni tähden,
Andrean tähden, joka muuten joutuu kadotukseen. Antakaa minulle nuori
Chiara Cornaro, muuten emme tästä huoneesta hengissä lähde!"
Daniello tunsi, miten signor Alvise kiemurteli hänen käsissään, ja
hän painoi käskijänsä päätä yhä alemmas. Käheällä äänellä, mutta niin
selvästi, että voitettu sen hyvin kuuli, hän toisti: "Teidän täytyy
jättää Signorina Chiara minun haltuuni. Häntä ei saa murhata, niinkuin
hänen isänsä murhattiin!"
"Jumalan sormi! Jumalan käsi!" voihki Alvise Morosini tehden uuden
epätoivoisen yrityksen työntääkseen pois gondolinsoutajan kouran, joka
hellittämättä painoi hänen niskaansa. "Mieletön -- mitä sinä oikeastaan
tahdot? Millainen takuu minun pitää antaa sinulle tytön hengestä?"
"Gondolini on valmiina alhaalla!" vastasi Daniello. "Te viette minut
Cornaron tyttären luo, sillä minä en väisty viereltänne, ennenkuin
kaikki on suoritettu. Te käskette lapsen ja hänen hoitajansa lähteä
meidän mukaamme, saatatte meidät ulos -- sitä tietä, jonka liiankin
hyvin tunnette. Tre Portin luona astumme maalle, me lähdemme tiehemme
ja te saatte vapaasti palata tähän Jumalan kiroamaan kaupunkiin!"
"Ennenkuin puhun sanankaan kanssasi, täytyy minun päästä vapaaksi
julkeista kynsistäsi!" vastasi senaattori, ja hänen onnistui tällä
kertaa todellakin pudistaa voimakkaan vastustajansa vasen käsi
päältään. "Seison tikarisi alla; pistä jos tahdot, mutta älä ryvetä
minua. Ja sano nyt, senkin hullu, mikä sinuun on mennyt, kun olet
ruvennut ilkivaltaiseksi kapinoitsijaksi!"
"Nimittäkää minua miksi tahdotte!" vastasi Daniello, säkenöivin silmin
valvoen tarkasti jokaista Morosini'n pienintäkin liikettä. "Henkeni ei
ole minulle ollut kolikonkaan arvoinen siitä päivin kuin kuolema täällä
huokuu meitä vastaan jokaisessa ilmanhenkäyksessä. Mutta minä en tahdo
kuolla niinkuin onneton Andrea, tuntoa painamassa Orlando Cornaron
murha -- ja piru tiesi kuinka monen muun, jonka olemme toimittaneet
hengiltä. Tuo murha minun täytyy sovittaa hyvällä työllä. Minun täytyy,
herra, täytyy! Älkää siis liian kauan empikö. Missä teillä on lapsi,
jonka tahdoitte murhata kuten isänkin?"
Korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston senaattori katsoi hämmentyneenä
Daniellon kalpeihin kasvoihin, ja hänen rinnastaan tunkeutui raskas
huokaus. Mutta hän sanoi:
"Sinä hourit murhasta ja verivelasta, kun valtion hallitus on
oikeudenmukaisella tuomiolla poistanut maailmasta rikoksellisen!
Tahdotko olla herrojasi viisaampi?"
"En tahdo mitään muuta kuin hyvittää mitä olen rikkonut", puhui
Daniello. "Jos tein sen teidän käskystänne, niin olisi teidän nyt
parempi, jos ette olisi minua siihen kehottanut. Lohduttakaa te
kuolinhetkellänne itseänne Venezian valtiolla, -- minä en ole mikään
ylimys ja tiedän vain liiankin hyvin, että signor Orlandon surma
oli katala murha. Mitä miehiä te olette kymmenen-neuvostossa, että
tahdotte ohjata Jumalan kättä, ja mistä tiesitte, eikö ehkä olisi ollut
Cornarolle hyväksi, että hänen omaisuutensa hävisi? Mutta en ole tullut
teille saarnaamaan. Antakaa Chiara Cornaro minun huostaani, jotta saan
viedä hänet Veneziasta pois, ja hallitkaa sitten tasavaltaa miten
mielenne tekee. Minun käteni eivät olisi verellä tahratut, jos olisin
päässyt parempien käskettäväksi!"
"Eikä minua kalvaisi sisäinen tuska, jos sinä ja sinun kaltaisesi eivät
olisi lainanneet meille käsiänsä murhatyöhön!" huudahti Alvise Morosini
kiihkeästi. "Hullu sinä olet tikareinesi ja hurskaine aikeinesi!
Luuletko, ettei minulla olisi sata keinoa tuhota sinut matkalla tästä
huoneesta gondoliisi ja antaa ruumiisi mädäntyä kaivossa dogipalatsin
alla! Mutta en tahdo tehdä sitä, koska Jumala on rangaissut sinua
samoilla tunnonvaivoilla kuin minuakin, koska kärsimme samaa kidutusta
kumpikin! Siitä asti kuin rutto tuli Veneziaan, on Orlando Cornaron
haamu kulkenut rinnallani, ja minun täytyy yöt päivät ajatella, enkö
olisi voinut kieltäytyä tuomitsemasta häntä."
"Olisitte edes osoittanut sääliä, kun hän San Andrean linnan edustalla
rukoili henkensä puolesta", sanoi Daniello vihaisesti. Ensi hetkenä
hän piti jalosukuisen herran tunnustusta kavalana juonena ja puristi
kouristuksentapaisesti asettaan; mutta kun hän sitten katsoi signor
Alvisea kasvoihin, antoi hän hämillään ja omituisesti liikutettuna
kätensä vaipua. Samassa sattui hänen korvaansa senaattorin katkera
vastaus:
"Miksette sinä ja Andrea silloin tunteneet sääliä? Jos olisitte sen
ainoan kerran kieltäneet apunne, ei tätä hetkeä olisi koskaan tullut!"
"Heretkäämme tästä, jalo herra!" huudahti gondolinsoutaja, ja se
alamainen ääni, jolla hän elämänikänsä oli puhunut ylimykselle, palasi
osittain takaisin. "Moitteet, joita me syydämme toistemme silmille,
ovat todet ja hyvin ansaitut -- mutta ne eivät hyödytä mitään. Jumala
on sallinut meidän tekomme tapahtua, kenties hän armossaan hyväksyy
katumuksemmekin. Jos teidän tuntoanne, kuten minunkin, painaa Orlando
Cornaron surma -- miksi sitten olette temmannut hänen tyttärensä kodin
suojasta?"
"Siksi, että arvelin voivani täällä suojella häntä ruttoa vastaan
paremmin kuin tuossa rappeutuneessa palatsissa Rio Polon varrella.
Siksi, etten saanut rauhaa, koska olin riistänyt häneltä isän, ja
siksi, että uneksin tahtovani hoitaa häntä täällä hänen nuoruutensa
ajan ja omilla varoillani täyttää ne aukot, jotka kovaonninen Orlando
oli repinyt hänen omaisuuteensa. Toiveeni oli, koska hänen näkemisensä
nyt on minulle katkera nuhde, että hänen nuorekas kukoistuksensa toisi
minulle lohdutusta, ja uneksin, että kaikkivaltias armossaan oli hänen
onnellisen hymynsä kautta ilmoittava minulle anteeksiannon!"
Alvise Morosini puhui pikemmin itsekseen kuin Daniellolle, mutta
gondolinsoutaja kuuli joka sanan. "Olette harkinnut hyvin", huoahti
hän. "Jotain sentapaista minunkin aivoni ajattelivat. Ja nytkö minun
sitten täytyy yksin kantaa koko rikoksen paino tunnollani ja te yksin
olette varma anteeksisaamisesta koska olette korkea herra, signor
Alvise?! Minulla on rehellinen osa katumuksessa, ettekö tahdo suoda
minulle pientä osaa myöskin parannuksesta ja sovituksesta?"
Siitä väkivaltaisesta miehestä, joka äsken oli synkän päättäväisenä ja
uhmaten astunut palatsin herraa vastaan, ei näyttänyt olevan paljoa
jäljellä. Daniello Barozzi seisoi nyt melkein nöyrässä asennossa
valtioinkvisiittorin edessä pidellen tikariaan riipuksissa niinkuin
soturi, joka tahtoo luovuttaa aseensa. Ja vaikka hän vielä lausuikin
vaatimuksensa lyhyesti, ilmaisivat hänen äänensä ja signor Alviseen
luotu katseensa nöyrää pyyntöä. Senaattori, joka vasta nyt alkoi
tointua viime hetkien pelottavista mielenliikutuksista, ei ollut vielä
keksinyt vastausta, kun ovelle hiljaa kolkutettiin.
Nuo molemmat niin erilaiset miehet vavahtivat samalla tapaa. Daniello
kätki nopeasti tikarin poveensa. Alvise Morosini, joka edelleenkin oli
kumarassa, nojaten lukupöytää vasten, koetti suoristautua ylpeästi ja
voittaa entisen arvokkaan kasvoinilmeensä takaisin. Hänen lausuttuaan
käheästi: "Sisään!" aukesi ovi, tummapukuinen naishenkilö näyttäytyi
siinä, ja tutkiva katse siirtyi talon herrasta vieraaseen mieheen, jota
tulija ilmeisestikään ei ollut odottanut täällä tapaavansa. Morosini'n
äänetön viittaus kehotti häntä puhumaan, ja hetken epäröityään hän
alkoi: "Armollinen herra -- toivomme, ettei se mitään merkitse, mutta
meidän täytyy kuitenkin tehdä ilmoitus. Madonna Chiara ei ole tänään
koko iltapäivänä voinut oikein hyvin, hän on valitellut päänkivistystä
ja äkillistä kuumetta, ja meidän on äsken täytynyt laittaa hänet
vuoteeseen."
Epäselvä äännähdys signor Alvisen ja aivan hänen vieressään seisovan
gondolinsoutajan suusta keskeytti hoitajan ilmoituksen, ja nainen
näki kummakseen, että alhainen mies tarttui jalosukuisen Morosini'n
molempiin käsiin ja puristi niitä. Kumpaisenkin miehen kasvoilla
onnettomuuden ilmoittaja luki saman kauhun, joka oli hänet itsensäkin
vallannut. Alvise Morosini vastasi ainoastaan: "Menkäämme heti paikalla
hänen luoksensa, Barbara!" Kehotus oli lausuttu vain hoitajalle,
mutta Daniello Barozzi jäi tuskin askeltakaan senaattorin jälkeen
ja seurasi mukana palatsin holvikäytävän poikki huoneistoon, jossa
talonherran useita vuosia sitten kuollut puoliso oli asunut. Nuoren
tytön kamarineitsyt syöksyi juuri sieltä pois ja huusi hoitajalle
pelosta ja itkusuisesta uhmasta vapisevalla äänellä, ettei hän mielinyt
odottaa lääkärin lausuntoa, vaan tahtoi paikalla lähteä tiehensä.
Nuoren Chiaran hoitaja ei enempää kuin senaattori tai hänen varjonansa
seuraava Daniellokaan kiinnittänyt mitään huomiota kauhistuneeseen,
vapisevaan tyttöön. Signor Alvise kysyi oven luona vielä: "Onko
lähetetty hakemaan lääkäriä?" ja Barbara vastasi ainoastaan
nyökäyttämällä ääneti päätänsä. Sitten he kolmisin astuivat korkeihin,
heikosti valaistuihin huoneisiin, joissa miesten askelet kajahtelivat
kolkosti.
Kolmannessa huoneessa paloi himmeävaloinen lyhty, marmorilattia oli
peitetty paksuilla matoilla, veistoksilla upeasti koristettu vuode,
jossa oli sininen katos, täytti puolet huoneen leveydestä -- mutta
vuoteessa, jonka silkkipeitteet riippuivat lattiaan saakka, makasi
noin neljäntoistavuotias hento tyttönen, ja soikeat, kalpeat, tuskan
vääristämät kasvot katsoivat tulijoihin. Chiara Cornarolla oli pehmeät
ja nuoruuteensakin nähden ylen lapselliset kasvoinpiirteet. Tummat,
surumieliset silmät olivat syvällä sinertävien renkaiden sisällä,
tuuhea, vaalea tukka reunusti yksinkertaisesti otsaa ja valui pieluksen
yli peitteelle. Vaikka tämä tukka oli lapsi raukan ainoa kauneus,
lisäsi sen komeus ja runsaus nyt vain hänen kasvojensa kärsivää ilmettä.
Chiara kohotti hieman päätänsä ja tunnettuaan hoitajansa yritti
hymyillä. Mutta kun signor Alvise astui näkyviin, peitti tyttö kasvonsa
käsillään, ja kattolyhdyn himmeässä valossakin näkyi, että hänen
ruumiinsa peitteen alla vapisi. Hän kääntyi toiselle kyljelle, niin
että kasvot tulivat seinään päin. Mutta sitä ennen hän oli huomannut
Daniellonkin, joka empien kuin sekavassa unessa oli astunut kynnyksen
yli. Hän sanoi hoitajalleen, niin että muutkin kuulivat: "Olen sanonut
sinulle, Barbara, että he tulevat tappamaan minua. Jos voit, niin laita
heidät pois, -- en saata nähdä heitä kumpaakaan, minä kuolen, jos
minun täytyy nähdä heidät!" Hoitaja vastasi päänpudistuksella. Alvise
Morosini astui lähemmäksi lapsi raukan vuodetta, mutta turhaan hän
koetti vetää lapsen katsetta puoleensa. Synkän ja surullisen näköisenä
hän kuunteli anteeksipyytävän Barbaran sanoja, loi vielä katseen
Chiaraan ja virkkoi sitten kääntyen äänettömään Danielloon: "Kaikki
ruttotaudin merkit puuttuvat, mutta sairas hän raukka on. Jos tahdot
jotakin tehdä hänen hyväksensä, niin hanki tänne lääkäri ja pappi,
mutta älä käy missään talossa, johon rutto on ennättänyt. Mitä pikemmin
palaat, sitä enemmän sinua kiitän."
Daniello katsoi senaattoria lujasti silmiin; viimeinenkin epäluulo,
että hänestä ehkä vain tahdottiin tällä tavoin päästä, häipyi hänen
mielestään, kun hän näki Morosini'n kasvojen rukoilevan, surullisen
ilmeen. Voimakas mies hengähti saatuaan vihdoinkin tilaisuuden teossa
osoittaa katumustaan ja lähti kiireisin askelin huoneesta. Mennessään
palatsin portaita alas hän muisti, mitkä tunteet ja aikeet olivat
äskettäin täyttäneet hänen mielensä, hänen astuessaan näitä samoja
portaita ylös. Hurjasti vihaten Morosini'a hän oli tullut; mutta nyt,
kun hän tiesi senaattorin olevan samassa tuskassa kuin itsensäkin,
tuntui hänen vihansakin kadonneen. Mikään muu ei enää ollut vireillä
ja todellista kuin syyllisyydentunto ja tuska Orlando Cornaron vaalean
lapsen tähden.
Hetkistä myöhemmin kulkivat Gasparo Castiglione, Venezian etevin
lääkäri, ja muuan nuori San Rocco-kirkon pappi, jonka pelotonta
osanottavaisuutta näinä viimeisinä kovina viikkoina koko kaupunki oli
ylistänyt, Daniellon gondolissa öisiä pimeitä kanavia pitkin Palazzo
Morosini'a kohden. Gondolinsoutajan kiihko, jonka salaisesta syystä ei
lääkärillä eikä papilla ollut aavistusta, ja pelätyn valtionpäämiehen
nimi olivat vaikuttaneet taikavoiman tavoin.
Kun Daniello suuren talon laiturilla ojensi kummallekin miehelle
kätensä auttaakseen maallenousua, tunsi hän ensi kertaa viimeisten
neljänkymmenenkahdeksan tunnin jälkeen vapautumista sisäisestä
tuskastaan. Mutta se tunne kesti vain tuokion. Seuraavana hetkenä
hän jo sai kuulla portinvartia Pasqualelta, että tieto nuoren tytön
sairastumisesta oli jälleen ajanut pakosalle muutamia Morosini'n
palatsissa vielä jäljellä olevista harvoista palvelijoista. Daniellon
täytyi auttaa perinpohjaisissa sisäänmenovalmistuksissa, joita signor
Gasparo ei millään ehdolla suvainnut laiminlyötävän. Vasta sitten
lääkäri huoahtaen läksi astumaan portaita ylös; hän tiesi paraiten,
miten vähäisen toivon hän toi mukanaan. Daniellosta tuntui, kuin hänen
pitäisi heittäytyä tohtori Castiglionen jalkoihin ja rukoilla häntä
nuoren Chiaran hengen puolesta. Signor Gasparo hämmästyi melkolailla
nähdessään ylhäällä nuoren neidin huoneistossa valtioinkvisiittorin
tulevan vastaan, kasvoilla ilme, joka oli miltei täydellisesti
samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt gondolinsoutajan karkeilla
kasvoilla. Vaikka lääkäri näinä viimeisinä kauhun viikkoina olikin
varsin kovettunut, pidätti hän sentään huomautuksen, etteihän tässä
ollut kysymys vaimosta eikä lapsesta, vaan ainoastaan tämän ylhäisen
talon holhotista. Hän meni ääneti nuoren tytön vuoteen luo ja huomasi
ihmeekseen, että niin hyvin signor Morosini kuin gondolinsoutajakin
seurasivat häntä sairaan huoneeseen. Hän kohotti kulmakarvojansa,
mutta se, mitä korkea-arvoinen senaattori katsoi hyväksi tehdä, ei
tavallisesti vahingoittanut häntä, ja niinpä lääkäri kumartui sairaan
kalpeiden kasvojen puoleen ja otti ensi silmäyksen jälkeen hänen
kapeat, valkoiset kätensä käsiinsä. Hymy levisi kohta lääkärin ohuille
huulille, hän kääntyi taaksensa talon herraan päin ja sanoi:
"Sytyttäkää, signor Alvise, suojeluspyhimyksellenne suurin
vahakynttilä, minkä löydätte, -- minua ei täällä tarvita. Tässä jalossa
lapsessa ei ole pienintä merkkiäkään siitä, että häijy itämainen
vieraamme olisi tunkeutunut tänne. Signorina Chiara näyttää olevan
hieman pahoinvoipa, mutta minun paikkani on toisaalla, pahempien
sairasvuoteiden ääressä!"