RIKOSTOVERIT Y.M. NOVELLEJA
Kirj.
Adolf Stern
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.
SISÄLLYS:
Adolf Stern.
Rikostoverit.
Veit lasinpuhaltaja.
Alppijoen partaalla.
Adolf Stern.
Adolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta -- hänen
isänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa -- hänen täytyi jo aikaisin
tulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedot
ja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä,
etupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin,
myöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana.
Tähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteen
merkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänet
nimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksi
kirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdenin
teknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta,
kuolemaansa asti v. 1907.
Kirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimen
etenkin "Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart"
ja "Studien zur Literatur der Gegenwart" nimisillä teoksillaan.
Kaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänen
lukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaista
teosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät
"Ohne Ideale" ja "Die letzten Humanisten". Novellimuotoa hän viljeli
mielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin "Weihnachtsoratorium"
ja "Die Wiedertäufer" sekä "Die Totenmaske" ynnä useat muut
"venezialaiset novellit". Novellistina monet arvostelijat asettavatkin
hänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m.
rinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus ja
taiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiä
runoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.
Rikostoverit.
Venezialainen novelli.
Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon
alikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo
kapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria
dell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin
tyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja
miltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia,
nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla
pienillä holvisilloilla loimotti -- omituista kyllä näin kesäisessä
yössä -- riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu
levisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.
Veteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdelle
gondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavan
varrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä,
korkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa,
leveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla,
vaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivan
samanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit;
se näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannella
seisovaa soutajaa.
Suuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joista
lampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkisti
varpailleen nousten ristikkoikkunasta sisään. Raa'asti naurahtaen
hän huusi alukseen jääneelle toverilleen vain sanat "ei vielä!" ja
hyppäsi takaisin paikalleen. Sitten hän työnsi sauvoimensa lujasti
pohjaan. Hänen toverinsa murahti jonkun huomautuksen, joka ei päässyt
kuuluviin nahkanaamion takaa, ja uudelleen ponnistaen he alkoivat
kuljettaa kömpelöä, raskaslastista venettänsä ahdasta kanavaa pitkin
kohden Sacca della Misericordian väljempiä vesiä. Jäljessä tulleen
gondolin kuljettaja souti sillävälin aluksensa samalle kohtaa, missä
edellinen äsken oli ollut, laski rantaan ja sitoi vitjat siinä olevaan
paaluun. Hän oli kuullut naamioidun miehen sanat, astui saman ikkunan
luo kuin äskeinenkin ja lausui, ennenkuin vielä oli saattanut nähdä,
mitä sisällä huoneessa tapahtui: "Elätkö, Andrea, ja onko veli Paolo
luonasi?"
Sisästä vastasi ääni, joka kuului vielä voimakkaalta, mutta kolealta,
ja joka kummallisesti kaikui ahtaan kanavan vastapäisellä puolella
olevasta seinästä: "Elän, Daniello -- mutta olen yksin. Teatiini läksi
kolme tuntia sitten; arveli, että on sopivampaa kuolla luostarissaan
kuin täällä." [Teatiinit: roomalais-katolinen munkkikunta, perust. v.
1524, levinnyt yli koko Italian ja saanut jalansijaa muuallakin Etelä-
ja Keski-Euroopassa. Suom. muist.]
"Hänkin siis!" huokasi gondolinsoutaja, ja huoneessa makaava sairas
olisi voinut kuulla hänen purevan hampaansa lujasti yhteen estääkseen
niitä kalisemasta. "Minä tulen sisään luoksesi, Andrea. Vain houkkio
nyt enää uskoo Veneziassa pääsevänsä kuolemaa pakoon. Enkä minä enää
piittaa koko elämästä, en toden totta, ja jos olisin aivan varma,
ettemme tuolla ylhäällä kohtaa sitä San Erasmon miestä, niin en edes
odottaisi, kunnes rutto katsoo hyväksi korjata minut."
Tämän Daniello puhui pikemmin itsekseen kuin huoneessa makaavalle
sairaalle. Hän kääntyi menemään talon sisäänkäytävää kohti. Tulen
hohteessa hän huomasi ovelle äskettäin maalatun punaisen ristin.
Tahtomattaan hän tuli silmänneeksi muitakin ovia pitkin kanavan
vartta; jokaisessa oli sama merkki. Daniello murahti itsekseen:
"Saisivat säästää maalia ja merkitä vain ne pari taloa, jotka vielä
ovat säilyneet." Mutta enempää viivyttelemättä hän astui taloon ja
sitten siihen holvikattoiseen, mutta matalaan huoneeseen, missä hänen
toverinsa virui toivottomana myrkyllisessä ruttotaudissa, joka tänä
Herran vuonna 1630 jo useita viikkoja oli pitänyt Veneziaa kauhun
ja surun vallassa. Metallinen lamppu, jonka valo kajasti ulos, oli
matalan, kirjavan marmoripylvään päässä, mikä varmaankin oli jostakin
rappeutuneesta palatsista joutunut tähän köyhään kammioon. Peräseinän
luona oli vuode, ja siinä makasi sairas, joka ankarassa kuumeessa,
mutta silti täysin tajuissaan huudahti tulijalle: "Ei sinun olisi
pitänyt tulla, Daniello; minä olen kohta päässyt kaikesta, mutta sinun
Jumala ja pyhimykset kenties suovat jäädä eloon."
"Jos he sen minulle suovat, niin silloinhan pääsen täältä terveenä",
vastasi gondolinsoutaja astuen lähemmäksi kehnoa vuodetta. Siinä viruva
mies näytti olevan yhtä mahtavan kookas kuin vieressä seisovakin,
jonka täytyi kumartua, jottei kolahuttaisi päätänsä kivisen holvikaton
särmiin. Muutenkin he olivat toistensa näköiset: pyöreä pää ja tuuhea
musta tukka sekä erikoinen silmien ilme olivat heille yhteiset;
heidän kasvonsakin olisivat olleet yhdennäköiset, ellei tauti olisi
runnellut Andrean kasvoja, jotka olivat käyneet kuumeisen punaisiksi
ja omituisesti turvonneet, kun taas Daniellon olivat kalpeat ja
niin laihat, että otsa ja poskipäät ulkonivat melkein kulmikkaina.
Pelkäämättä Daniello kumartui kuolevan puoleen ja sanoi: "Tahdotko
vielä mitään, Andrea?"
"Tahdon kyllä!" vastasi sairas kiihkeästi. "Vesi on loppunut tuopista
-- pelkäänpä, ettei säiliössäkään ole enää. Voisitko hankkia minulle
viimeisen raikkaan kulauksen, Daniello?"
"Miksikäs ei?" huudahti tämä, ja ilmeissä ja äänessä vilahti äkillinen
uhma. "Täällä on ympärillä tietysti monta säiliötä täynnä, taloissa,
joissa ei enää pitkiin aikoihin ole vettä tarvittu! Koeta kärsiä vielä
neljännestunti, niin ei sitä pidä sinulta puuttuman!" Ja Daniello otti
päättävästi tyhjän tuopin ja meni pihalle, missä hän ensiksi teki
huomion, että pyöreä säiliö oli pohjiaan myöten kuivana. Sitten hän
ripeästi heilautti itsensä yli matalahkon muurin, joka erotti tämän
pihan naapurista, missä niinikään oli sadevesisäiliö. Hapuiltuaan tämän
luokse hän huomasi, että puukansi oli suljettu, mutta hän vain hieman
taivutti häränniskaansa, tarttui molemmin käsin lujasti kiinni ja
mursi ohuet laudat ilman sanottavaa ponnistusta. Kun hän siinä hiukan
luiskahti, sattui hänen jalkansa pimeässä johonkin esineeseen, joka
antoi perään. Vilunväreet karsivat äkkiä väkevän miehen ruumista; hänen
ei tarvinnut tunnustella kädellään tietääkseen, että tuossa, mihin hän
tuijotti, makasi ihmisen ruumis. Hän ymmärsi kohta, että vainaja oli
vaipunut maahan ja heittänyt henkensä matkalla vesisäiliön luo, ja hän
sanoi itsekseen: "Noin olisi Andreankin käynyt -- hyvä että tulin!
Kukahan huomenna tai ylihuomenna ojentanee minulle viimeisen juomani?
Ja nuo vastaleivotut hautaajat tekevät kelvottomasti tehtävänsä, eivät
viitsi peijakkaat edes pihoihin katsoa. Mutta Andrealle ei tästä
mitään!"
Puhuessaan hän oli täyttänyt tuopin, vilkaisi vielä arasti taaksensa
pimeään ja suoriutui paluumatkalle. Pihamuurin yli kiipeäminen kävi nyt
hankalammin kuin äsken, mutta hän osoitti siinä taitoa ja näppäryyttä,
jommoista tuollaiselta jättiläisolennolta tuskin olisi odottanut. Ei
pisaraakaan vaivoin hankitusta vedestä läikkynyt maahan, ja kahden
minuutin kuluttua hän oli jälleen kumppaninsa vuoteen ääressä.
Kuumejanossaan sairas pani kivituopin huulilleen, mutta ei jaksanut
kannattaa sitä, jonka vuoksi Daniellon täytyi pitää siitä kiinni.
Andrean katse suuntautui auttajaan, ja siinä oli niin kiitollinen ilme,
että tuon jäyhän miehenkin silmät kostuivat.
"On kuin jo tuntisin helvetin tulen polton", virkkoi sairas juotuaan
vihdoinkin kyllikseen. "Veli Paolo on ripittänyt minut ja vakuuttanut,
että Jumala on minulle armollinen, mutta minä en voi häntä uskoa,
Daniello, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Elleivät semmoiset ihmiset
kuin me joudu kadotukseen, niin sitten ei kukaan. Pelkään, että saan
kitua siellä, minne sinä et voi minulle ojentaa vesipisaraakaan
virvoitukseksi."
Daniello laski puoleksi tyhjentyneen tuopin kivilattialle, niin että
kalahti. "Mutta miksi et tahdo uskoa munkkia?" huudahti hän kiihkeästi.
"Miksi me joutuisimme kadotukseen, jotka emme ole muuta tehneet kuin
mitä ylhäiset herramme ovat käskeneet? Jos vääryys on tapahtunut, niin
heidän sielunsa kärsikööt rangaistuksen; me olemme alhaisia miehiä
emmekä ole vastuussa käskijäimme päätöksistä!"
Vaivoin sai Andrea vuoteessaan kohotetuksi itseään sen verran, että
molempiin käsiinsä nojaten saattoi katsoa Danielloa kasvoihin. "Se
tuntuu meistä helpolta lohdutukselta niin kauan kuin uimme pinnalla
muiden elossa-olevien kanssa suuressa virrassa. Mutta kun vajoamme
ja olemme ypöyksin kuoleman edessä, silloin meille yhtäkkiä selviää,
että meidän jokaisen täytyy vastata puolestamme. Ja vaikka koko
kymmenen-neuvosto tänään kuolisi minun kerallani saan kuitenkin yksin
astua ylimmän tuomarin eteen enkä voi vedota heidän käskyihinsä."
"Sinä kidutat itseäsi ja minua!" vastasi Daniello lyhyesti, mutta
Andrean sanat saivat kuitenkin hänen kasvonsa synkän miettiviksi. "Me
teemme tehtävämme; Jumala lähettää itsekullekin päivätyönsä, ja Hän
tietää, ettei meidän työmme meille iloa tuota."
"Kuolema riistää kaikki valheet huuliltamme!" huusi sairas niin
äänekkäästi kuin vielä kykeni. "Emme ole suotta olleet seitsemän
vuotta kymmenen-neuvoston ja kolmen päämiehen gondolinsoutajina ja
heidän käskystään hukuttaneet laguuneihin ehkä sata ihmistä. Tuolla,
tuon pylvään alla on kukkaro, jossa on enemmän kuin tuhannen sekiiniä;
minulla ei olisi edes niin monta hopeakolikkoa, jos olisin jatkanut
entistä ammattiani ja kuljettanut ihmisiä Rio San Feliceltä Suurta
kanavaa ylös ja alas. Tunnusta, Daniello, että sinun laitasi on samoin!
Minun täytyy jättää aarteeni sinulle; suokoon Jumala, että voisit tehdä
sillä jotain, jotta sieluni saisi rauhan!"
"Minä luetan sielumessuja teatiineilla ja karmeliiteilla!" vakuutti
Daniello. Mutta Andrea, joka jo aikoja sitten oli vaipunut pieluksille
takaisin, vastasi ähkien: "Messut eivät sitä tee! Sinun pitäisi koettaa
saada sovitetuksi katalin konnantyö, minkä olemme tehneet. Ota kaikki
rahani sitä varten äläkä myöskään säästä omiasi, jos Jumala suo sinulle
aikaa sellaiseen katumustyöhön."
Daniello oli saanut sairaan puheesta selkoa vain kumartumalla hänen
puoleensa. Nyt hän katseli synkkänä toveriansa, jonka silmät olivat
ummessa ja jolta pitkä keskustelu näytti vieneen viimeisetkin
voimat. Daniello avasi pari kolme kertaa suunsa saaden kuuluviin
vain käsittämättömiä ääniä, mutta vihdoin hän puhui, huohottaen kuin
suunnattoman painon alla: "Sovittaa mitä me korkeiden herrojemme
käskystä olemme tehneet? Emme kumpikaan osaisi nimeltäkään mainita
useimpia niistä, jotka meidän gondolissamme ovat lähteneet matkaan ja
sille tielle jääneet. Veli Paolon olisi pitänyt paremmin lohduttaa
häntä -- olisin häntä siitä kiittänyt! Tämä kamala rutto tekee meidät
kaikki voimattomiksi, vieläpä lamauttaa teatiinin kaltaisenkin rohkean
munkin uskon ja kielen."
Daniello tunsi tällä hetkellä itsensä sanomattoman väsyneeksi; hän
katseli ympärillensä huoneessa ja nouti puisen jakkaran aivan Andrean
vuoteen viereen, mutta istuutui kuitenkin niin, ettei raskaasti
huokuvan sairaan hengitys voinut kohdata häntä. Tuskin oli hän
päässyt istumaan, kun kuolevan toverin ääni taas sai hänet säpsähtäen
kavahtamaan pystyyn. Andrea huusi vettä. Daniello nosti tuopin
uudestaan janoisen huulille. Sairas joi taaskin ahnain siemauksin,
kunnes yhtäkkiä herkesi ja mitä avuttomimman epätoivon liikkeellä
työnsi astian kiivaasti luotaan, niin että jäännösvesi valahti hänen
karkealle vuodepeitteelleen ja lattialle. Hänen kätensä hapuilivat
ilmaa kuin hukkuvan, ja hän huusi valittavalla äänellä:
"He ovat ympärilläni, Daniello -- kaikki, kaikki! He vetävät minua alas
-- tuossa on Orlando Cornaro -- hän ei enää rukoile henkensä puolesta
-- hän käy kimppuuni ja vaatii henkeäni! Armoa, herra -- armoa!"
Daniello erotti selvään sanat ja korahdukset niiden välillä. Andrean
silmät avautuivat vielä kerran ja tuijottivat tiukasti erääseen
huoneen nurkkaan, missä Daniello ei nähnyt muuta kuin tyhjät seinät,
mutta mistä kammon kylmyys sittenkin huokui häntä vastaan. Lausumalla
Cornaron nimen oli kuoleva manannut esiin kuvan, joka nyt oli hänenkin
silmiensä edessä eikä ottanut väistyäkseen. Kysymys, jonka Daniello oli
tekemäisillään sairaalle, kuoli hänen huulilleen; Andrean lakastuneet
silmät ja jäykästi ojentunut ruumis osoittivat tällä hetkellä
kysyjälle, että hänen toverinsa oli huudahtaessaan heittänyt henkensä.
Daniellon ensimäinen liikahdus johtui tahdottomasta
itsensäsäilytysvaistosta. Hän hiipi epävarmoin askelin vainajan vuoteen
luota ovelle asti, pysähtyi sitten hetkeksi ja kuunteli, eikö Andrea
enää herännyt. Silloin hän muisti kumppaninsa viimeisen tahdon ja meni
pylvään luo, jolla lamppu vielä paloi. Hän työnsi pylvään voimakkaasti
syrjään ja huomasi kivisessä lattiassa helposti sen laatan, jonka alle
Andrea oli kätkenyt säästönsä.
Mitä näillä sitten toimitettaisiinkin -- ruumiinkorjaajien käsiin,
jotka aamulla tulivat tänne tekemään tehtävänsä, eivät ne saaneet
joutua. Niinpä Daniello veti esiin raskaan nahkakukkaron, jossa vainaja
oli säilyttänyt rahansa, eikä edes viitsinyt siirtää pylvästä entiselle
paikalleen. Hän riensi kiireesti huoneesta. Kun hän äkkiä aukaisi oven,
lehahti ulkoa huoneeseen lämmin ilmavirta, ja lamppu, jonka liekki jo
ennestään oli levottomasti liehunut, sammui oven ja ikkunan välisessä
vedossa.
Daniello jätti pimeän huoneen ja Andrean ruumiin taaksensa; ulkona
loisti etäältä San Marzialen luona olevalta holvisillalta sammuvan
rovion hehku. Mutta ennenkuin oli kiireesti kulkien ehtinyt sinne asti,
tyrmistynyt mies pysähtyi. Hän kääntyi ja käveli verkalleen ja empien
takaisin sinne, mistä oli paennut. Hän astui gondoliinsa ja heittäytyi
lopen uuvuksissa sen pohjalle, niin että aluksen toinen istuin tuli
tueksi hänen päänsä alle. Hämärä ajatus nukkua täällä näytti vallanneen
hänet. Mutta hän ei sulkenut silmiänsä eikä myöskään tehnyt yritystä
karkoittaakseen niitä kiduttavia ajatuksia, jotka toverivainaja oli
hänelle heittänyt samalla kuin jätti tuon rahakukkaron, jonka hän juuri
oli viskannut gondolin pohjalle, niin että kilisi, ja jonka päällä hän
nyt lepäsi. --
Painostava tunne rasitti Daniellon aivoja, ja hänen täytyi
miettimistään miettiä, missähän Andrean sielu nyt majaili ja oliko se
epätoivo, jonka vallassa onneton oli eronnut elämästä, vasta paljoa
kovempien tuskien alkua. Seitsemän vuotta he olivat yhdessä palvelleet
kymmenen-neuvostoa ja valtion inkvisiittoreita, eikä hänen enemmän
kuin Andreankaan mieleen ollut koskaan juolahtanut kysyä, olivatko
ne onnettomat, jotka he aluksestaan hukuttivat syvyyteen, syyllisiä
vai syyttömiäkö. Ja niinpä hän nytkin kesken synkkää aprikoimistaan
vielä kerran uhmaten intti: "Mitä me olemme, että meidän pitäisi
vastata Venezian päämiesten teoista? Mistä me tiedämme, olivatko
kaikki tuomitut ansainneet kuolemanrangaistuksen?" Kaameasti kajahti
hänen raivoisa, lyhyt yksinpuhelunsa öisellä, hiljaisella kanavalla
autioiden, korkeiden talojen seinistä, ja hänen äänensä kolea sointu
sai hänet kohta vaikenemaan.
Mutta jos hän oli luullut karkoittaneensa ne haamut, jotka kuollut
kumppani oli viimeisinä hetkinään hänen eteensä manannut, niin hän
pian tunsi, ettei tämä ollut mahdollista. Orlando Cornaron nimi
palasi uudelleen ja uudelleen hänen huulillensa, ja ajatuksissaan
hän näki gondolinsa, joka lepäsi rantaan kiinnitettynä korkeiden
kiviseinien välisessä kapeassa kanavassa, ajelehtivana kaukana
aukealla laguunilla, korkean San Andrea dell' Lidon linnoituksen
edustalla. Toverinsa ja hän olivat panneet pois aironsa ja seisoivat
varroten gondolin keskellä istuvan, liikkumattoman ja jäykkäkasvoisen
miehen viittausta. Mutta juuri samassa kuin viittaus annettiin, sai
nuori mies, joka makasi köytettynä veneen pohjalla, löyhät siteensä
irti, hypähti pystyyn ja heittäytyi -- ei säpsähtäneen arvohenkilön,
vaan jäyhän Andrean jalkoihin ja syleili hänen polviansa. Valju kuu
pistäytyi juuri esiin pilvenhattaroiden välistä, jotka tullen San
Erasmon saarelta päin ajelehtivat ulapan yli, ja sen valossa näkyivät
nuoren ylimyksen kalpeat; tuskaiset kasvot. Molemmat gondolinsoutajat
tunsivat hänessä uljaan Orlando Cornaron, joka äskettäin oli kadonnut
iloisten kumppaniensa joukosta. "Lapseni tähden, armahtakaa!" huusi hän
Andrealle ja käänsi samalla rukoilevan katseensa taakseen Danielloon.
"Olen syytön, en ole mitään rikkonut, olen vain kevytmielisesti
tuhlannut perintöni! Chiarina-tyttäreni tähden, armoa!" Molemmat
jäyhät miehet seisoivat kauhun vallassa ja ikäänkuin lamautuneina;
kymmenen-neuvoston jäsen oli noussut istuimeltaan ja koetti, toistaen
silmillään ja kasvojensa ilmeillä surmakäskyn, painaa rukoilijaa
hartioista alas, samalla huudahtaen: "Jos kukaan niin juuri te, signor
Orlando, olette ollut lapsellenne armoton!" Daniello ja Andrea,
havahtuen ikäänkuin huumauksesta, karkasivat onnettoman kimppuun. Hänen
valitushuutonsa: "Chiara -- oma Chiarani!" kajahti vielä kerran yli
hiljaisten vesien, sitten kuului polskahdus, ja Orlando Cornaro vaikeni
ainiaaksi. Signor Alvise Morosini, senaattori, korjasi epäjärjestykseen
joutuneen samettivaippansa, istui näköjään levollisena takaisin
paikalleen ja tarkasteli terävin katsein molempien soutajain kasvoja.
Se, mitä hän niistä luki, ei näyttänyt tyydyttävän häntä; hän suvaitsi
lausua heille muutaman sanan tuomitusta, joka, kuten hän vakuutti,
tietenkin oli yhtä vähän syytön kuin kaikki muut, jotka olivat
menneet tätä samaa märkää tietä. Orlando Cornaro, nuori leskimies
-- kertoi hän -- oli, välittämättä ainoan tyttärensä kohtalosta ja
tulevaisuudesta, mielettömällä, halpamaisella tuhlaamisella hävittänyt
jalosukuisen perheen varallisuuden; kolmasti hän oli saanut varoituksen
kymmenen-neuvostolta, mutta julkeana ei ollut niistä tietääkseenkään,
ja kun hänelle isällisesti oli tarjottu Candian maaherran virkaa,
oli hän vastannut pilkkapuheilla. Säästääkseen kultaisen kirjan
tahraantumasta, mielettömän miehen häpeällisestä lopusta ja hänen
lapsensa mieron kurjuudesta oli viranomaisten täytynyt puuttua asiaan
ja toimittaa tuo parantumaton heittiö Jumalan laupiaaseen huomaan.
Andrea ja Daniello olivat ääneti kuunnelleet kertomusta ja salanneet
sen herättämän vavistuksen niin hyvin kuin saattoivat. He olivat
palanneet kotiinsa aamun sarastaessa kuten tavallisesti, he olivat
entiseen tapaansa lausuneet Santa Maria dei Gesuiti-kirkossa
rukouksen onnettoman vainajan sielun puolesta ja entiseen tapaansa
laskeneet maalle signor Alvise Morosini'n erään oven luona, joka ei
ollut hänen palatsinsa ovi. Sitten he tosin eivät olleet nukkuneet
yhtä rauhallisesti kuin ennen, ja koko seuraavan päivän he olivat
tähystelleet toisiansa aroin katsein. Mutta ajat olivat kuluneet -- he
olivat sittemmin muistaneet tuota yötä vain koettaessaan yhteisillä
retkillään ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta karttaa sitä taloa, joka
oli ollut Orlando Cornaron. --
Ja nyt, sydänyöstä aamuun asti, voimakas Daniello ei voinut ajatella
mitään muuta kuin aaltoilevaa ulappaa ja nuoren aatelismiehen
tuskaisia, rukoilevia kasvoja. Hän hengitti raskaasti savuisessa,
helteisessä ilmassa, ja hänen aivoissaan vilahti ajatus kuljettaa
gondolinsa kauas laguuniin, missä kai oli viileämpää. Mutta sitten taas
tuntui, kuin kädet ja jalat olisivat kieltäytyneet tottelemasta, ja hän
jäi makaamaan gondolinsa pohjalle tuntien miten se sieluntaakka, jonka
hänen kumppaninsa oli kuollessaan vierittänyt hänen kannettavakseen,
kävi yhä raskaammaksi, yhä masentavammaksi. Viime päivät olivat
muuttaneet kaikkien olemuksen; jokaista painoi raskas huoli, ei siitä,
mitenkä voisi elämästä parhaiten nauttia, vaan siitä, miten voisi
kuolla hyvin. Tuo jäyhä mies, joka ei ollut tuntenut pelkoa hädässä ja
vaaroissa, vapisi nyt ajatellessaan kuolinhetkeä sellaista kuin hänen
ystävänsä Andrean oli ollut. Turhaan hän uhmaten hoki: "Kuinka tuo
narri voisi vaatia meitä tilille hengestään? Mitä me olemme?" Sielunsa
silmällä hän näki pelottavan selvästi, kuinka toisin tuo yö olisi
voinut päättyä, jos Andrean ja hänen rinnassaan olisi asunut sääli ja
oikeudentunto. Heidän olisi vain tarvinnut molempien mennä Cornaron
puolelle ja päättävästi ohjata aluksensa kohti Friuli'n rannikkoa.
Valtioinkvisiittorihan oli yksin kolmea vastassa. Daniello yksinään
olisi väkevällä kädellään voinut heittää hänet mereen, jos hän olisi
yrittänyt vastarintaa. Tre Porti'n lähistöltä taas olisi muutamassa
päivässä helposti päästy keisarilliselle alueelle ja turvaan. Yhä
hurjemmaksi kiihtyi myrsky Daniellon sielussa: "Hän oli viaton,
hengenhädässä, meidän olisi pitänyt auttaa häntä! Venezia?! - Mitä
minua nyt liikuttaa tasavalta ja kaikki sen ylhäiset herrat? Rutto
meidät korjaa jok'ikisen - eikä ihminen lopuksi muuta tarvitse kuin
kolkan, missä voi kuolla rauhassa itsensä ja Jumalan kanssa. Kirottua,
että ihminen saa älyn vasta hädässä! Signor Orlando tulee syyttämään
meitä murhaajikseen, emmekä me saata vastata: 'Herra, emme tästä mitään
tienneet!'"
Niin virui Daniello Barozzi synkkiä mietteitä hautoen mustassa
veneessään ja antoi yön kulua. Nousuvesi kohosi kanavaan ja
keinutteli gondolia voimakkaammin -- hän ei sitä huomannut enemmän
kuin kylmää viimaakaan, joka aamun ensi hetkinä tuprutteli aivan
sammuneiden ruttovalkeiden savun asemesta valkoisia höyryjä, jotka
nousivat vedestä. Masentunut mies, joka tällä hetkellä tunsi itsensä
viheliäisemmäksi kuin koskaan ennen, antoi uupuneen päänsä vaipua
rinnalleen ja tuijotti unettomilla silmillään gondolin kansilautaa,
jolla Andrea tavallisesti oli seisonut, mutta jolla hän ei nyt enää
milloinkaan tullut seisomaan.
Kun aamu vihdoinkin alkoi sarastaa korkeiden kattojen välitse ja pari
pöllöä, joilla oli onkalonsa kanavan synkkien palomuurien takana, lensi
pesäänsä, ponnahti Daniello pystyyn niin äkillisellä liikkeellä, että
samea kanavan vesi pärskähti gondolin laitojen yli. Leimauksena selvisi
hänelle päätös ennen päivänkoittoa: "Andrea osui ainoaan, mikä vielä on
jäljellä: täytyy hyvittää mitä olemme rikkoneet! Signor Orlando jätti
jälkeensä lapsen! Se on kenties turvattomana tänä onnettomuuden aikana,
talon palvelijat ovat kenties lähteneet pakoon. Tahdon pitää huolta
Cornaron lapsesta ja uhrata sen hyväksi joka hetken, mikä on elämästäni
jäljellä, joka sekiinin, mitä minulla on!"
Hän seisoi suorana gondolissaan; aamun sarastus valaisi kasvoja,
jotka olivat kalpeammat ja uurteisemmat, mutta myös tyynemmät kuin
edellisenä iltana. Yhtäkkiä hän kärsimättömästi loi katseensa pitkin
kanavan suuntaa; sisäinen pakko ajoi häntä lähtemään pois ja astumaan
ensimäisen askelen sillä tiellä, jonka hän nyt näki edessään, -- ja
kuitenkin hänestä tuntui, kuin taikavoima vielä pidättäisi häntä
täällä. Hänen täytyi päästä varmuuteen siitä, että hänen onneton
toverinsa edes sai leposijan jossakin niistä suurista haudoista,
joita San Michelen saarelle oli kaivettu ruton uhreja varten.
Siksi hän viivytteli, ja sillaikaa valkeneva aamu paljasti hänen
ympärillään mustuneet kiviseinät ja punaristiset ovet. Kaikki talot
näyttivät yhtä kuolleilta ja autioilta kuin Andreankin. Ei askeltakaan
kuulunut, ei näkynyt ihmiskasvoja yhdessäkään ikkunassa. Vielä kului
hetki, ja hämärä hälveni hälvenemistään, ennenkuin vihdoinkin alkoi
kuulua airojen loisketta. Daniello tunsi siitä laahaavasta tavasta,
millä raskasta venettä soudettiin, että ruumiinkorjaajat olivat
aamukierrollaan. Hän huusi heille jo etäältä, viitaten Andrean oveen,
että hänen toverinsa oli jo kuollut.
"Käykää häneen käsiksi hellävaraisemmin kuin tapanne on ja asettakaa
hänet ainakin niin, että hän saa kappaleen maata itselleen. Viereisessä
pihassa on myöskin ruumis -- en tiedä miehen vai naisenko --
vesisäiliön luona! Panen teille sekiinin tähän rannalle, jotta teette
tehtävänne hyvin. Jos näen, että olette tehneet enemmänkin Andrea
Rotto paran hyväksi, niin saatte pari kolme kultakolikkoa lisää. --
Tiedättekö miten on laita Rio Polon varrella olevissa taloissa?"
"Kuten kaikkialla, Daniello!" vastasi toinen naamioiduista soutajista.
"Melkein joka talossa on ollut tahi on rutto. Se on eilisestä lähtien
vain yltynyt kaikissa kaupunginosissa; ainoastaan Castellani'n puolella
on hieman paremmin laita, jos sieltä tahdotte etsiä asuntoa."
Kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja teki torjuvan liikkeen. Hän jäi
vielä hetkeksi paikalleen ja katseli surumielin, kuinka hautaajat,
huolellisemmin kuin tapansa oli, kantoivat veneeseensä Andrean ruumiin,
jonka olivat käärineet hänen kuolinvuoteensa peitteeseen. Sitten hän
asetti aironsa paikoilleen ja pani gondolinsa liikkeelle. Hän tuskin
tiesi, mitä hänen oli aluksi tehtävä, ja hänen, kasvoillaan kuvastui
yhtaikaa kalvava katumus ja synkkä päättäväisyys.
Daniellon kuljettua pitkin Rio Feliceä ja Suuren kanavan poikki oli
päivä kokonaan valjennut; kaupungin yllä kaareili ruusunpunerva,
heleänkirkas taivas. Mutta missään eivät ikkunaluukut ja ovet
auenneet uutta päivää vastaanottamaan. Pitkin rantoja asteli pieniä
vartia-osastoja, toisin paikoin kokosivat järjestyksenvalvojat, joiden
toimeksi oli annettu ruttosavujen sytyttäminen, puita ja katajanoksia
läjään. Suuri kanava, joka muulloin oli tähän aikaan päivästä niin
vilkasliikkeinen, oli nyt lohduttoman autio, katsoipa minne hyvänsä.
Pari tuollaista kammottavaa mustalippuista venettä, jotka olivat
keränneet taloista yön aikana kuolleiden ruumiit, kulki verkalleen
kanavaa alas; jokunen gondoli, jossa istui lääkäreitä tai pappeja,
liukui ohi. Missä Daniello vain näki ihmiskasvot, oli niissä surun tai
pelon leima; entistä äänettömämpiä olivat ne hiljaiset kulkuväylät,
joihin hän jälleen ohjasi veneensä ja joita myöten hän pyrki Palazzo
Cornaroa kohti. Hän oli vain muutaman silmänräpäyksen ajaksi
keskeyttänyt soutunsa solmiakseen vyöhönsä kukkaron, missä oli Andrean
perintö, muistaessaan, että hänen täytyi poistua gondolistaan. Ja
soutaessaan ripeästi päämaaliansa kohden hän tunsi, että päätös, jonka
hän oli tehnyt, antoi hänelle jonkinlaista uhmaavaa elämänhalua.
Mutta pianpa tämä hänen uusi rohkeutensa lannistui, kun hän jo kaukaa
huomasi, että Palazzo Cornaro näytti yhtä autiolta ja hyljätyltä
kuin muutkin suuret talot Rio Polon varrella. Daniellosta olisi
tuntunut paremmalta, jos slavonialainen vartioväki pertuskoineen
olisi ollut estämässä hänen maallenousuansa, kuin että portaat olivat
tyhjät, aamutuuli viuhui suuren rakennuksen ammottavien akkunoiden
läpi, ja taiteellisesti koristetut rautaiset portinpuoliskot olivat
selkoselällään. Hän oli viimeisen puolen tunnin ajan vaivannut päätänsä
ajattelemalla miten pääsisi palatsiin sisälle ja nuoren signorina
Chiara Cornaron puheille. Mutta nyt ei kukaan estänyt maallenousua
eikä palatsiin-menoa. Hämmästys valtasi hänet. Näytti aivan kuin
rutto jo olisi tehnyt täällä tuhotyönsä ja talo olisi avoinna vain
siksi, ettei siellä enää asunut ketään. Daniello luuli, että se
pelastava käsi, jonka hän syyllisyydentuntonsa viheliäisyydessä oli
nähnyt yläpuolellaan, nyt häipyi pois. Hän, tottunut gondolinsoutaja,
ohjasi veneensä niin kömpelösti ja kovalla vauhdilla vasten palatsin
rantaporrasta, että oli vähällä suistua kannelta kanavaan. Häntä
kammotti, kun hän esipihasta sisälle katsoessaan näki rivin avoimia ja
aivan tyhjiä huoneita, joissa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa.
Nopeasti hän nousi portaita ylös ja näki ylhäälläkin avoimia ovia ja
tyhjiä huoneita, jotka jo pitkän aikaa olivat olleet asumattomina.
Vain yksi ainoa ovi, porraskäytävästä oikealle, näytti olevan lujasti
suljettu, ja ennenkuin sisään-tunkeutunut ehti päättää, kolkuttaako
ovelle vai koettaako väkivoimalla avata se, olivat hänen askelensa,
jotka kaikuivat tyhjässä marmorikäytävässä, ilmaisseet hänen tulonsa,
ja sisästä kuului ääni: "Kuka täällä on? Kuka te olette? Mitä haette?"
"Signorina Chiaran tähden, avatkaa!" huusi Daniello, joka vasta nyt
ensi kerran älysi, kuinka tavaton hänen pyyntönsä oli tällaisenakin
aikana. Ei kukaan täällä saanut aavistaakaan, mikä hänen
palvelus-intonsa todellinen syy oli. Mutta peloton ja ovela kun oli,
hän luotti onnelliseen sattumaan, paaluun, johon saattoi sitoa itsensä
kiinni, kuten hän ammattikielellään sanoi. Ja semmoisen hän kohta
löysikin: ovi, jonka takaa kysymys oli kuulunut, aukesi, vanhan naisen
valkotukkainen pää, jota peitti nunnan päähineen kaltainen tumma myssy,
tuli näkyviin, ja ääni toisti huomattavan kärsimättömästi kysymyksen:
"Kuka te olette ja mitä meistä tahdotte?"
"Minut lähettää veli Paolo, teatiini!" vastasi Daniello, joka
sattui oikeaan aikaan muistamaan rippi-isänsä nimen. "Hän on
kuullut, että Cornaron talosta on paljon palvelijoita karannut ja
että gondolinsoutaja on kuollut. Minä olen Daniello Barozzi, hyvä
gondolinsoutaja, ja olen valmis kaikin tavoin palvelemaan talonne
nuorta valtiatarta, niin kauan kuin Jumala minulle suo elon päiviä."
Tarjouksen yllättämänä, mutta ilmeinen epäluulo kasvoillaan vanhus
astui saliin, joka tässä jakoi palatsin yläkerroksen kahtia. Hänen
silmänsä tarkastelivat Daniellon kalpeita kasvoja.
"Mikä se veli Paolo on miehiään?" sanoi hän aluksi empien, mutta
puhuessaan hän vähitellen vilkastui ja kiihtyi. "Mitä satuja hän
teille juttelee? Cornaron talosta ei ruton ole tarvinnut karkoittaa
joutilaita palvelijoita, sillä useimmat ovat kääntäneet onnettomuudelle
selkänsä jo heti sen jälkeen kuin hänen ylhäisyytensä signor Orlando
oli kadonnut joko ulkomaille tai hautaan. Jäljelle jääneistä harvoista
on tosin Fabiano parka, gondolinsoutaja, kaksi päivää sitten kuollut.
Vartiamiehet ovat varmasti tietävinään, että onneton on kuollut
ruttoon. Mutta meidän vanha tohtorimme tietää sen asian paremmin --
Fabiano suri herransa ja tämän jalosukuisen perheen kohtaloa niin, että
kyllästyi elämäänsä. Minä itsekin voisin millä hetkellä hyvänsä mennä
maata ja kuolla, ruton minua viemättä. Täällä he nyt ovat autiossa
talossa käryttäneet joka paikan, mihin Fabiano on jalallansakaan
astunut, ja polttaneet peitteet, vuoteet ja talouskalut, molemmat
gondolit ja airot, kaiken minkä käsiinsä ovat saaneet. Ikäänkuin emme
jo olisi olleet tarpeeksi paljailla tässä suuressa palatsissa!"
"Koska siis Fabiano -- Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen
-- on kuollut, tarvitsee signorina sitä suuremmalla syyllä hyvän
gondolinsoutajan!" keskeytti Daniello vanhuksen puhetulvan. "Viekää
minut hänen luoksensa, hänen hoitajansa luokse; antakaa minun mennä
ilmoittautumaan!"
"Chiara Cornaro ei nykyään tarvitse gondolinsoutajaa, ja kuka tietää
tarvinneeko koskaan!" sanoi vanhus kiivaasti. "Lapsi parka eli totta
kyllä huonoissa oloissa tässä tyhjäksi ryöstetyssä talossa, mutta hän
oli kuitenkin kotonaan ja me kannoimme häntä käsillämme! Pyhä neitsyt
häntä nyt suojelkoon ja varjelkoon! Jumala tiesi mitä he hänelle
aikovat tehdä. Jos hän saa elää, olisi hän täällä yhtä hyvässä turvassa
rutolta kuin sielläkin -- niin totta kuin nimeni on Gemma Maura!"
Daniello, joka oli jännityksen ja sisäisen tuskan valtaamana kuunnellut
vanhuksen puhetta, puuskahti rajusti: "Eikö signorina Chiara ole enää
tässä talossa? Missä hän sitten on -- ja kuka on antanut hänelle huonon
neuvon luopua tällaisena aikana viimeisestä turvapaikasta, oman kodin
suojasta?"
Vanhus mitteli puhujaa yhtä epäluuloisin katsein kuin äskenkin. Hänen
terävä silmänsä oli huomannut vieraan miehen kasvoissa kärsivän
levottomuuden, jota hän ei osannut selittää. "Kun veli Paolonne on
teille kertonut niin paljon, niin miksi hän on jättänyt sanomatta,
että madonna Chiara on viety Morosini'n palatsiin, ollakseen siellä
paremmassa turvassa taudilta kuin täällä?"
Daniello loi niin kammottavan tuikean katseen vanhaan emännöitsijään,
että tämä peräytyi pari askelta kohden ovea, josta oli tullut. Mutta
gondolinsoutaja oli tuossa tuokiossa jälleen hänen vieressään, laski
kätensä raskaasti hänen olkapäällensä ja sanoi väkinäisesti hillityllä
äänellä: "Missä lapsi on, kenen talossa? San Stefanon Alvise Morosini'n
luonako? Jumalan laupeuden tähden, sanokaa, että valehtelitte, tai
puhukaa koko totuus!"
"Te tiedätte totuuden!" huudahti nainen. -- "Jos tuo jalo lapsi on
teille niin suurenarvoinen -- vaikka en muista teitä koskaan nähneeni
tässä talossa ja kaikkein vähimmin silloin, kun signor Orlandon
katoaminen saattoi meidät suureen hätään -- niin menkää itse katsomaan
Palazzo Morosini'in. Lapsi raukalla näkyy olevan pelkkiä ystäviä,
joista hän isänsä eläessä ei tiennyt mitään! Signor Alvise ei ole
milloinkaan tuttavana käynyt talossamme, silloin kun täällä vielä
vieraita nähtiin -- hän on vain kerran ollut signor Orlandon luona, ja
meidän herra parkamme tuli, saatettuaan kävijän palatsimme portaille,
niin kalpeana takaisin, ettemme olleet häntä sellaisena nähneet
muulloin kuin vihanpuuskassa. Mutta sen jälkeen kuin signor Orlandoa ei
ole kuulunut takaisin matkalta, jolle hänen serkkunsa, korkea-arvoinen
dogi, oli hänet kutsunut, alkoi signor Alvise Morosini esiintyä tämän
talon herrana. Hänen käskynsä leikkasi meille leivän ja mittasi viinin,
hän määräsi vanhan Lucan, hovimestarin, tulemaan kerran kuussa Sala
della Bussoleen ja vaati häneltä tiliä joka kolikosta, ikäänkuin _me_
olisimme tuhlanneet signor Orlandon omaisuuden."
"Ja hänen ylhäisyytensä Morosini otti luoksensa vainajan tyttärenkin?"
kysyi Daniello väkinäisesti.
"Vainajan? Kuka on sanonut, että signor Orlando on vainaja? Me toivomme
vielä joka hetki herramme palaamista!" vastasi vanhus ja katseli yhä
enenevällä vastenmielisyydellä vierasta. "Signor Alvise ei ennen paljoa
välittänyt signorina Chiarasta, antoi vain Lucalle ne pari sekiiniä,
jotka tarvittiin lapsi paran vaatteisiin ja helyihin, mutta nyt hän
yhtäkkiä, kolme päivää sitten, tuli ja riisti lapsen hänen isäinsä
kodista."
"Onko lapsi viety yksin, aivan yksin hänen taloonsa?" kysyi Daniello
jälleen rajusti.
"Herra varjelkoon, hänen hoitajansa ja kamarineitsyensä ovat mukana!"
vastasi Gemma rouva närkästyneenä. "Signor Orlando -- Jumala hänelle
anteeksi antakoon -- on huonosti hoitanut omaisuuttaan, mutta niin
rutiköyhiä emme sentään ole, ettei lapsi raukalla olisi ketään, joka
hänelle ojentaisi auttavan kätensä."
Daniello ei halunnut enää kuulla mitään. Hän oli kysellyt mitä
yksinkertainen eukko tiesi, ja joka hetken viivytys tuntui hänestä
tuhoisalta. Hän pakottautui vielä lausumaan: "Sitten menen tarjoamaan
palvelustani sinne, missä nuori valtiattarenne oleskelee. Veli Paolo
tulee ihmeisiinsä kuullessaan, ettei signorina Chiara enää ole täällä.
Jääkää hyvästi, Gemma rouva!"
"Emme tunne teidän veli Paoloanne enemmän kuin teitäkään!" huusi vanhus
menijän jälkeen. Pitkä keskustelu, joka loppui samaan nimeen, millä
oli alkanutkin, oli vihdoin ruvennut pelottamaan häntä. Suuttuneena
hän sanoi itsekseen: "Totena pysyy, että kieli tarvitsee Veneziassa
hyvinäkin aikoina kolme kaitsijaa, mutta huonoina pitäisi niitä olla
kolmekymmentä."
Daniello, astuessaan raskain askelin hitaasti portaita alas, ei
enää kuullut mitä ylikerroksessa puhuttiin. Hänen sielussaan ei
ollut sijaa millekään muulle kuin sille ajatukselle, että Alvise
Morosini halusi Cornaron perheen perikatoa ja tahtoi käyttää kauhean
taudin aikaa hyväksensä tuhotakseen syyllisen-syyttömän Orlandon
viattoman lapsenkin. Masentunut mies unhotti kokonaan, miten nuori
hänen katumuksensa ja halunsa sovitustyöhön oli, ja tunsi vain
olevansa menettämäisillään kumpaisenkin hedelmän. Sama käskijä, joka
oli tehnyt onnettoman Andrean ja hänet itsensä vikapäiksi Orlando
Cornaron murhaan, tahtoi nyt toisella rikoksella, johon ei tarvinnut
mitään apulaista, riistää häneltä toivon saada raskas syyllisyytensä
sovitetuksi.
Epätoivoinen viha täytti Daniellon mielen. Mutta ajatellessaan
ylhäisen valtioinkvisiittorin kaikkivaltaa ja omaa alhaisuuttaan
ja mitättömyyttään hän sai selvänäköisyytensä ja luonteensa vanhan
päättäväisyyden takaisin. Chiara Cornaron hän tahtoi pelastaa Alvise
Morosini'n, kymmenen-neuvoston ja koko tasavallan uhallakin, mutta hän
sanoi itselleen, että oli olemassa vai yksi todellisen pelastuksen
tie: pako uhatun lapsi paran kanssa, mihin lapsen nykyinen vartia oli
pakotettava antamaan suostumuksensa.
Astuessaan gondoliinsa ja soutaessaan typötyhjää kanavaa alas hitaammin
kuin tullessaan Daniello herkeämättä mietti, mitä hänen ensinnä oli
tehtävä. Astuipa hän minkä askelen tahansa päämaaliaan kohden, joka
askelella hän pani henkensä vaaraan. Ja niin vähän kuin hän tästä
elämästä enää valittikin, kauhistutti häntä uhkaava mahdollisuus, että
hän kenties saattoi vetää omaan turmioonsa muassaan lapsenkin, jonka
hän kuitenkin tahtoi pelastaa elämälle ja onnelle. Odottaessaan, että
suojeluspyhimyksensä San Rocco tulisi valaisemaan hänen ymmärrystänsä,
oli hänellä vain kaksi mahdollista tehtävää: valmistaa asunnossaan,
missä hän ei ollut käynyt sitten eilisaamun, kaikki pakoa varten ja
pitää sopivasta paikasta Palazzo Morosini'a silmällä. Daniello Barozzi
myönsi itsekseen, ettei hänellä onnellisempina päivinä kuin nykyisinä
olisi ollut pienintäkään menestyksen toivetta. Nyt, tässä kurjuudessa,
johon ruttotauti oli syössyt Venezian, tässä puolittaisessa
sekasorrossa, joka oli tullut kaupungin entisen lujan järjestyksen
sijaan, jokaisen yksityisen pelätessä omaa henkeänsä, saattoi hurjinkin
uhkayritys onnistua. Ja miksi ei taivas viattoman lapsen tähden tulisi
hänen katumuksensa avuksi?
Kun Daniello siinä mahdollisimman kiireesti teki valmistuksia, juolahti
hänen mieleensä, että hän tuskin oli nähnyt tyttöä, joka näin yhtäkkiä
oli täyttänyt hänen ajatuksensa ja jonka hyväksi hän mielellään tahtoi
uhrata henkensä. Liiankin selvästi hän vain muisti, että hän toverinsa
Andrean kanssa oli kaksi kertaa, pari kolme kuukautta tuon kolkon yön
jälkeen, tavannut Cornaron gondolin ja nähnyt sen ikkunoiden takana
kultakutrisen, kumaran pään, johon Andrea oli tyrmistyneenä viitannut.
Silloin hän oli suuttunut ja kiivaasti soimannut toveriansa, joka
saattoi niin säikähtää kalpeata vaaleatukkaista lasta. Ja nyt hän ei
muuta pyytänyt kuin nähdä tuon lapsen kasvot hymyilevinä ja suojella
vaaroista tuota vaaleakutrista päätä. Andrean viimeinen tahto täytti
Daniellon sielun, ikäänkuin hänellä ei olisi koskaan muuta toivetta ja
tahtoa ollutkaan.
Synkässä nuorenmiehen asunnossaan Fondaco dei Servi'n takana hän viipyi
tuskin tuntiakaan. Hän haali kokoon kalleutensa, mitä hänellä oli, ja
iloitsi sydämessään varovaisuudestaan, että oli muuttanut suuren osan
säästöistään hyviksi jalokiviksi eikä ollut säilyttänyt niitä raskaana
kultana. Jo ennenkin hän oli joskus tullut ajatelleeksi pakoa, joka
kerran kenties saattoi käydä välttämättömäksi -- mutta toisenlaistapa
pakoa hän oli tuuminut kuin tämä oli, jota hän nyt valmisteli.
Huolellisesti ja ottaen viisaasti laskuun kaikki mahdollisuudet hän
varusti gondolinsa elintarpeilla, joita hänellä oli varastossa tai
joita hän naapuristosta sai ilman vaaraa kokoon, muistipa hän varata
peitteitäkin ja muita mukavuuksia nuorta suojattiansa varten. Itselleen
hän ei unohtanut ottaa hyvää brescialaista tikaria, jonka kätki mustan
hihaliivinsä alle. Heti kun oli valmis, hän jätti huoneen, jossa oli
monta vuotta asunut, ja koko muun omaisuutensa taakseen niin tyynenä,
kuin olisi aikonut illalla palata, vaikkei hän muuta toivonut kuin
ikiajoiksi päästä näkemästä sitä huonetta ja kaupunginosaa, mistä nyt
lähti.
Tarpeetonta oli Daniellon nyt hakea ahtaimpia ja syrjäisimpiä vesiteitä
päästäkseen Palazzo Morosini'n luo, sillä leveätkin kanavat olivat
keskellä päivää yhtä tyhjät kuin hämärissäkin. Rannoilta kajahteli
yksinäisten häipyvien askelten ääniä, siellä-täällä marssi tahdissa
slavonialaisia sotureita, joita hallitus oli lähiseuduilta tuottanut
kaupunkiin ehkäistäkseen epätoivoisten asukkaiden mellakoita ja
julkista rosvousta. Suuret roviot paloivat taas kaikilla silloilla
ja kaikissa kulmissa, ja kokonaiset talorivit olivat kattoa myöten
savun peitossa. Ajoittain kajahti läpi hiljaisuuden kauas kuuluva
huuto: "Varokaa -- varokaa!" jolla ruumiinkorjaajat ilmoittivat
kamalain alustensa tulon. Vielä eilen oli Daniello välinpitämättömänä
laskettanut ruumisveneitten sivuitse eikä tartunnan vaara ollut
häntä paljoakaan huolestuttanut; mutta tänään hän väisti ja peräytyi
huolellisesti, hänen elämänsähän ei enää kuulunut hänelle itselleen,
vaan toiselle. Tuo jäyhä mies, joka, niin kauan kuin muisti, oli
rukoillut vain huulillansa, tunsi tänään sydämensä syvyydestä nousevan
nöyrän rukouksen: suo minun vielä säästyä niin kauan, että ehdin
sovittaa sen yön, jona olin San Andrea dell' Lidon edustalla.
Hämärässä kanavankulmauksessa suuren Palazzo Morosini'n takana
Daniello kiinnitti gondolinsa rantaan ja astui maalle saadakseen
mikäli mahdollista tiedon asiain tilasta. Hän ei ollut täällä niin
vieras, ettei olisi rohjennut näyttäytyä, ja toverinsa Andrean kuolema
antoi hänelle riittävän tekosyyn lähestyä vaikkapa itse signor Alvise
Morosini'a. Mutta hän halusi kuitenkin ensin saada tietää, missä nuori
Chiara Cornaro oleskeli, ja harkita niitä esteitä, jotka mahdollisesti
olivat hänen tuumansa tiellä. Terävällä katseella hän mittaili suuren
rakennuksen muureja, ikkunoita ja portteja kiertäessään sitä kävellen
tuntikauden pitkin niitä kapeita rantakaistaleita, jotka ympäröivät
taloa kolmelta puolelta. Hän oli varma, ettei yksikään katse sisältä
tavannut häntä, ja siinä kävellessä hänen suunnitelmansa yhä selveni.
Ei epäilystäkään hänellä ollut tuumansa oikeudenmukaisuudesta, ei pelon
värettäkään hän tuntenut itsensä vuoksi. Pahimmassakin tapauksessa,
ellei hänen onnistunut voittaa senaattoria ja kuoleman uhkauksella
pakottaa häntä hyvyyden tielle, jäi hänelle kuitenkin aikaa pistää
kuoliaaksi ensin hänet ja sitten itsensä. Oli varsin luultavaa, että
signor Alvise oli Cornaron perheen pahin vihamies ja ainoa, joka
tahtoi lähettää viattoman lapsen samaa tietä kuin isän. Aina kun
gondolinsoutaja tätä mahdollisuutta ajatteli, peitti äkillinen hehku
hänen kalpeat, päättäväiset kasvonsa ja niskansa. Häntä halutti syöksyä
palatsiin ja signor Alvisen huoneihin vieviä portaita ylös. Mutta hän
malttoi mielensä; ellei hän muuta voinut kuin kostaa, oli hänellä vielä
aikaa riittämään asti.
Kun Daniello kolmatta tai neljättä kertaa verkalleen kiersi
palatsia, tuli hetki, jota hän kauan oli odottanut. Eräs Morosini'n
palvelijoista, ja lisäksi juuri semmoinen, jonka Daniello tunsi, astui
muutamasta talon sivuportista ulos jaloitellakseen hetkisen kirkkaassa
auringonpaisteessa, joka ikäänkuin kaupungin kurjuutta ilkkuen lepäsi
Venezian yllä. Ripeästi ja ennenkuin palvelija ennätti väistyä, kuten
näinä onnettomuuden aikoina oli tavallista, gondolinsoutaja astui
hänen rinnalleen. "Älkää pelätkö, Agostino", sanoi hän äänekkäästi,
"minä tulen terveestä kaupunginosasta. Fondaco dei Servi'n tienoo on
joltisestikin säästynyt taudilta. Tahtoisin vain tietää, voinko päästä
hänen ylhäisyytensä signor Alvisen puheille -- ja tokko taloonne
uskaltaa tulla."
"Mistä minä tiedän?" vastasi palvelija äreästi. "Me elämme
kummallisesti tätä nykyä. Kun rutto ilmestyi, lähetti hänen
ylhäisyytensä signor Alvise kolme neljännestä palvelijoistaan
maatiloille Bellunoon -- hänen itsensä täytyi jäädä tänne valtiotoimien
takia. 'Mitä vähemmän väkeä talossa, sitä pienempi vaara', kuulin omin
korvin hänen sanovan. Ja: 'Minun paikkani on dogipalatsissa, eikä rutto
hevillä astu sen kynnyksen yli', vastasi hän minulle, kun pyysin, ettei
hän niin arkailematta joka päivä liikkuisi ulkona. Ja nyt..."
"Ja nyt?" toisti Daniello jännittyneenä ja luuli tuokion, että taivas
oli hänen tuumalleen erikoisen suosiollinen ja että valtioinkvisiittori
oli sairastunut ruttoon.