Leppirannan Lauri oli nyt siis isäntä.
Aluksi se häntä omituisesti ikäänkuin hävetti, ja hän olisi antanut
sen pysyä salassa. Mutta salassakos tämä sitten pysyi. Seurapiireissä
alettiin häntä kutsua isännäksi, ja tytöt alkoivat tarjoilla itseään
hänelle emännäksi. Monta rattoisaa sukkeluutta laskettiin.
Se kesä kului loppuun ilman mitään muutosta. Isä toipui pian ja oli
työssä niinkuin ennenkin. Sunnuntaisin vuoroin luki raamattua ja
Pellervoa, vuoroin makaili tai kuljeskeli vainioilla.
Viljat korjattiin, maat kynnettiin ja Takanevan jo alulle pantua
raivausta jatkettiin.
Tuli talvi.
Lauri alkoi perehtyä isäntäarvoonsa. Suunnitelmat alkoivat kypsyä.
Nyt se vihdoinkin tehdään tosi tuparakennuksen kuntoonpanosta.
He menivät isän kanssa hakemaan hirsiä Hoiskonpalolta.
-- Tuon minä tuosta vielä kaadan, niin sitten on kylliksi kuormaa,
sanoi isä ja alkoi hakata solakkaa kuusta. Puu alkoi huojua. Tuli
tuulen puuska ja työnsi sen päinvastaiseen suuntaan kuin isä aikoi.
-- Katsos nyt -- -- huusi hän Laurille, joka siellä karsi kaatamaansa
puuta. Mutta samassa puu rusahtaen kaatui ja löi Laurin alleen.
Isän veret hyytyivät ja hengitys salpautui. Hän oli varma että Lauri
on kuollut.
Vaivoin pääsi hän Laurin luo ja avutonna voihkien hapuili sinne
tänne, ennenkuin älysi että Lauri on saatava rekeen ja vietävä
kotiin. Kotimatkalla Lauri virkosi, mutta ei omin avuin päässyt
liikahtamaan.
Lähdettiin heti lääkärille. Lääkäri määräsi Laurin makaamaan
kolme viikkoa ja sitten vielä neljä kuukautta olemaan vähintäkin
ruumiillista voimaa kysyvästä työstä vapaana.
Isä otti jälleen isännän velvollisuudet hartioilleen ja käski Laurin
olla aivan huoletta. -- Kyllä minä vielä jaksan. Ja otetaan renki,
sanoi hän.
Otettiin renki, ja Lauri heittäytyi aivan huolettomaksi.
Nyt hänellä oli kerrankin aikaa lukea, ajatella ja -- kirjoitella.
Vihdoin sai hän kaksi kirjoitusta siihen kuntoon että uskalsi
ajatella niiden sanomalehdelle lähettämistä. Toisen nimenä oli
"Herrat ja talonpojat"; sen pohjana oli hänen kerran seuralehdelle
kirjoittamansa kirjoitus nimeltä "Parannussaarna". Toinen oli vanha
taru eräästä entisaikaan eläneestä kauppanerosta.
Vielä kerran ne läpi luettuaan hän vapisevalla kädellä kirjoitti
niiden alle nimen "Pontus". Siitä ei kukaan arvaa kirjoittajaa. Hän
oli jo ennen ottanut selvän postin kulkuajoista ja nyt tavoitti
itsensä siihen aikaan maantielle kävelemään. Posti tuli ja oli
niin hyväntahtoinen että otti hänen kirjeensä ja pisti laukkuunsa.
Paksuksi vain kirjettä ihmetteli, mutta ei kuitenkaan edes osotetta
katsonut. -- Nyt ei kukaan tiedä että hän on sanomalehdelle
kirjoituksia lähettänyt.
Seuraavat päivät kuluivat levottomassa toivon ja epäilyksen
vaihtelussa. Vavisten avasi hän joka kerta sanomalehden ja etsi siitä
kirjoituksiaan.
Kului pari viikkoa, eikä kumpaakaan kirjoitusta ollut lehdessä. Jo
alkoi epäilyttää että pettymyskö kohtasi tässäkin -- --
Vihdoin tuli "Herrat ja talonpojat". Oli pantu pääkirjoitukseksi.
Lauri tunsi päätään huimaavan, kun näki kirjoituksensa painettuna.
Kaiken päivää oli mieliala omituisesti levoton ja ristiriitainen.
Häntä huvitti ja hävetti yht'aikaa. Hän toivoi ettei kukaan saisi
tietää kuka Pontus on, mutta samalla hän myöskin toivoi että sen
tietäisi jokainen. Hän oli hyvillään, kun ei tullut panneeksi
nimikirjaimiaan kirjoituksen alle, mutta samalla häntä kadutti kun ei
yhtäkaikki pannut nimikirjaimiaan.
Illalla kun isä ristivalkean valossa veisteli kirvesvartta, äiti
kehräsi ja renki Jussi loikoi penkillä, luki Lauri sanomalehteä
ääneen, kaiken aikaa miettien, lukeeko omaa kirjoitustaan vai
jättääkö lukematta. Viimein hän luki senkin.
-- Mutta siinäpä vasta sanottiin! ihmetteli isä. Kukahan tuon on
kirjoittanut?
Laurin teki mieli sanoa kuka sen on kirjoittanut.
Isää ja äitiäkin se varmaan ilahuttaisi. Kuitenkin hän sanoi vain:
-- Ei tiedä.
Ja alkoi katsella lehteä muualta.
-- Oikea kirjoitus. Kuka hänet vain lie kirjoittanut, sanoi isä vielä
ja alkoi lasipalasella kirvesvartta raaputtaa.
Sunnuntaina aamupäivällä tuli Alaniemen Miska. Ilmoista ja muista
ensin puheltua kysyi Miska Laurilta:
-- Oliko se kirjoitus, se Herrat ja talonpojat, sinun kirjoittamasi?
-- Mistä niin meinaat?
-- Meinaan vain. Se niin hyvin sopii sinun kirjoittamaksesi.
-- Enhän minä sellaiseen kykene, esteli Lauri.
-- Kyllä sinä kykenet. Kun ei se vain olisikin sinun kirjoittamasi,
tutki Miska.
Lauri ei kehdannut valehdella.
-- Se oli hyvä kirjoitus, sanoi Miska painokkaasti. Sitä ovat
kehuneet paremmatkin kuin minä.
Laurin teki mieli kysyä kutka paremmat hänen kirjoitustaan ovat
kehuneet, mutta kysymättä se kuitenkin jäi.
Isä kuuli tämän keskustelun, ja Miskan mentyä hän otti kartiinin
nuoralta sen lehden, jossa Laurin kirjoitus oli, ja luki kirjoituksen
moneen kertaan.
Samana sunnuntaina tulevan lehden viivan alla oli toinen hänen
lähettämistään kirjoituksista. Samassa postissa tuli myöskin kirje,
jossa pyydettiin edelleenkin lähettämään kirjoituksia palkkiota
vastaan.
Elämä tuntui avoimelta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta joka
taholle. Kirjoitus toisensa perään alkoi syntyä ja lähteä menemään
sanomalehdelle. Ne julaistiin melkein kaikki.
Pian alkoi, ensin salaisuutena mutta vähän ajan kuluttua aivan
julkisena maailmalla kulkea tieto, että sanomalehden Pontus on
Leppirannan Lauri.
* * * * *
Vaikka ei Lauri itse päässytkään töihin, tulivat tuparakennuksen
kunnostamiseen tarvittavat hirret ja muut tarpeet, vieläpä
vuorauslaudatkin laitetuksi. Kesällä rakennus sitten pantiin kuntoon.
Painuneet nurkat suoristettiin, lahojen sijalle pantiin uudet hirret
ja suutuvasta tehtiin kolme kamaria, joihin yhteen heti laitettiin
lämmitysuunikin. Sen kamarin otti Lauri omiin nimiinsä. -- Seuraavana
kesänä pantiin kuntoon navetta-, talli- ja liiverirakennus, sitä
seuraavana aitta- ja luhtirakennus, ja niin aina vuosi vuodelta.
Ennenkuin neljäs vuosi oli loppuun kulunut, seisoivat Leppirannan
huoneet kaikki suorina ja ryhdikkäinä, hyvin katettuina ja punaisiksi
maalattuina.
Ensimäiset istukaskoivut olivat jo kokolailla kasvaneet, ja talo
alkoi näyttää oikein somalta. Uusia puitakin taas alettiin istuttaa.
Samaan aikaan raivautti hän uutta maata ja pani ennen jo raivatuita
maita kuntoon. Takaneva oli kaikki jo pelloksi tehtynä, Lupukan vanha
luonnonniitty alkoi olla sarottuna ja kasvukunnossa, ja Pentinkorven
raivausta varten oli jo suunnitelma tehtynä. Joka kesä oli hänellä
urakkamies, toisinaan useampiakin maatöissä. Hän käsitti sellaisten
pitämisen yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen. Hänellä on maata,
mutta ei työvoimaa, ja on taas toisia joilla on työvoimaa, mutta
ei ole maata. Maa kaipaa työvoimaa tullakseen hedelmälliseksi, ja
työvoima kaipaa maata pysyäkseen hedelmöittävänä. Eikä hänellä ole
oikeutta niiden yhtymistä estää. Jokaisella ihmisellä on synnynnäinen
oikeus maahan. Hän koettaa tällä tavalla panna tätä oikeutta voimaan.
Kun ei sitä muullakaan tavalla voi tehdä.
Nämä raivaus- ja rakennustyöt kysyivät varoja enempi kuin talo ehti
niinä vuosina tuottaa. Täytyi tehdä velkaa.
Karja lisääntyi. Äiti alkoi valittaa vanhuuttaan ja työn paljoutta.
Täytyi ottaa toinenkin palvelustyttö.
Ihmiset hulluttelivat Lauria. Kun tuolla tavalla -- -- Pääsisihän
sitä nyt vähän vähemmälläkin -- -- Ettei tarvitsisi velkaa tehdä -- --
Mutta Lauri laski, että kun hän nyt pääsee kartanon
kuntoonpanokustannuksista ja maan tulot yhä vain lisääntyvät, menojen
pysyessä entisellään, niin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ovat
hänen velkansa maksetut.
-- Ja jos eivät olekaan, niin kaksi tästä! Poikamies -- --! Taloni
minä kuitenkin pidän, sanoi hän neuvojilleen.
Kesken uurastamista, suunnittelua ja järjestelyä saattoi tarmo
toisinaan herpautua ja into väsähtyä. Silloin loiskahti mieleen
kysymys: Mitä varten? Mitä varten tällä tavalla raataa, rynnistää ja
elää? Ja itseään kiusata?
Hän pysähtyi miettimään ja etsimään vastausta. Mutta vastausta ei
löytynyt. Mitään erikoista tarkoitusta jota varten elää ja ahertaa ei
hän löytänyt. Jonkillainen rannaton pohjattomuus vain levisi eteen
aina kun sitä alkoi etsiä.
Mutta jos ei mitään tee, niin silloin ainakin elämän täytyy olla
tyhjää ja tarkoituksetonta. Sillä työ on elämän sisältö, henkisen ja
ruumiillisen työn vaihtelu on huvia, ja työnilo on elämän valo ja
lämpö.
Tällaisten selvittelyjen jälkeen hän tarttui entistä lujemmin
lapion-, kuokan-, lantatarikon-, heinähangon-, sirpin-, auran- tai --
jos oli sunnuntai tai ilta, niin -- kynänvarteen, tai rupesi lukemaan
tai oli lähdettävä nuorisoseuran asioille. Kysymys häipyi pois
mielestä.
Hänet valittiin nuorisoseuran puheenjohtajaksi samana vuotena kuin
otti talonkin haltuunsa ja pysytettiin siinä toimessa viisi vuotta
yhteen menoon.
-- Hän on niin uskollinen puheenjohtaja toimessaan ja niin
mallikelpoinen sekä ihmisenä että nuorisoseuralaisena, että on
synti päästää hänet puheenjohtajatoimesta pois. Jo hänen pelkkä
läsnäolonsakin vaikuttaa kohottavasti toisiin, sanoi nuorisoseuran
jäsenistön parhaimmisto.
-- Eikä hän ole maanviljelijänäkään huono, sanoi maamiesseuran
jäsenistön parhaimmisto.
-- Mutta jos ei hän niin paljoa hääräisi siellä seurahuoneella, niin
olisi vielä parempi. Tulisi paljoa enempi itseltään töitä tehtyä eikä
tarvitsisi niin paljoa palkkaväkeä pitää, sanoivat eräät, jotka eivät
olleet nuorisoseuralaisia eikä maamiesseuralaisia.
-- Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Kyllä Lauri oikein tekee, kun
ei rupea talolleen rengiksi, sanottiin nuorten puolelta.
-- Onkos rahapomon renkinä sitten parempi olla?
-- Mikä sen tietää, kuka siinä on renkinä ja kuka isäntänä. Sehän
tavallisesti on isäntä, joka palkan maksaa. Korko on rahamiehen
palkka, ja koron maksaa se joka rahoja lainaksi ottaa. Jos ei kukaan
ottaisi rahaa lainaksi, niin mistä rahapössöt sitten saisivat
korkoja, viisastelivat nuoret.
-- Mistäs Laurikin, samoin kuin monet muutkin, saisi rahoja ellei
kukaan lainaisi?
-- Niin -- -- eiväthän kaikki isännät tule rengittä toimeen,
sutkauttivat nuoret.
-- Kyllähän te osaatte, hymähtivät vanhat.
Laurille itselleen muodostui nuorisoseurassa työskentely
arvokkaammaksi ja sisällökkäämmäksi kuin pelkkä joutoaikain huvi.
Siinä tarjoutui hedelmällinen ja tyydytystä tuova työmaa hänen
sellaista kaipaamaan heränneille hengenvoimilleen. Puheenjohtajana
oli hänen velvollisuutensa pitää avauspuheet ja muitakin puheita
seuran kokouksissa ja iltamissa sekä monella muullakin tavalla
julkisesti esiintyä. Se kehitti ajatuskykyä sekä johtamis-,
itsensähallitsemis- ja esiintymistaitoa. Hänen entinen ujoutensa
kehittyi maltilliseksi sanojen harkitsemis- ja punnitsemistaidoksi.
Siten kasvoi hänestä taitava puhuja ja julkisen toiminnan mies.
Sai hän kokea pettymyksiäkin ja karvasta mieltä monta kertaa. Monta
kertaa huokui yleisöstä häntä vastaan masentavaa kylmyyttä ja
välinpitämättömyyttä, jopa joskus suoranaista uhmailuakin. Sellaisina
iltoina meni hän mustin mielin kotiin. Kaikki tuntui niin turhalta,
tyhjältä ja toivottomalta. Aatteelliset harrastukset olivat vain
pelkkää narripeliä.
Mutta kun hän toipui ensi huumauksesta ja alkoi harkita asiaa,
huomasi hän, että tällaisten kokemusten avulla myöskin voi itseään
kasvattaa. Ja rauhoittui vähitellen. Ja alkoi muistella niitä mieltä
kohottavia ja toivoa herättäviä kokemuksia, joita myöskin oli jo
saavuttanut.
Jos hän kuitenkin olisi väittänyt, että yksinomaan valistus- ja
sivistysharrastukset häntä nuorisoseuratalolle vetivät, niin hän
ei olisi ollut täysin rehellinen. Kyllä häntä sinne yhtä paljon
veti huvin- ja seuranhalu, sekä kaikista tukahuttamisyrityksistä
huolimatta sydämen pohjassa värähtelevä salaperäinen kaiho ja ystävän
kaipuu.
Usein, itseään nuorempain tanssia ja kuhertelua katsellessaan, hän
vaipui miettimään omaa yksinäisyyttään ja sitä, että kuinkahan monta
samallaista tarinaa täällä nytkin eletään, kuin oli se jonka hän eli
silloin -- --? Kuinkahan moni tästäkin tilaisuudesta menee kotiin
haava sydämessä -- --?
Tällöin hän muisti Niinilän Annin, joka nyt synnyinkodissaan eli
nuoren, lapsettoman lesken rauhallista elämää.
Hän oli aikoinaan uskonut, että jos hänen suhteensa Anniin päättyisi
niinkuin se päättyi, niin hän ei voisi sen jälkeen enää elää -- --.
Nyt on hän kuitenkin jo elänyt monta vuotta sen jälkeen -- -- Ja voi
sitä asiaa jo katsella aivan kylmästi, vähintäkään tuskaa tuntematta
-- --. Onpa jo elänyt muitakin sentapaisia tarinoita.
Yksi niistä on jättänyt muita syvemmät jäljet häneen. Se jonka hän
eli Supelan Katrin kanssa.
Katri oli silloin nuori, kaino, hymyileväsilmäinen, sopusuhtaisesti
kehittynyt tyttö, jota ei poikain mielistely ollut vielä ehtinyt
turmella. Kerran valittiin Lauri hänen kanssaan seuralehden
toimittajaksi.
Ja silloin se syttyi.
He alkoivat tapailla toistensa katseita ja hymyillä toisilleen ja
olla kaihomielellä kun piti jonkun aikaa olla toistaan näkemättä.
Sivullinenkin jo voi huomata, että heidän välillään jotain kehittyi.
Usein tapasi Lauri itsensä haaveilemassa kansakoulunopettajan kotia,
jossa Katri rouvana hyörii -- --.
Tapahtui sitten se, mikä tapahtui silloin kun Marttusen Leena tuli
kertomaan kuinka Anni on kaiket ajat itkenyt ja jotain toista
ajatellut.
Sen jälkeen ei Lauri enää voinut olla Katrin kanssa niinkuin siihen
saakka. Heidän suhteensa katkesi.
Usein he tämänkin jälkeen katsoivat toistaan silmiin. Ja Lauri näki
aina Katrin silmistä, että hän on itkenyt ja tulee vieläkin itkemään.
Ja Laurista tuntui että hänen itsensäkin pitäisi itkeä.
Nyt on Katrista tullut tyttö, joka siirtyy yhdeltä pojalta toiselle
ja josta puhuessaan pojat aina ilkeäkurisesti vilkuilevat ja
naurahtelevat.
Se viiltää Laurin sydäntä. Hän ei voi vapautua siitä uskosta että hän
on tähän yksi suurin syyllinen. Häneen imeytyy usko että hän on koko
ijäkseen yksinäisyyteen tuomittu.
Saadakseen unohdusta siitä johtuvalle orpouden tunteelle ja
löytääkseen tyydytystä, tarttuu hän yhä lujemmin työhön ja uppoutuu
yhä syvemmälle nuorisoseura-, kotiseutututkimus- ja muihin
valistusharrastuksiin.
* * * * *
Tyyni talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärä laskeutuu vainioille.
Hiipi tuvan seinustalle ja katsoo ikkunoista tupaan.
Tuvassa on Lauri yksin. Istuu ja odottelee kylillä olevaa
palvelusväkeään kotiin ilta-askareille.
Hämärä alkoi soitella viihdyttävän rauhan ja kaihomielisen
levottomuuden sekaisia säveliään.
Syntyi se hetki jolloin ihminen syvimmin tuntee tunnettavansa.
Jos on jollakin omantunnon tuskia, niin iltahämyn hetkinä yksin
ollessaan tuskat häntä repivimmin raatelevat.
Jos joltakin on mielen rauha poissa, niin iltahämyn hetkinä hän sen
kipeimmin tuntee.
Suru on suurimmillaan, kuume korkeimmillaan ja sairauden tuskat
vihlovimmillaan iltahämyn hetkinä yksin ollessa.
Jos joku on yksin elämässä, niin yksinäisinä iltahämyn hetkinä hänen
yksinäisyytensä on orvoimmillaan.
Jos joku tuntee elämänsä tyhjäksi, niin yksinäisen iltahämyn hetkinä
hän tuntee sen niin tyhjäksi, että itse tyhjyyskään ei voi niin tyhjä
olla.
Mutta myöskin:
Ilo kohoo kauneimpaan kauneuteensa, rauha tyyneimpään tyyneyteensä
hiljenee, ja sydämen kaiho syvimmästä pohjattomuudestaan aavistuksen
antaa, kun ihminen yksin istuu tyynen talvisen sunnuntai-iltapäivän
hämärässä.
Ei koskaan ihminen näe itseensä niin syvälle kuin silloin.
Lauri näki elämänsä kuin keskeneräisenä olevan työn ja itsensä kuin
muovailun alaisena olevan raaka-aineen.
Kenen työ se on joka on kesken, kuka se on joka raaka-ainesta
muovailee, ja mitä siitä muovaillaan -- sitä hän ei tiennyt.
Eikä hän tiennyt sitäkään, onko hänen elämänsä parempi näin kuin se
nyt on mennyt, vai niinkö kuin hän itse olisi sen pannut menemään.
Jos hän olisi saanut Annin silloin, niin olisiko hänen henkinen
puolensa päässyt kehittymään siksi kuin se nyt on? Olisiko hän
silloin onnellisempi kuin nyt? Kuka sen tietää -- -- Hän olisi
silloin onnellinen sillä tavalla, nyt hän on onnellinen tällä tavalla.
Jos hän olisi päässyt kouluun, niin hänellä epäilemättä olisi tietoja
enempi kuin mitä niitä hänellä nyt on. Mutta olisiko hän silloin
ihmisenä parempi ja hyödyllisempi kuin nytkään? Ja olisiko tietojen
hankkiminen silloin tuottanut sitä tyydytystä minkä se nyt, muun työn
ja ahdingon lomassa tehtynä on tuottanut?
Hän mietti, kyseli ja vertaili. Oli niin paljon jo hänenkin
elämässään tapahtunut sellaista, joka tapahtumahetkellään tuntui
ehdottomalta onnettomuudelta, mutta josta nyt jälestäpäin joutui
kyselemään että: oliko se onnettomuus vai oliko se -- onni?
Ehkä sittenkin on olemassa joku, jolla ihmisiin nähden on omat
tarkoituksensa ja joka toteuttaa nämä tarkoituksensa ihmisten
vastarinnastakin huolimatta -- --. Ja eikö oikeastaan liekin
ihmisen onnen pohjana se, että pääsee selville mitä tarkoitusperiä
tällä jollakin hänen suhteensa on, ja itsekin alkaa pyrkiä samoja
tarkoitusperiä toteuttamaan. Vastarinta kun tuottaa vain tuskaa ja
tarpeetonta nöyryytystä.
Kun se joku kuitenkin joka tapauksessa ajaa tahtonsa lävitse.