Posket vavahtivat. Ajatus kääntyi sisään päin ja hämmentyi.
Kun hän siitä selviintyi, levisi hänen edessään kaksi maailmaa.
Toinen jossa hän toimi arvossapidettynä opettajana valoisissa
saleissa, ulkonaisesti puhtaana ja moitteettomana, mutta sisäisesti
rauhattomana, rahasta myödyn synnyinkodin muiston mieltä kalvaessa
--. Toinen jossa hän siistimätönnä ja likaisenakin, henkisesti
näivettyneenä ja lakastuneena, ja _siitä syystä_ levollisena,
paljosta osattomaksi jääneenä talonpoikana ryhjää ja raataa
pelloilla, metsissä ja riihellä.
Kumman näistä valitsisi?
Kumman näistä valitsisi -- --?
Siihen töksähti ajatus kuin läpipääsemättömään kallioon.
Ja siihen se töksähti aina. Sen läpäiseminen oli aivan mahdotonta.
Aina kun sitä yritti tupertui ajatus ja toinnuttuaan luisui sivuun.
Hän ajatteli paljon näinä päivinä. Ajatteli ja joka ilta kirjoitti
päiväkirjaansa.
Eräänä iltana hän kirjoitti:
"Melkein olen siinä uskossa, että ihmisen, joka koko sydämellään
jaksaa innostua talonpoikaismaanviljelykseen, täytyy olla joko
erinomaisesti jalomielinen tai sitten tyhmä. Niin jalomielinen
että jaksaa kärsiä sen, kun pitää luopua niin paljosta sellaisesta
mikä muilla on joka päivä saatavissa, niin jalomielinen, että voi
uhrautua muiden hyväksi, tai sitten niin tyhmä, ettei tällaista
uhrautumispakkoa näekään.
"Minä en ole kumpaakaan. En ole jalomielinen enkä vallan tyhmäkään.
Enkä siis jaksa tähän elämään innostua koko sydämelläni.
"Muuten minusta tuntuu, ettei ole vallan väärä se käsitys, jonka
mukaan maan yksityisomistus on siveellisesti ja oikeudellisesti
väärä ja taloudellisesti epäedullinen, sekä koko kansallistaloudelle
yleensä että talonpoikaisluokalle erittäin. Minä en saa itselleni
selvitetyksi millä syyllä toinen ihminen on paremmin oikeutettu
maata omistamaan kuin toinen ihminen. Maata makaa suuret alueet
viljelemättä, ja työvoimaa kuluu äärettömän paljon tuottamatta mitään
hyötyä. Sellaistakin työvoimaa, joka aivan varmaan ryhtyisi tarmolla
maahan käsiksi, kun vain voisi sen tehdä yksityisomistajalta lupaa
kysymättä. Talonpoika saa koko ikänsä raataa ja ahertaa saadakseen
talonostossa syntyneet velkansa suoritetuksi. Ja kun hän ne saa
suoritetuksi, on hän jo vanha ja jättää talonsa pojalleen, jolle
alkaa sama taistelu. Niin jatkuu taistelu sukupolvesta sukupolveen,
taistelu, jota ei olisi, jos maa olisi yhteiskunnan ja maanviljelijät
yhteiskunnan vuokramiehiä."
Seuraavana iltana hän kirjoitti:
"Liekö se kehitysopin mukaista täydellisentymistä vai mitä, mutta
kehityksen yleinen kulku talonpoikaiselämässä näyttää olevan
tällainen:
"Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä,
rynnistää hän kaikin voimin ja koko tarmollaan antautuu talonsa
viljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku
vaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta
useampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enempi suvusta katoaa
kantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle antautuminen.
Sijalle tulee jonkillainen penseys ja harrastusten hajanaisuus.
Suku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan
pois, joko alaspäin takaisin mökkiläiseksi, tai ylöspäin henkisen
työn aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa
hitaammin. Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi
pysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja
itsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn
rappeutumista nim. ei mikään suku voi välttää. Se on jonkillainen
vastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun
varallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset että suku
jaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin
jälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn,
joka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa
maataloudellinen nousukausi.
"Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että
kun suku kerran alkaa maataloudellisessa tarmossa heikontua, se
myöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa
niin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enempi tai
vähempi 'vedentuomia'.
"Meidän sukumme näyttää nyt, kolmannessa polvessa tässä talossa,
saavuttaneen loppunsa. Kun isän pää kaatuu, niin -- --."
Eräänä aamuna, koko yön valvottuaan, hän kirjoitti:
"Olen syntynyt talvella. Talvea on ollut koko elämäni. Ja talvena se
näyttää vastakin pysyvän. Kun se joskus lupaa kesäksi kääntyä, kun
siihen joskus lupaa kukkia puhjeta, tulee talvi ja jäädyttää kaikki
-- -- Minkätähden näin on? Miksei minun elämääni saa koskaan tulla
lämmintä, valoisaa ja kukkivaa kesää? Tihusateista syksyä ja kylmää
talvea vain. Siinä välissä silloin tällöin joku lämmin ja kirkas
syyspäivä, joka houkuttelee kukat kohottamaan päätään -- että talvi
saisi ne palelluttaa ja rusentaa -- --."
Joka päivä hän kirjoitti. Monta asiaa hän ajatteli näinä päivinä,
monta kysymystä ratkaisi. Mutta sitä painavinta vain ei saanut
ratkaistuksi.
Hän harkitsi ja punnitsi. Heikko ruumiinrakennus, liiallinen
tunteellisuus, epäkäytännöllinen luonne -- ei kelpaa
maanviljelijäksi. Huutokauppa, raadellun kodin muisto mieltä
raatelemassa -- ei tule onnelliseksi muuallakaan.
Sen pitemmälle ei hän jaksanut ajatella.
Aamuisin hän vielä makasi sängyssä kun kuului junan vihellys
asemalta. Se oli aivan kuin kehotus sieltä maailmalta: tule joukkoon!
Ja silloin hän aina päätti että lähtee. Hyppää vain junavaunun
portaille, heilauttaa lakkia ja -- hiyyuu'ih! Sitten sitä mennään
ulos avaraan ja vapaaseen maailmaan!
Iltaan mennessä tämä päätös ehti moneen kertaan särkyä ja sama
taistelu oli alettava uudestaan.
Joskus hän melkein kadehti niitä onnellisia, joilla ei ole kotia,
eikä kotitaloa -- lentoa ehkäisemässä.
* * * * *
Oli jo lauantai-ilta sen maanantain edellä, jonka iltana piti lähteä
seminaarin pääsytutkintoon. Ja yhä vielä oli Laurilla ratkaisematta
kumman tekee, jääkö kotiin vai meneekö seminaariin.
Nyt se täytyy ratkaista.
Saunasta tultuaan hän vetäytyi kesäkamariinsa ja aikoi oikein
vakavasti harkita asiaa puolelta ja toiselta. Mutta sotkeutuikin heti
alussa. Ajatus aivan kuin yritti kiertää tätä kysymystä ja pyrki vain
muihin asioihin. Hän pakotti ajatuksensa pysymään tässä asiassa.
Mutta ei siitä mitään tullut. Ajatus seisahtui kokonaan, ja päässä
tuntui vain kuin taintuneen tyhjä ja kolkko levollisuus.
Hän ymmärsi että siitä ei tule nytkään mitään.
Ja nyt ei voi luottaa siihenkään että onpahan vielä aikaa. Sillä sitä
ei nyt enää ole.
Äiti oli opettanut että pitää rukoilla Jumalalta apua ja voimaa
hädässä. Hän auttaa ja hän voi auttaa. Pikkupoikana hän oli useinkin
rukoillut. Mutta rippikoulun jälkeen ei hän ollut pannut mitään
huomiota äidin neuvoihin. Anteeksiantavasti vain hymähtänyt joskus.
Nyt hänessä kuitenkin heräsi voittamaton halu johonkin sellaiseen,
halu kokonaan luopua omasta tahtomisestaan ja antautua jonkun toisen
johdatettavaksi.
Ei hän pannut polvilleen, ei mitään puhunut, ei edes ajatellutkaan
sanoilla. Hän vain avasi sydämensä ja nosti sitä painavan kysymyksen
sieltä pois, jonnekin jonkun toisen harkittavaksi ja ratkaistavaksi.
Itse hän meni nukkumaan. Ja nukkuikin levollisesti ja tavallista
myöhempään.
Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä, aivan kuin jonkun sinne
asettamana, valmis päätös mielessään. Ja se kuului: jään kotiin. --
Vastaansanomatta hän hyväksyi sen ja pani talteen.
Näin kesäisenä sunnuntaiaamuna ei ole mitään kiirettä ylös nousta.
Hän loikoi vuoteella ja mietti -- tai, ei oikeastaan miettinytkään.
Hän vain odotti jotain, aavisti että hänelle jotain tulee vielä
--. Ja tulikin. Iloinen varmuus ettei tänne jäämällä tarvitse sitä
toistakaan puolta itsestään tappaa. Voihan sitä ilman kouluakin
kehittää. Itsekasvatuksen kautta. Onhan hänellä jo pitkän aikaa
ollut etevimmän ja uutterimman seuralehdentoimittajan ja taitavimman
keskustelijan maine nuorisoseurassa. Miksei voisi pyrkiä, ja myöskin
päästä ylemmäksikin?
Uutta voimaa ja tarmoa tuntui virtailevan suonissa. Vielä hän kerran
toteuttaa kaikki mitä on tähän saakka unelmoinut. Nyt on hänen
aikansa tullut.
Päivemmällä meni hän isän luo kamariin. Isä nukkui. Hiljaa,
varpaillaan astellen meni Lauri pöydän luo. Siinä oli raamattu
avattuna ja sen vieressä Pellervon vihkoja. Oli jonkillaista vankkaa
turvallisuutta siinä mielialassa, minkä tällainen rinnakkain olo
hänen mielessään herätti.
Hän rupesi lukemaan raamattua ja syventyi siihen niin ettei
huomannutkaan kun isä heräsi ja syväilmeisesti tarkasteli häntä.
Vihdoin hän nosti päänsä ja huomasi isän olevan valveilla.
-- Joko olet laittanut sen kuulutuksen? kysyi isä heti.
-- En minä ole.
-- Eikös sun nyt aivan pian pidä mennä?
Lauri ei vastannut. Hetkisen kuluttua sanoi:
-- Jos en minä menisi kouluun, niin möisittekö te sittenkin talon?
-- E-een -- mitäs minä siitä sitten möisin, vastasi isä. -- Mutta kun
sinä nyt kerran olet ajatellut kouluun mennä, niin mitäs tuota nyt
enää takaisin ottaa. Kyllähän me äitisi kanssa -- --.
Äitikin tuli kamariin juuri kun Lauri sanoi:
-- Minä jään kotiin.
-- Mutta jos sinun tekee mieli kouluun? arvaili isä.
-- Ei minun enää tee mieli. En minä mene kouluun.
Äiti pillahti itkemään.
-- Minne mekin olisimme joutuneet, jos sinäkin olisit meidät jättänyt!
Lauri hätkähti. Tätä hän ei ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi.
-- Saat heti talon haltuusi että voit ruveta asumaan oman mielesi
mukaan. Tehdään vaikka huomenna kirjat. Maija saa tyytyä siihen mitä
on jo saanut. Niilolle vain maksat kolme, neljä tuhatta ja meille
syytingin niin... puheli isä kylmäverisyyttä tavoitellen.
-- Mutta jos Samppa ja Maija suuttuvat, säikähti äiti.
-- Suuttukoot, kivahti isä. Lauri tässä kuitenkin enimmän on työtä
tehnyt. Täytyy sekin ottaa lukuun. Ja tottakai sillä Sampalla on
kaikkea kyllin, kun sen kerran kannattaa virtsaakin hangelle ajaa!
-- Nuori mies -- --! Sais se olla vähän uudenaikaisempi siinä
talonpidossaan ja lukea Pellervoa. Minäkin meinaan sitä ruveta
lukemaan, kun tästä oikein toivun.
-- Niin, tehkää niinkuin tahdotte, en minä pyydä vastaan olla, myönsi
äiti kädet sylissä tuolilla istuen.
Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat. Alaiskylän opettaja ne
kirjoitti, ja Niemisalon kauppias sekä Aappolan vaari olivat
todistajina.
Hyvästellessä sanoi vaari Laurille:
-- Emäntä meidän vielä pitää sulle hankkia.
-- Siinä taitaa ottaa hietaan, sanoi Lauri.
-- Eikä otakaan! Ja me hankimmekin sen sulle hyvän! Minä vanha
kosijamies -- ja meidän mamma, se vasta mestari on.
Vaari iski silmää, nyökäytti päätään, notkautti polviaan ja jokaisen
nauraessa meni, itsekin nauraen, ulos.
Porstuassa tuli Marttusen Leena vaaria vastaan. Toi viimeisiä
neulomuksiaan.
-- Hohhooi, huokasi Leena kun sai kantamuksensa penkille.
-- Hohooi hohooi, huokasi uudelleen. -- Ei suinkaan täällä vielä
tiedetäkään, että Niinilän vävy se Pieliskylän opettaja on kuollut.
-- Kuollut! Koska?
-- Tänä aamuna.
-- Sus siunatkoon! Millä tavalla?
-- Pyssyllä. Oli pyssynsä kanssa välästänyt, jotta huomenna tästä
nyt mennään sorsia ampumaan, ja kuinka lie nolotellut kun pyssy oli
lauennut ja suoraan sydämeen oli mennyt.
-- Jumala siunatkoon!
-- Hjoo joo. Sellaista se on. Ei sitä yhtään tiedä kuinka ja koska
täältä pois kutsutaan.
-- E'i!
-- Nuori leski siinäkin jäi. Onni kuitenkin ettei ole lapsia, eikä
näytä jotta tulisikaan. Puhuvat jotta -- tässä Leena kääntyi puhumaan
emännän korvaan ja teki äänensä hyvin kuuluvaksi sipisemiseksi --
puhuvat jotta ei se Anni ole oikein tästä opettajasta tykännytkään.
Itkeskellyt vain joka päivä. Ja kyllä se raukka niin laihtunut on
ettei sitä oikein enää tahdo tuntea. Ja niin muhkea ja nätti kun se
oli tyttönä ollessaan. -- Taas muutti Leena äänensä sipisemiseksi. --
Meinaavat jotta joku toinen sillä on mielessä ollut, mutta kuinka lie
tähän opettajaan sekaantunut.
Lauri istui pöydän takana penkillä ja kuuli kaikki.