XX.

Nuorisoseuratalon pihamaa ja pihalle johtava tie oli päätetty

hiekoittaa. Lähin hiekan saantipaikka on Hiikolan vainiossa.

Johtokunta velvoitti Laurin ottamaan selkoa, saapiko, ja millä

ehdoilla, Hiikolan vainiosta ottaa hiekkaa.

Hiikolassa oli jo pari vuotta ollut isäntänä Alaniemen Miska ja

emäntänä Katajiston Maiju. Eikä Lauri ollut vielä kertaakaan tullut

heillä käyneeksi. Oli hän kyllä montakin kertaa ajatellut, että

pitäisi sielläkin käydä, mutta käymättä se oli tähän saakka jäänyt.

Nyt hänen tuli mentäväksi.

Miska oli vielä työmaalla, kun Lauri tuli. Kylvi apilaa samana

päivänä kylvettyyn, huolellisesti muokattuun ohrapeltoon samalla

vainiolla josta hiekkaakin otetaan.

Siinä aitaan nojaillessaan Lauri ajoi asiansa. Miska lupasi hiekkaa

puolella tavallisesta hinnasta kuorman.

-- Kun ei tässä jouda, eikä pystykään, muulla tavalla sitä seuraa

eteenpäin auttamaan, niin täytyy edes tällä tavalla, sanoi, taitteli

tyhjän siemensäkin kylvyvakkaan ja otti vakan kainaloonsa.

-- Mennään nyt tupaan.

Lauri koetti estellä.

-- No eihän sulla nyt mihinkään niin ole kiirettä. Mennään nyt

sinnekin katsomaan. Kun et ole vielä kertaakaan meillä käynyt ja

ennen oltiin niin hyvät ystävät, nuhteli Miska.

-- Eipä ole koskaan tullut käytyä, myönsi Lauri. Ei tahdo joutaa, kun

on se eukkokin vielä etsittävänä.

-- Noo -- -- Jätä nyt se eukon etsiskely toiseen iltaan. Mennään nyt

vain!

Lauri myöntyi, ja lähdettiin tupaa kohti, Miska kylvyvakkaa kantaen

ja Lauri pyöräänsä taluttaen.

Rauhallisella mutta lämpimällä tavallaan kertoili Miska kylvöistään.

Toista kertaa kasvavaan kauralohkoon oli hän nyt kylvänyt hernettä

kauran joukkoon.

-- Sinulla on vuoroviljelys järjestettynä?

-- Ei se vielä niin järjestettynä ole. Eikä taida hetkeen tullakaan.

Jos sen väkirynnäköllä panee yht'äkkiä käyntiin, niin se tulee niin

kalliiksi ettei siihen piisaisi piikivetkään. Vähän sinnepäin olen

koettanut kokastella, että jos tuon joskus tulevaisuudessa saisi

toimeenkin, selitteli Miska.

-- Oletko sinä vihantarehua kylvänyt?

-- No -- olenhan minä vähän sitäkin kylvänyt. Ja kylvän vieläkin

kesantopeltoon, kun tästä ehditään siihen saakka. Nyt pitää

ensimäiseksi kylvää loput turnipsia ja istuttaa perunat. Oletko sinä

vehnää kylvänyt?

Sitä ei Lauri ollut tehnyt. Miska oli kylvänyt sitäkin vähän kokeeksi.

Juhannusrukiin siemeniä Laurikin oli jo hankkinut.

Ei Miskalla juuri mikään ollut paremmin kuin Laurillakaan. Kartano

hänellä oli huonompikin. Mutta sittenkin oli Laurille selvää,

että Miska on talonpoika paremmin kuin hän. Heti ulkonaiselta

olemukseltaan hän on sitä. Tanakat hiukan eteenpäin kumartuneet

hartiat, pitkähkö suortuvina hatun alta riippuva tukka ja ajamaton

parran sänki, rauhaisa verkkaisuus ja raskaus liikkeissä, kaikki ne

ilmaisivat rehellistä, raskasta raadantaa ja jo huoliakin kokenutta

nuorta talonpoikaa. Silmäin ilmekin osoitti lakastumisen oireita.

Tämä viimeinen havainto pani Laurin mielen hiukan apeaksi. Tällainen

lakastuminenko se on, ja senkö pitää olla todellisen talonpojan osa

-- --? Hänen, jonka elämää niin ihannoidaan ja jonka työtä sanotaan

niin siunausrikkaaksi?

Huolia ja lakastumisen oireita osoittavat piirteet olivat kuitenkin

vielä heikompia ja tuntuivat yhä heikontuvan mitä likemmäksi kotia

tultiin. Pohjavärinä silmissä ja koko olemuksessa oli sittenkin

kukistumaton varmuus ja työtarmo, sekä leppeä siunausrikas rauhaisuus

ja lämpö -- juuri se jota Lauri omassa elämässään kipeimmin kaipasi.

Kylvyvakka Miskan kainalossa oli hänen elämänsä vertauskuva. Oman

elämänsä vertauskuvaksi Lauri, hiukan säpsähtäen, huomasi --

polkupyörän.

-- Mennään nyt katsomaan meidän varsaa, sanoi Miska kun tultiin

pihaan, ja kylvyvakan kaivon kannelle laskettuaan suuntasi askeleensa

tallia kohti. Lauri asetti pyöränsä kaivon seinää vasten ja meni

Miskan perässä talliin. Siellä oli karsinassa jonkun päivän vanha

kirkassilmäinen varsa. Hännäntynkäänsä heiluttaen se hankaili päätään

emänsä kylkeen. Hellyyteen vivahtavalla mielihyvällä Miska silitteli

varsan päätä ja kertoi missä oli tamman astuttanut ja selvitti sen

ominaisuuksia. Toinen hevonen, myöskin tamma, seisoi pilttuussa. Sen

aikoi hän astuttaa tänä kevännä. Hevoset olivat puhtaiksi harjatuita,

kohtuullisessa työlihassa ja lauhkean luontoisia. Miska silitteli ja

taputteli niitä. Kävi sitten varistamassa niille heiniä ylisiltä.

-- Mennään navettaankin katsomaan, koska siellä näytään vielä

oltavan, sanoi Miska kun tallista pihalle tulivat.

-- Mennään vain, myönsi Lauri.

Navetassa Maiju juuri lopetteli lypsyä.

-- Iltaa! Jopa sinutkin viimeinkin vihdoin näkee meillä! huudahti hän

vastaukseksi Laurin tervehdykseen. -- Kumma kun nyt tulit lähteneeksi?

Lauri selitti miten oli tullut lähteneeksi.

Navetta ei ollut kaikkein uudenaikaisimpia. Kapea, puusta tehty

rehupöytä pitkin seinäviertä ja sen etusyrjässä vesiruuhi. Parsien

pohja savesta, olkipahna päällä. Toisella sivuseinällä oli

vasikka- ja lammaskarsinat, kanakoppi ja perimmäisessä nurkassa kaksi

karsinaa, joissa toisessa oli syöttiläspässi ja toisessa sianporsas.

Kaiken navetan sisustustyön oli Miska itse tehnyt.

Lehmiä oli viisi, kaikki hyvinvoipia ja puhtaita.

Maiju emäntä oli lopettanut lypsyn, päästänyt sonnustetun hameensa

suoraksi ja tuli esittelemään kunkin lehmän lypsykykyä ja muita

ominaisuuksia, siveli kädellään lehmäin selkiä ja taputteli hyväillen

kaulalle. Lehmät näyttivät pitävän emännästään ja emäntä lehmistään.

Lauri muisti oman navettansa, joka oli parempi kuin tämä --

sementti-permanto ja sementti-pöydät -- mutta jossa hoitajain ja

lehmäin välinen suhde oli vain ruokkijan ja seinään kytkettyjen

ruokittavain suhde, ja jossa hän ei ollut koskaan huomannut lehmäin

katselevan hoitajiaan eikä hoitajan lehmiään sellaisella mielihyvällä

kuin täällä.

Lapsentyttö tuli sanomaan että Mikku on herännyt. Maiju emäntä otti

lypsinastiat ja kiiruhti pois. Mennessään vielä varoitti Lauria, että

pitää vain tulla tupaan. Laurin huomio kiintyi tyhjässä parressa

olevaan seinää vasten nojalleen asetettuun matalareunaiseen ruuheen,

jossa oli pieni rautapiikeillä varustettu puomi.

-- Mikäs se tuo laitos on? kysyi ja meni luo.

-- Se on turpeen repijä, selitti Miska. Koetappas pyörittää!

Lauri tarttui puomissa olevaan kampiin. -- Kuinka päin tätä

pyöritetään? Näinkö?

-- Toisinpäin, että turvekappale painuu pohjaa vasten ja tulee

revityksi.

Lauri ymmärsi ja alkoi vääntää. Miska nosteli turvekappaleita puomin

päälle. Hieno rauske vain kuului, kun puomin hampaat raatelivat

turvekappaleen toisensa perästä hienoksi.

-- Kuka tämän on tehnyt? kysyi Lauri.

-- Itse minä olen puutyön, ja tuo meidän kylän seppä raudoitti.

-- Tämä on näppärä vehe. Minä olen vain puimakoneella hienontanut,

mutta ensi vuodeksi minäkin laitan tällaisen, puhui Lauri

vääntäessään.

-- Ei, mutta mennään nyt tupaan! huudahti Miska. Et suinkaan sinä ole

tänne tullut turvepehkua hienontamaan.

Lauri lakkasi pyörittämästä. Pois mennessään vielä katsahti

turpeenrepijäkonetta.

-- Ensi vuodeksi laitan minäkin tuollaisen.

Pihalla makasi äes. Äsken sen nähdessään Lauri luuli sitä Hankmoksi.

Nyt hän tuli sitä lähemmin katsoneeksi ja huomasi, ettei se olekaan

Hankmo, eikä Vassi eikä Mullistajakaan.

-- Mitäs äkeitä tämä on? hän kysyi.

-- En tiedä miksi tuon ristisi, naurahti Miska.

-- Kuka tämän on tehnyt? uteli Lauri äkeen teriä pyörittäen.

-- Minä tulin Tiililän huutokaupassa saaneeksi vanhan rullaäkeen,

jolla ei enää ollut mitään virkaa. Sen raameihin me viime kevännä

sitten yhteisesti sepän kanssa suunnittelimme ja teimme tällaiset

terät.

-- Taitaa olla hyväkin.

-- No ei se paljoa huonompi ole kuin Hankmokaan. Ja niin paljoa

huokeampi. Ei se maksa minulle paljon muuta kuin viisikymmentä

markkaa.

Lauri joutui yhä enemmän ihailemaan Miskan omintakeista

yritteliäisyyttä ja kätevyyttä ja hänen oikeaa talonpoikaisuuttaan.

Kesken kaikkea, siinä ympärilleen katsellessaan, kysäsi hän Miskalta:

-- Pidätkö sinä talonasumisesta?

-- Mikäs siinä on muu kuin pitäminen, sanoi Miska. Ja kyllähän se

nyt jo meneekin, kun on päässyt alkuun. Mutta kyllä se aluksi tuntui

kamalalta. Kun aina vain piti ostaa ja ostaa milloin yhtä milloin

toista. Ajattelutti jo että sitä velkaa ei saa ikinä maksuun.

Mutta nyt minä jo uskon, että kyllä sen vielä maksetuksikin saa,

enkä enää kovin vähillä tästä luovu. -- Kuinkas sinä? Pidätkö sinä

talonasumisesta?

-- Kyllähän minä -- --

-- Sinä saitkin talon niin helpolla, että hätäkös sinun onkaan. Alkaa

olla kuin herrastalo se sun talosi.

-- Eihän minulle velkaa suuriakaan tullut, vaikka se siinä kartanon

kunnostamisessa vähän lisääntyikin, mutta -- en minä tiedä -- ei

siinä minun talonasumisessani tahdo olla oikein sitä sellaista

lämpöä, tai miksi sen sanoisi.

-- Hm, pani Miska siihen. Mennään nyt tupaan!

Tuvassa Maiju koetti rauhoitella ensimäisellä vuodellaan olevaa

poikaa.

-- Ota sinä nyt tämä nuorimies syliisi, sanoi hän Miskalle. Miska

otti ja alkoi pojan kanssa leperrellä.

-- Olisi sinullakin tällainen, niin kyllä talonasumisessasi olisi

lämpöä, sanoi hän Laurille ja alkoi hypittää poikaa polvellaan.

-- Taitaispa olla, naurahti Lauri.

Maiju hääri teenkeittopuuhissa ja nauroi herttaista naurua.

-- Pomppis, pomppis. Niin se on, vakuutti Miska yhä hypittäen poikaa.

Vaikka taitaa se sanomalehtiin kirjoittaminen käydä vain paremmin,

kun ei tällaista ole häiritsemässä.

Samassa näkyi hän muistavan jotain ja asetti pojan istumaan

polvelleen.

-- Mutta kuuleppas, Lauri! Tuosta sinun pitää kirjoittaa lehteen,

kun ne aina vain kehtaavat ryypätä, vaikka meillä oikeastaan pitäisi

nyt olla kieltolaki. Tämä laki ei kyllä voi pakottaa ketään olemaan

ryyppäämättä, mutta minun mielestäni oikean kansallistunnon pitäisi

siihen pakottaa. Kun Suomen kansa kerran on julkisesti itselleen

kieltolain laatinut. Ja kun mikään ei voi pakottaa meitä ryyppäämään.

-- Se on tuota asiaa hoipannut niin etten minäkään ole saanut moneen

yöhön nukkua, sanoi Maiju naurua tehden.

-- Ei se ole mikään naurun asia, sanoi Miska. Että nuo herran

rutilaat juopottelevat, sitä minä en ymmärrä ihmetelläkään. Mutta kun

rehelliset suomalaiset talonpojatkin! Ja pohjalaisetkin talonpojat

sitä tekevät -- -- Ja vielä salapolttoakin harjoittavat -- -- Se on

jo jotain niin kamalaa, että sitä ei enää voi ymmärtääkään. Minä

olen todellakin tätä asiaa ajatellut niin, että olen joskus öitäkin

sen takia valvonut. Ja jos minussa olisi vähänkin kynämiehen vikaa,

niin minä olisin jo aikoja sitten siitä kirjoittanut. Mutta minulta

ei lähde mitään sellaista. Mutta sinulta lähtee. Ota nyt ja kirjoita

tästäkin oikein tulinen rippi!

Lauri lupasi koettaa.

-- Minä olin jo viime sunnuntaina lähdössä sinne sinulle tästä

asiasta puhumaan, mutta Niilo veikkosi tuli tähän ja niin se jäi

lähtemättä. Eikä siinä mitään vahinkoa tullut, kun se nyt näin hyvin

sattui että sinä tulit tänne. Nyt siitä asiasta jotain tulee, kun

sinä sen otat haltuusi, puheli Miska hyvillään.

-- Vai oli Niilo täällä viime sunnuntaina! kysyi Lauri saadakseen

puheenaihetta vaihdetuksi.

-- Oli. Tuli sanomaan kuinka monta säkkiä tilaa niitä luujauhoja,

joita tässä on aikomus yhteisostolla hankkia. Samalla minä kosin

häntä jäseneksi siihen uuteen osuuskauppaan, jonka nyt pitäisi syödä

nämä meidän elämän ja kuoleman välillä häilyvät kyläkaupat.

-- Saitkos Niilon jäseneksi?

-- Sain. Totta kai sinä myöskin olet siihen ruvennut?

-- Olen minä.

-- Ei Reijolan isäntä ole siellä sinun luonasi ollut?

-- Ei. Pitäisikö sen tulla?

-- Pitäisi. On ollut sellaista mielipidettä että sinut pitää saada

sen kaupan hallituksen puheenjohtajaksi. Ja Reijolaisen oli puhe

tulla sinua edeltäkäsin puhuttelemaan.

-- Ei. Älä nyt -- --! Enhän minä ole mikään kauppa-asiain tuntija!

-- Et, mutta siihen aijotaankin nyt saada johtoon sellaisiakin

miehiä, jotka osaavat ottaa asian muultakin eikä vain halpain

tavarainhintojen ja voittoprosenttien kannalta, ja jotka osaavat

asiaa muillekin selvittää. Ja sinä olet yksi sellainen. Sinä olet

siellä nuorisoseurassa niin tottunut sellaiseen.

-- Niin, mutta -- --

-- Älä huoli yhtään vetää siihen muttia. Kyllähän se nyt on nähty

että sinä siihen kelpaat. -- Vai ei se Reijolainen ole vielä teillä

ollutkaan. Sen oli puhe kehoittaa sinua kirjoittamaan tästä asiasta

lehteenkin. Sanoi kuulleensa sinun kerran puhuvan osuustoiminnasta

jossain iltamassa ja sanoi että se oli parhain puhe mitä hän on

koskaan siitä asiasta kuullut.

Keskustelun katkaisi Maiju käskemällä kamariin.

-- Mennään nyt maistamaan meidän emännän laittamaa teetä, kehoitti

Miska ja Mikku sylissä meni kamariin.

-- Tämä on kotimaista, nauroi Maiju teetä laseihin kaataessaan. Kun

siitä kotimaisuuden harrastuksesta nykyään niin paljon puhutaan, niin

täytyy sitä koettaa toteuttaakin. Menkää nyt juomaan! Anna sinä se

perintöruhtinas minulle, niin saat paremmin juotua.

Miska antoi.

-- Uuppilis, sanoi Maiju ja nosti Mikun niin korkealle kuin ulettui,

laski hänet sieltä kasvojaan vasten, nauroi ja jokelsi.

-- Onko tämä puolukanlehdistä vai mistä? kysyi Lauri teetä

maistettuaan.

-- Puolukanlehdistä se on.

-- Tämä on hyvää.

-- Hyväksi me ainakin olemme sen huomanneet.

-- Ei tämä ole huonompaa kuin ostoteestäkään laitettu.

-- Ja ensi vuonna me saamme vehnäsetkin jo oman pellon viljasta.

Silloinkos, muija, meidän kelpaa, rehenteli Miska.

-- Kun ei vain halla söisi sinun vehnääsi, nauroi Maiju.

-- Eikä syö. Silloin me kasvatamme perintöruhtinaalle kaksi leukaa.

Miska nauroi ja pudisteli päätään Maijun sylissä olevalle pojalle.

-- Tä tä tä, sanoi poika ja kurotti käsiään Miskaa kohti.

-- Isälle se tulee. Kuka sitä äidin sylissä kehtaisikaan istua

miesten aikana.

Miska meni ottamaan poikaa syliinsä. Siitä kehittyi näiden kolmen

välille kohtaus, jonka aikana Lauri tunsi olevansa tässä huoneessa

liikaa ja unohdettu.

Hämilläoloaan peittääkseen alkoi hän katsella pöydällä olevia

kirjoja. Siinä oli "Pienviljelijän käsikirja", joka näkyi olevan

Miskan oma, sekä pari muuta kunnankirjastosta lainattua kirjaa.

-- Oletko sinä hiljattain Rantakorvessa käynyt? kysyi Maiju Laurilta,

kun hymyillen ja punoittavin poskin toi lisää teetä.

-- En aivan hiljattain.

-- Niiden tyttö kuuluu olevan sairaana.

-- Niinpä se Niilo sanoi, kun tässä toissa päivänä käväsi siellä

meillä.

-- Jos kuolisi niinkuin se ensimäinenkin -- --

Maijun ääni hiukan värähti.

-- Anna nyt se taas minulle ja mene juomaan sinäkin, sanoi sitten

Miskalle ja otti pojan syliinsä.

Miska teki niinkuin Maiju käski.

-- Siitä Niilosta tuli oikein kunnon mies, vaikka sillä nuorempana

oli niin paljon niitä kaikellaisia haljun vehkeitä. Eikö se

ryypiskellytkin? sanoi Miska teetä sekoitellessaan.

-- Eiköhän se ryypiskellyt, myönsi Lauri.

-- Ja nyt niin kova raittiusmies, ettei juo enää kahviakaan, eikä

polta tupakkaa, innostui Miska sanomaan. Eikä se itaruuden takia

sellainen ole, mutta sanoo että kun ilmankin tulee aivan yhtä hyvästi

toimeen. Maansa se poika panee kuntoon. Pane nyt vain sokeria ja ota

tuosta noita Holppa-mummon korppuja!

-- Älä nyt paljasta teetä juo, varoitti Maijukin.

-- Meneehän tämä nyt näinkin, sanoi Lauri ja jatkoi: -- Se aikainen

naimisiin meno Niilon pelasti. Sen kautta hän joutui pois sen

Hakaperän Jussin koulusta. Niilo tunnustaa sen itsekin.

-- Kuinkas -- muistin tuossa kun tuli Jussista puhe -- pitääkö sen

Jussin käräjiin? kysyi Miska.

-- Eiköhän sen pidä.

-- Sen Rantusen piian kanssa?

-- Niin. Sanovat että haaste on jo annettu.

-- Hm hm, pani Miska. Ruma juttu. Mitähän Saviston Lissu nyt sanoo?

-- Mitäs Lissu sitten sanoo. Väittää vain että ihmiset valhettelevat.

-- Jos minä olisin Lissun sijassa, niin -- -- Kaukaa minä jo

viskaisin kihlat Hakaperän pihaan ja käskisin Jussin sieltä ne

poimia, kiivaili Maiju.

-- Niinhän sitä tekisi moni muukin, mutta -- -- Lissulla on myös

entisyytensä.

-- Ja se taitaa olla vähän kirjava, hymähti Miska.

-- Se on kirjava. Ja sanovat vielä, ne joita asia enempi huvittaa,

että Lissun on paha nyt enää mennä eroa tekemään.

-- Hm hm, pani Miska taas. Vai siihen sitä tultiin. Kyllä se Jussi

olikin aika hummeri jo siihen aikaan kun minäkin joukossa kuljin.

-- Olikos Lissu sitten parempi? kysähti Maiju.

-- Tämäntapaista loppuahan siitä oikeastaan on saanut odottaakin,

sanoi Lauri.

-- Niin -- Se on sillä tavalla että ihminen se on itse, joka joko

kaivaa haudan tai luo kukkaisen kummun elämälleen, sanoi Miska.

-- Niin -- -- Mutta jos ei ole ryhtiä niin paljon että saisi

kumpaakaan tehtyä? arvaili Lauri.

-- Silloinkin saa syyttää itseään. Minä nyt kuitenkin uskon, että

jokainen ihminen jommankumman itselleen saa. Toiset vain valmistavat

niitä perinpohjaisemmin kuin toiset ja sen vuoksi viipyvät kauemmin

ennenkuin saavat valmiiksi.

Kun Lauri alkoi tehdä poislähtöä, muistutti Miska vielä siitä lehteen

kirjoittamisesta ja Maijun kannattamana varoitti ettei saa panna

vastaan kun osuuskaupan hallituksen esimieheksi valitaan.

Lauri tunsi ylpeyden sekaista tyydytystä. Osuuskaupan hallituksen

esimies -- -- Ympäristönsä ajatuksien ja tunnelmien maailmalle

tulkitsija -- --. Ihminen alkaa herättää huomiota ja saavuttaa

luottamusta. --

Niinilän kohdalla tullessaan Lauri näki Annin. Anni oli vielä

puutarhassa, kai istutushommissa, koska oli kumartuneena penkin

ylitse selin maantielle. Hänen teki mieli huutaa Annille. Ei

kuitenkaan huutanut. Katsoi vain. Anni ei nähnyt häntä ollenkaan. --

Kun Lauri ajoi pihaan, kuului piikain huoneesta naurun kikatusta

ja viheltelyä ja ikkunassa vilahti pari nauravaa päätä. Se

masensi Laurin mielialan. Elämä tuntui yht'äkkiä niin surullisen

yksinäiseltä, että oikeastaan teki mieli palata takaisin kylille.

Ajatus kiiti Miskan luo. Kun Miska joskus tulee näin kotiin, on

siellä kaksi, jotka häntä odottavat ja hymyillen vastaanottavat.

Häntä ei odota kukaan. Isä ja äiti nukkuvat huoneissaan. Piiat ja

renki virnistelevät hänelle -- vanhallepojalle.

-- Miskalla on koti, minulla on vain talo.

Pitkän aikaa istui Lauri pukeissaan vuoteellaan, keväisen yön

salamyhkäisesti huumaavassa hämyssä.

Istui ja eteensä tuijotti.

Hän oli uskonut jo ijäksi kahlinneensa sen nuoruutensa kaihon ja

kaipuun. Mutta nyt se heräsikin kuin pitkästä unesta, entistä

voimakkaampana.

Ei pitkään aikaan hän ollut yksinäisyyttään tuntenut niin kipeästi

kuin nyt. Eikä pitkään aikaan elämä ollut näyttänyt niin tyhjältä

kuin se näytti nyt.

Hän ei saanut pois mielestään sitä mitä oli Hakolassa nähnyt ja

kuullut. Eikä Annia, joka puutarhassa oli penkin yli kumartuneena.

Hän alkoi jälleen haaveilla Annista ja itsestään niinkuin

silloin -- --

Jonain iltana läksi hän polkupyörällä ajelemaan sitä varten vain että

jos taas näkisi Annin. Ja näkikin. Anni oli nytkin puutarhassa. Aivan

maantien vierellä puhdisteli sireenipensaita. Nyt Annikin näki hänet.

He tervehtivät toisiaan, ja Anni kysyi että minnekä pitää.

Jonkun matkaa ajettuaan Lauri yht'äkkiä hyppäsi satulasta maahan,

kynsäsi päätään ja näytteli ihmistä joka on unohtanut jotain mikä

välttämättä olisi pitänyt tulla mukaan. Hän käänsi pyöränsä kotiin

päin, hyppäsi satulaan ja alkoi kiivaasti ajaa. Annia ei ollut enää

puutarhassa.

Samana iltana kirjoitti hän Annille pitkän kirjeen jossa tunnusti

kaikki. Mutta kun hän sen luki, pani hän sen pöytälaatikkoon ja

kirjoitti uuden:

Alaiskylä 30/5.

Anni hyvä!

Saanko tulla luoksesi ensi tiistai-iltana?

Lauri L--ta.