Leppirannan Niilo meni kihloihin Rantakorven Mantan kanssa.
Rantakorvesta oli isäntä kuollut pari vuotta sitten ja emäntä nuoren
tyttärensä kanssa renkipojan avulla asua kituutti taloa. Heinäajaksi
meni Niilo jo Rantakorpeen, vaikka ei vielä ollutkaan vihitty eikä
edes valmiiksi kuulutettukaan. Mutta kun talossa oli niin kova
työvoiman puute, ja kun siitä lopultakin kuitenkin sinne muutto tulee.
Syksyllä antaa Mantan äiti talon Mantalle ja Niilolle ja itse asettuu
eläkkeelle.
Lauri sanoi tätä Niilon naimisiinmenoa kakarain touhuksi ja
salaisuudessa epäili, että millekähän pohjalle sekin vain perustunee.
Ensin hän oli melkein häpeissään sen johdosta ja monta kertaa
suuttuneena aikoi sanoa Niilolle suorat sanat. Vähitellen kehittyi
hänen mielialansa sellaiseksi, että hän naurahteli, pyörähteli
kantapäillään ja kutsui Niiloa aviomieheksi. Kunnes vihdoin huomasi
olevansa ilkeä, alkoi hävetä itseään ja jätti Niilon kokonaan rauhaan.
Sitä hän vain ei jaksanut käsittää kuinka Manta oli voinut Niiloon
taipua. Nuori ja kaikinpuolin moitteeton tyttö sen mukaan kuin hän
tiesi.
Mutta sitäkään ei hän sen pitemmälle ajatellut. Oma heidän on
asiansa. Mitäpä sen häntä tarvitsee liikuttaa. Ja kukapa sen tietää
kuka tässä maailmassa oikein tekee ja mikä kutakin ohjaa tekemään
sitä mitä tekee.
Laurilla olikin omissa asioissaan kyllin ajattelemista. Hän oli
saanut kutsun elokuun 20 päivänä saapua seminaarin pääsytutkintoon.
Vasta nyt hän vanhemmilleen sanoi aikovansa mennä seminaariin.
Hän oli suunnitellut siitä syntyvän pitemmän keskustelun. Isä ja
äiti tietysti panevat vastaan, mutta hän ei ota sitä huomioonkaan.
Ottaa vain puheeksi asian rahallisen puolen ja muiden sen tapaisten
seikkain järjestämisen.
Mutta nyt isä ja äiti eivät sanoneetkaan mitään. Näyttivät vain siltä
kuin olisivat pahasti säikähtäneet ja ikäänkuin kyyristyivät kokoon,
aivan kuin tahtoen jotain torjua tai päästä piiloon joltain päälle
hyökkäävältä.
Eikä Laurikaan voinut asiasta sen enempää puhua.
Vasta sunnuntaina, parin kolmen päivän perästä, kun sattuivat olemaan
kolmisin tuvassa, äiti, pöytää puolisen jäliltä pyyhkiessään, otti
asian puheeksi.
-- Pitäisikö Lauri sun mennä tilaamaan itsellesi vaatteet, jos sä
kerran sinne kouluun menet? Ei sulla ole muuta kuin puolivillaisia
vaatteita vain, ja siellä kuitenkin pitäisi olla vähän herraisemmin
kuin täällä kotona, sanoi hän pöytään katsoen.
-- Kyllähän ne laittaa pitää, myönsi Lauri kielensä kärellä
hampaitaan puhdistaen.
-- Eikös siltä räätäliltä saa kankaitakin?
-- Saa siltä.
-- Mitäs siinä muuta on kuin mene tilaamaan, jo tänä päivänä, että
edes ehtivät. Alusvaatteita ei sulla liioin ole paljoa. Niitäkin
pitää laittaa. Tehdäänkö ne flanellista vai liinastako?
-- Kummasta vain, sanoi Lauri välinpitämättömästi.
-- Kyllähän flanelliset lämpimämpiä olisivat talvella, mutta --
kuinka vain itse tahdot.
Lauri ei osannut siihen sanoa mitään.
-- Mutta etkö sinä yhtäkaikki jää kotiin! Joka paikassa on hyvä olla,
mutta ei missään niin hyvä kuin kotona. Kun Niilokin menee pois -- --
Äiti koetti hymyillä ja katsoi odottavasti Lauriin.
Lauri ei sanonut siihen mitään. Pudisti vain kieltävästi päätään.
Isä istui penkillä ikkunan luona ja massuttamalla piippua imeskellen
tuijotti ulos, vavahtelevin poskin ja silmiään tiheään räpytellen.
Heti seuraavana päivänä osti äiti flanellia ja liinaa ja vei
Marttusen Leenalle, jotta hän neuloisi paitoja ja alushousuja
Laurille.
* * * * *
Isä makaa sairaana, kissa kävelee kolmella jalalla, ja lehmät ovat
ryöstäytyneet Alitalon kauravainioon.
Lauri oli tuskastunut. Puhisi ja riuhtoi ja säälimättä katkoi nuoria
kuusen taimia aitakarahkoiksi.
Huomenna kesken kiireintä heinäaikaa pitää hänen, talon ainoan
työhön pystyvän miehen, lähteä aitaa tekemään! -- Mikä kumma sen
isänkin juuri nyt sänkyyn nakkasi? Tässä olisi yllin kyllin sivutyötä
kouluvalmistuksissakin, mutta aivan kuin kiusaksi nyt kaikki työt ja
vastahakoisuudet tähän yhteen kasautuvat. Meinaavat kai että tehköön
nyt kun kerran pois aikoo lähteä. -- Ja kyllä minä teenkin! Vaikka
yöt päivät, nämä pari viikkoa! Siihenpä tuo sitten loppuu.
-- Kukahan täällä sitten rupeaa töitä tekemään, kun minä pois lähden?
Hän pysähtyi hetkiseksi ja katsoi laskevan auringon punaamaan
metsänrantaan.
-- Tehköön kuka tahtoo.
Jälleen alkoi hän hakata.
-- Mutta millähän tavalla ne raha-asiat järjestetään? Miten se isä
saa minun koulukustannukseni suoritetuksi?
Kirvestä pitelevä käsi herpautui, ja koko ruumiissa tuntui
jonkillainen lamaannus.
-- Kun ei siitä saa mitään neuvotteluakaan aikaan, siitä asiasta.
Mikä ihme siinä onkin, kun ei sitä saa sanotuksi, vaikka se niin
monta kertaa on kielellä pyörinyt? Tuntuu vain melkein ilkeältä
sitä asiaa puheeksi ottaa. Isä ja äitikin näyttävät siitä puhumista
karttavan -- -- Mutta tottapahan tuo jollain tapaa järjestynee tuokin.
Hän kokosi karahkat kimpuksi, heitti kimpun selkäänsä ja läksi pois.
Aurinko oli jo hetki sitten laskenut. Oli hyvin myöhä ja hiljaista.
* * * * *
Leppirannan isäntä ei ottanut toipuakseen. Jo neljättä päivää makasi
ja yhä vain näytti menevän alaspäin. Saadakseen paremmin rauhaa
muutti hän kamariin makaamaan.
Neljännen sairastuspäivänsä iltana kutsui hän Laurin luokseen sinne.
Lauri aavisti, että isällä on jotain tärkeää sanottavaa, ja melkein
juhlallisen hiljaa meni kamariin. Asettui muurin luo tuolille
istumaan. Isä katsoi häneen hetkisen. Sitten kysyi:
-- Koskas sinun pitikään sinne kouluun mennä?
-- Viikko ensi tiistaista.
-- Hm -- --
Oltiin vähän aikaa hiljaa.
-- Ennen kuin lähdet sinne niin ota ja kirjoita ja pane sanomalehtiin
kuulutus tämän talon ja irtaimiston myynnistä.
Isä kääntyi seinään päin. Lauri tunsi maailman hämärtyvän silmissään.
-- Myödäkö te sen aiotte? sai hän vaivalla sanottua.
-- Mikäs tässä muu on neuvona. En minä enää jaksa -- -- Ja milläs
minä sinun koulusikaan muuten maksan -- --
Isän ääni sortui kesken.
Kuin raskaan taakan painamana laahusti Lauri pois kamarista ja meni
vinnille kesäkamariinsa.
Seuraavana yönä hän ei nukkunut vähääkään.
Hänen elämänunelmansa oli taas särkynyt -- juuri silloin kun se oli
toteutumaisillaan. Hän oli kuvitellut sen niin kauniiksi. Kesät
isän kanssa ahertaa pelloilla ja talvet koulussa lukee ja kartuttaa
tietojaan, kirjoittaa, puhuu ja muulla tavalla tulkitsee talonpoikain
tunteita ja tarpeita ja nostaa heidän omanarvontuntoaan. Kun sitten
tulee opettajaksi ja saa viran, niin jatkaa samalla tavalla. Mitä
hänellä tietoja on ne hän jakaa ja niillä hän tuottaa hyötyä ja
iloa lapsille päivällä koulussa, nuorisolle iltasin seurahuoneella,
vanhemmille sunnuntaisin koululla tai heidän omissa tuvissaan tai
missä ja milloin vain. Ainoatakaan hetkeä hän ei käytä turhaan
vetelehtimiseen. Kesät hän silloinkin raataa isän kanssa synnyinkodin
pelloilla. Hän ei rupea herraksi, vaikka koulua käykin. Hän näyttää
että herra ja talonpoika aivan hyvin sopivat samaan henkilöön. Ei hän
itseään vanhalla äidillään passauta, niinkuin Hallismäen Jussin ja
monen muun sanotaan tekevän.
Ja vaikkapa hän minnekin joutuisi, niin tämä Leppiranta tulisi
aina olemaan hänen kotinsa. Muualla olisi hänellä vain virka ja
virkapaikka, täällä koti ja kotiseutu. Tänne hän tulisi aina kun vain
vähänkin saisi tilaisuutta. Tämä koti ja kotiseutu hänen parhaimman
sydänlämpönsä saisi aina. Täällä tulisivat hänen juurensa aina
olemaan.
Ja nyt ajatellaan talon myöntiä -- kodin myöntiä ja kotiseudun
myöntiä -- -- Ja se että niin tehdään se on hänen syynsä. Hän on
tämän ajatuksen aiheuttanut -- --
Laurista tuntui kuin olisi huone pimentynyt ja kuin olisi hänen
rintansa päälle laskettu tukahuttava paino.
Hän tuijotti mustaan tyhjyyteen.
Liikahti ja alkoi jälleen elää.
Loiskautti sieluunsa kylmäverisen röyhkeämielisyyden laineen.
-- Myököön vain isä talonsa ja tavaransa! Mitä se minua liikuttaa.
Isän omaisuuttahan se on -- -- Ja kerrankos sitä sellaista tapahtuu.
Hän puristi huulensa tiiviisti yhteen, kääntyi seinään päin ja sulki
silmänsä.
Hänen eteensä ilmestyi outo kuvatus. Lyhyt, hiukan etukumarassa
kulkeva ryppynaamainen ja kuivettunut olento, jonka puvussa oli
töyhtöjä ja laitteita kuin indiaanin sotapuvussa. Nämä töyhdöt
ja laitteet olivat niskoistaan pukuun kiinnitettyjä kirjoja. Ne
retkottivat avonaisina, ja olennon kävellessä tai tuulen niihin
sattuessa ne kuivasti kahisivat. Niiden sekaan oli jollain tapaa
keltaisella homeella painettu sanat: _Kirjatoukka_. Hän sattui
näkemään olennon kasvot ja huomasi että se onkin hän itse.
Hän avasi silmänsä, kääntyi selälleen ja kesäöisen hämyn lävitse
tuijotti kattoon.
-- Huutokauppa -- --
Tänne tulee silloin huutokauppa. Kerääntyy ihmisiä idästä ja
lännestä. Täyttävät tuvan, tunkeutuvat kamariinkin. Istuvat pöydillä,
vuoteilla ja kaikkialla. Syljeskelevät, virnistelevät, pöyhivät
kaikkea ja puhuvat kaksimielisiä sanoja -- -- Sanovat että siihen se
meni se Leppirannan Laurinkin maahenki --. Naurahtavat taas ilkeästi
ja sylkeä roiskauttavat kamarin piirongin oveen -- -- Hikisin
naamoin, silmät ahneudesta ja ilkeydestä palaen, suupielet syljestä
märkinä, kaula venytettynä vaanivat hyvää kauppaa, ja vahtivat pöydän
luona -- _pöydän luona_ -- ruokottomuuksilla työtään höystävää
vasaramiestä ja häntä säestävää tavarain näyttäjää.
"Isäni huoneen joka on aijottu rukoushuoneeksi te olette tehneet
kauppahuoneeksi." -- -- Koti, rauhan ja onnen tyyssija on muuttunut
ryövärien luolaksi -- -- Itkee ja vaikertaa kuin impi rumamielisten
raiskaajien käsissä -- --
Ja se on hänen syynsä -- --! Hän yksin on siihen syypää!
Lauri ponnahti lattialle.
Hänestä tuntui kuin luhistuisi hän kokoon sen raskaan edesvastuun
alla, joka hänen päälleen on pantu. Hän alkoi kävellä.
Liekö kohtalon johdatusta -- kiusantekoa -- vai mitä lie, kun
se Niilokin juuri nyt täältä pois kulkeutui. Ja hän jäi tänne
raadeltavaksi.
Raadeltavaksi -- --?
Niin juuri: raadeltavaksi, silvottavaksi, kahtia halaistavaksi -- --!
Eikö ihminen koskaan saa tuntea itseään eheäksi ja nauttia ehyttä
elämän onnea --! -- Ainako pitää valita: joko -- -- tahi? Pitääkö
ihmisen aina tappaa osa itsestään ja jäädä elämään puoli-ihmisenä?
Järki tiesi: pitää. Sydän kuohui: se on väärin, se on hirmuinen
vääryys!
Eikö todellakaan muuta mahdollisuutta ole? Edes hänellä --?
Hän istui pöydän luo käsi poskella miettimään.
Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Isä ja äiti ovat vanhoja. Mitä he
talolla tekevät. Eivät he jaksa sitä hoitaa. Helpompi heidän on elää
ilman taloa. Ja milläpä se isä minun koulukustannukseni maksaisi, jos
ei taloa myö -- --
Ei. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin joko luopua synnyinkodistaan
ja lähettää se maailman markkinatorille kaupattavaksi, tahi luopua
koulu-unelmista. Molempia ei saa pitää.
-- Kummastako luovun?
Koko huone tuntui henkeä pidättäen odottavan vastausta.
Lauri pakeni sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse.
-- Mitä pitää tehdä?
-- Jos menen kouluun, tulee joku keinottelija, ostaa talon,
raastaa metsät puhtaiksi, nylkee maat mehuttomiksi. Ei kunnosta
kartanoa. Päästää Hakavainion ojat tukkoon, Takanevan pellot jälleen
metsittymään. Ei koskaan ajattele miten saisi talon parhaimpaan
kuntoon, eikä sitä rakkaudella vaali. Miettii vaan ja harkitsee miten
saisi siitä parhaiten nyletyksi sen mitä siinä nylettävää on. Sitten
pirstoo maat. Myö yhden pirstaleen sille, toisen tälle ja lähtee pois
-- uutta taloa nylkemään.
-- Minä -- tämän aiheuttaja -- harhailisin maailmalla kuin rikoksen
tehnyt. -- Haava sydämessä ja tumma häpeän pilvi otsalla, koditonna,
juuretonna, pirstottuna, myötynä ja myötävänä -- --
Hän viskasi peiton pois kasvoiltaan.
Tänne jääminen on samaa kuin jäädä vapaaehtoisesti teloituslavalle,
ja tulla osa osalta, pala palalta silvotuksi ja leikellyksi. Kunnes
jälelle jäisi pystyluinen olento, jolla on ilmeettömät silmät,
tupakkasyljen viirut suupielissä ja alhaalla retkottavat housut
jaloissa, ja jota kutsutaan isännäksi ja joka on sangen tyytyväinen
kun saa joka päivä ruokaa mahansa täyteen ja veronsa kunnialla
maksuun.