Seuraavana iltana Lauri meni hakemaan papinkirjaa kirkkoherran
virastosta. Kirkkoherran virkaa hoiti nuori apulaispappi. Hän ei
ollut kotona. Rouva sanoi hänen menneen noin kilometrin päässä olevaa
heinäviljelystään tarkastelemaan. Arveli hänen pian tulevan ja käski
tulla miehensä työhuoneeseen odottamaan.
Heti Laurin perässä tuli maisteri Valonen ja kysyi kirkkoherran
apulaista. Hänelle annettiin samat tiedot kuin Laurillekin ja
pyydettiin odottamaan. Rouva haki pitsivirkkauksensa toisesta
huoneesta ja istuutui seuraa pitämään.
Lauri oli hiukan hämillään kun näin sattui herrain joukkoon.
Salavihkaa hän vain silmäili maisteria ja muisteli jo joskus ennenkin
olleensa samassa huoneessa hänen kanssaan.
-- Pastori mahtaa olla ihastunut maanviljelykseen, kun vielä näin
myöhään on viljelysmaillaan, sanoi maisteri.
-- Viljelysmaillaan, matki rouva nauraen. Eihän se ole kuin pikkunen
niittykappale vain, näistä puustellin maista vuokrattu.
-- Eihän se asiaa muuta. Viljelysmaatahan se on sekin, vaikka onkin
palsta pikkuinen, nauroi maisteri.
-- Niin -- Onhan se niinkin, hymyili rouva. Sitten hänen kasvonsa
muuttuivat vakaviksi, kun hän sanoi:
-- Kyllähän Artturi innostunutkin on maanviljelykseen. Puhuu
toisinaan niinkin että luopuu kokonaan papin virasta ja rupeaa
talonpojaksi.
-- Ohoo!
-- Minä en oikein tiedä -- -- Olen ollut enempi vastaan -- ainakin
tähän saakka. Eikö siinä ole hyvin pienet tulot?
Rouva katsoi Lauriin tätä kysyessään. Lauri ei niin yht'äkkiä osannut
vastata, eikä ehtinytkään kun jo maisteri asiantuntijan varmuudella
sanoi:
-- Pienet siinä on tulot. Sen näkee kaikesta, kun vähänkin on
heidän kanssaan tekemisissä. Johtuu ehdottomasti ajattelemaan, että
sivistyneen ihmisen olisi mahdoton niissä oloissa elää.
-- Saisiko siinä edes lapsiaan koulutetuksi? Ja sitten kun on aivan
tottumaton karjanhoitoon ja kaikkeen. Tokko se kannattaisikaan?
Rouvan äänestä kuului, että asia oli ollut vakavan harkinnan alaisena
useammankin kuin yhden kerran.
-- Sentähdenhän nämä pappilatkin pois vuokrataan, kun maanviljelys
niillä ei kannata nykyaikana kun työväen palkat ovat niin hirmuiset.
Pois vuokrattuina niistä aina on tuloja, sanoi maisteri.
Vikkelästi virkkuuneulaansa liikuttaen sanoi rouva vain:
-- Niin.
-- Tällä seudulla on muuten omituinen piirre se kun naisetkin ottavat
osaa raskaampiinkin maanviljelystöihin, niinkuin kyntämiseen ja
kuokkimiseenkin, alkoi maisteri jälleen. Mutta sekin juuri osottaa
kuinka huonosti kannattavaa on maanviljelys meillä Suomessa.
Edistyneemmissä ja rikkaammissa maissa ei naisten tällaisiin töihin
tarvitse osaa ottaa. Esimerkiksi Amerikassa ei farmarien tyttärien ja
rouvain tarvitse tehdä juuri mitään. Kodin vain hoitavat ja ovat kuin
herrasneitejä. Miehet tekevät kaiken työn. Karjankin siellä miehet
hoitavat.
-- Sinne päinhän se alkaa jo täälläkin mennä. Maatyötä pakataan
pitämään jonkinlaisena häpeänä talon tyttärille, sai Lauri sanotuksi.
-- Vai alkaa täälläkin jo sellaista ilmetä. Mutta silloinhan
maanviljelys rupeaisi kannattamaan vielä nykyistäkin huonommin.
Työntekijät vähenisivät ja elämänvaatimukset yhä vain lisääntyisivät.
Nyt jo valitetaan palkkain suuruutta ja työväen puutetta, mutta
silloinhan sitä vasta oikein tulisi valituksen aihetta.
-- Sitähän minäkin olen Artturille sanonut että kannattaako se? Ja
olisiko se yleensä mahdollista meille? Pitäisi luopua niin paljosta
ja tehdä semmoinen suuri muutos. Osaisiko sitte töitäkään johtaa
ja hoitaa sellaista taloutta? Kun ei ole koskaan ollut tilaisuutta
lähemmin siihen tutustua.
-- Ei siitä mitään tulisi, vakuutti maisteri. Osaisiko rouva laittaa
sellaista ruokaakaan kuin talonpoikaisväki syö? Ja jos osaisittekin,
niin meikäläisen, ja yleensä sivistyneiden ihmisten, on mahdoton
tulla toimeen sellaisella ruoalla. Eihän siinä ole paljon mitään
muuta kuin leipää, silakkaa ja perunoita. Täytyisi laittaa kaksi
keittiötäkin, toinen itseään varten ja toinen työväkeä varten. Se
taasen olisi liian paljon talonpoikaistalossa.
-- Niin. Siitä tulisi niin monta muutosta. Ja sitten vielä pitäisi
tehdä velkaa. Se minua enimmin pelottaa. Artturi kyllä sanoo, että
maanviljelys kannattaa kun sitä vain innolla ja taidolla hoidetaan.
Mutta en minä tiedä.
-- Tuskin se kannattaa. Minä ainakin vahvasti sitä epäilen.
Talonpojille se kyllä kannattaa. He tarvitsevat niin perin vähän.
Työt tekevät itse omain lastensa kanssa. Se tulee niin huokeaksi --
kun ei tarvitse lapsilleenkaan antaa muuta kuin ruuan ja vaatteet.
Ettehän te mitään palkkaa saa?
-- E-ei, ei mitään palkkaa, änkytti Lauri.
-- Niin, sanoi maisteri.
-- En tiedä mistä se johtuu, mutta pelottaa minua talonpoikaiselämään
antautuminen. Sitä kyllä sanotaan vapaaksi ja runolliseksi elämäksi.
Ja kyllähän se sitä onkin. Mutta sittenkin siinä minun mielestäni
on jotain sellaista -- en tiedä kuinka sen oikein sanoisi -- jotain
sellaista ahdistavaa, painostavaa, jotain masentavaa, joka estää
hengen vapaata lentoa, sanoi rouva katsoen vuoroin Lauriin, vuoroin
maisteriin.
-- Sitähän siinä juuri onkin, totesi maisteri. Mutta talonpojille ei
se mitään merkitse. He ovat siihen lapsuudestaan saakka kasvaneet,
eivätkä osaa mitään parempaa kaivatakaan. Ja kun he kerran eivät
osaa sitä kaivata, niin eivät he myöskään sitä tarvitse. Sehän on
luonnollista.
Nyt Lauri muisti missä oli maisterin ennen nähnyt. Rautatievaunussa
viime talvena. He olivat Katajiston Maijun kanssa matkalla maakunnan
nuorisoseurojen keskusseuran vuosikokoukseen oman seuransa
edustajina. Samassa vaunussa kuin hekin matkusti kolme herrasmiestä.
Aivan selvästi näki että he olivat juovuksissa. Silmät olivat
vesikalkkamalla, ääni karmea, liikkeet notkahtelevia ja kaarevia. Sen
parin tunnin ajan, minkä he olivat vaunussa, nämä herrat pelasivat
korttia yhteen menoon. Yhden matkalaukku oli pöytänä, jonka päälle
läiskittiin kortit, kiroiltiin, näpittiin lehtiä ja iskettiin silmää
toisilleen.