Eikö se olekin juuri tämä tulen puute, joka hänestä on tällaisen
saamattoman raukan tehnyt? Tulta kun ei ole, niin ei tule mistään
mitään.
Ei täällä eikä siellä. Hukkaan vain kuluisi sekin aika ja ne varat.
-- Hm -- -- Täällä olen harmina itselleni ja kiusana muille. Mutta
siellä -- tulisiko sielläkään parempaa -- --
-- Täällä menen pilalle ja elämäni kuluu hukkaan. Mutta jos sielläkin
kävisi samoin --?
-- Kun ei ole tulta veressä -- --
Äkeen jouset sätkyttelivät ja kalahtelivat ja repivät viilusta multaa
irti. Niilo vihelteli, ja kärpäsparvi surisi hevosten ympärillä. --
Päivällislepoa makaillessaan Lauri kiintyi seuraamaan niittymadon ja
muurahaisen taistelua. Muurahainen oli tarrautunut matoon kiinni.
Mato heittelehti hurjasti, kieritteli ja vääntelehti. Selvästi näki
että se kärsi hirveitä tuskia. Mutta muurahainen vain ei hellittänyt.
Heittelehti ja kieri mukana. Oli milloin päällä, milloin alla, mutta
irti ei se päästänyt.
-- Kas niin -- pure vain ryökälettä, pure! kiihotti Lauri muurahaista.
Ja muurahainen puri. Kunnes mato oikesi pitkälleen eikä enää
heitellytkään itseään.
-- Oikeuskohan tässäkin taistelussa voitti? mietti Lauri
katsellessaan kun muurahainen yritti raahata matoa mukanaan.
-- Ihmisen mielestä siinä oikeus voitti, mutta niittymadon mielestä
se oli vääryys. -- Mikä on oikeus? -- Ihminen sanoo että niittymato
tekee hirveää vääryyttä kun syö viheriät niityt valkeiksi. Niittymato
sanoo että ihminen tekee hirveää vääryyttä kun mullistaa viheriät
niityt mustiksi. Kumpiko on oikeassa? Molemmat, sillä he katsovat
kumpikin asiaa oman etunsa kannalta. -- Mahtaako maailmassa muuta
oikeutta ollakaan kuin väkevämmän oikeus?
Hän oli jo taas puhkeamaisillaan ääneen puhumaan, mutta muisti
samassa kuinka siinä aamupäivällä kävi eikä sanonutkaan mitään.
Katsahti vain Niiloon joka hiukan syrjempänä makasi ja, kumma kyllä,
näytti olevan valveilla.
* * * * *
Kun Lauri illalla tuli hevosten viennistä, oli Niilo jo mennyt
kylälle. Isä kartanolla korjaili keväiseltä halkoranteelta lastuja ja
laikkoja liiveriin. Äiti vain oli yksin tuvassa.
Mitään puhumatta heitti Lauri lakkinsa penkille ja meni syömään jo
puolikylmäksi ehtinyttä puuroa. Äitikään ei puhunut mitään. Siellä
vain takan luona pesi maitoastioita. Sitten otti luudan ja alkoi
lakaista lattiaa. Muutaman kerran hoivaistuaan pöydän ja kellokaapin
välisessä kulmauksessa, pysähtyi ja luutaan nojaten sanoi Laurille:
-- Kun Niilollakin on jo vasituinen!
Lauri söi vain eikä sanonut mitään.
-- Rantakorven Manta. Ainoa tytär! jatkoi äiti ja alkoi jälleen
lakaisemisensa.
Äiti oli silminnähtävästi hyvillään. Hymyili ja muhoili. -- Lauri
vain itsepintaisesti lohkoi käteviä puurotönkkiä vadista ja kyyditsi
suuhunsa. Sitten maitoa kastinkupista puuron perään.
-- Taitavat pian mennä kihloille. Niilo jo äsken isältään rahaa
kyseli, sanoi äiti taas.
-- Menkööt! kivahti Lauri, pisti lusikkansa pöytälaatikkoon ja nousi
pöydästä. - - Mitä se minuun kuuluu, -- vaikka jo tulisivat kihloilta!
Äiti pysäytti luudan ja katsoi terävästi Lauriin.
-- Kah -- --! Kun oikein suuttuu -- --! Vanhapoika -- -- sanoi ja
rupesi jälleen lakaisemaan.
Lauri meni vinnille, etsi kansakoulutodistuksensa ja jäljensi sen.
Sitten ryhtyi kirjoittamaan hakemusta seminaariin. Viiteen kuuteen
kertaan kirjoitettuaan vihdoin sai sen sellaiseksi, että sen pitäisi
kelvata.