-- Huilataanko nyt koko päivä -- vai -- --? kysyi hän Niilolta
yrittäen saada äänensä mahdollisimman purevaksi, itsekään
ymmärtämättä miksi niin teki ja melkein samassa jo sitä katuen.
-- Eipä huolita koko päivää huilata, vastasi Niilo tyynesti ja
vääntäytyi seisaalleen.
He alkoivat äestää.
Lauria sapetti. Häntä sapetti kaikki, mutta varsinkin oma itsensä ja
ennen kaikkea se mitä äsken Niilolle sanoi. Mitä varten hänen piti se
sillä tavalla sanoa? Kun kerran kauniimpaakin puhetapaa olisi voinut
käyttää.
Mutta sellaistahan se on ruvennut olemaan ja yhä hullummaksi vain
näyttää käyvän. -- Ei hänestä täällä mitään tule. Katkeroittuu vain
ja menee pilalle. Ja vielä katkeroittaa ja turmelee muidenkin elämän.
Pois täältä pitäisi päästä! Ulos maailmaan, vapauteen, vapauteen
tästä ympäristöstä, vapauteen entisyydestään ja kaikesta! Alkamaan
elämä uudestaan. Silloin hänestäkin ehkä voisi jotain tulla, mutta
muuten ei mitään.
Olihan hän jo kerran päättänyt ruveta esimerkilliseksi
maanviljelijäksikin, ja tämän päätöksen purkaminen tuntui
rikoksen teolta. Mutta se täytyy tehdä. Hän ei voi enää ruveta
maanviljelijäksi. Hänen maanviljelijäihanteensa pääaineksena oli
ollut tuleva koti, yhteinen koti _hänen_ kanssaan. Kun tämä koti
kaatui, kaatui myöskin maanviljelijä samaan hautaan. Eikä hän
yritäkään sitä sieltä nostaa. Se on mahdotonta ja myöskin vallan
tarpeetonta.
Hän ei voi ruveta maanviljelijäksi. Käytännöllisistäkin syistä se on
mahdotonta. Emännätön talo on kuin orpo, jolta yksi ryöstää yhtä,
toinen toista, kunnes kaikki on nypittynä. Mennä naimisiin sitä
varten että saisi emännän taloonsa -- Ei ikinä! Ennen vaikka mitä.
Sehän olisi yhtä törkeää kuin jos menisi naimisiin sitä varten että
saisi itselleen naisen. -- -- Jos hän joskus naimisiin menee, niin
menee hän sen vuoksi että rakkaus hänet siihen ajaa. Mutta sitä
tuskin hänelle enää tulee -- -- Hänellä on se aika kerran ollut,
ja tuskin se toista kertaa enää tulee -- -- Nyt se ainakin tuntuu
mahdottomalta. Ja etsimään sitä -- siihen hän ei rupea. Se saa tulla
hänelle, jos tulee. Jos ei tule, niin olkoon tulematta.
Henkisen työn aloilla se ei ole niin tarpeellistakaan -- tältä
kannalta katsoen. Aineellista omaisuuttahan ei tarvitse paljon
muuta kuin pari kynää, paperia ja mustepullon. Kylällä syö ja
vuokrahuoneissa asuu. Yksinäistä ja sulotontahan se elämä silloinkin
on, mutta paremmin se kuitenkin käy päinsä kuin maanviljelyksessä.
Voipihan sellaisilla aloilla löytää tyydytystäkin työnsä
yleismerkityksellisestä arvosta. Maanviljelyksessä ei ole sitäkään.
Yksi vähäinen talo, hoidettiinpa sitä nyt sinne tai tänne, ei
mitään vaikuta asiain kulkuun. Maanviljelijällä täytyy olla joku
läheisempikin piiri kuin yhteiskunta, jossa työskentelee, tai sitten
vastustamaton halu maanviljelykseen, jos mieli onnistua ja saavuttaa
elämän tyydytystä. Hänellä ei ole kumpaakaan. Ei ole ketään joiden
kanssa ja joiden hyväksi raataa ja elää ja joille hän olisi kallis
ja jotka häntä rakastaisivat ja kaipaisivat kun pitemmän aikaa olisi
poissa -- -- Halua maanviljelykseen sinänsä -- sitä hänellä ei ole
vähääkään. Eikä myöskään kykyä. Eikä siis tulisi siinä onnistumaan.
Eikä rupea yrittämäänkään -- -- Isä ja äitikään eivät häntä tarvitse.
Onhan heillä Niilo -- --
Pois täältä -- turmeltumasta ja turmelemasta! Mutta mihin?
Seminaariin -- --? Sielläkin saisi olla kauan ennenkuin mihinkään
tosityöhön pääsisi. Ja eikö hän ole jo liian vanhakin sellaiseen --?
Ja jos ei siitä sittenkään tulisi mitään -- -- Vaikka käyväthän monet
vielä vanhempinakin seminaarin. Naimisissa ollessaankin jotkut. Ja
tuskinpa sitä ihminen alla viidenkymmenen ollessaan on liian vanha
mihinkään. Kun vain on tulta veressä.