Seuraava kesä oli mato-kesä. Niittyalue toisensa perästä muuttui
helakan vihreästä likaisen valkeaksi. Ensin vanhat mättäiset
lauhaniityt, sitten nuoremmat perästä. Vallan viime vuosina kylvetyt
vain säästyivät. Niityllä, joka tänään vielä oli vihreä ja lupaavan
näköinen, alkoi jo huomenna madella tummia keltajuovaisia matoja.
Heinä alkoi harventua, ja muutaman päivän päästä oli niitty valkea
kuin olisi likaisenlainen lakana sen päälle levitetty. Siellä täällä
vain joku yksinäinen korsi piipotti. Heinäkato oli edessä.
Niittyjä aurattiin ja vihantarehua kylvettiin. Mikä kylvi sitä
kesannoksi aiotulle maalle ja nurmen kynnöksestä teki kesantomaan,
mikä taas kylvi nurmen kynnökseen.
Leppirannan pojatkin olivat auranneet kappaleen Mäensyrjän niitystä.
Lauri oli tullut ehdottaneeksi että eikö heilläkin kylvetä
vihantarehua. Isä oli siihen heti myöntynyt, ja niin kylvettiin
osa kesantomaasta vikkerikauraksi. Tästä nyt tehdään sen sijalle
kesantoa. Ei ollut pitkä lantaakaan kotoa ajaa, ja "koetetaan häneen
nyt ostaa niitä luujauhojakin" oli isä sanonut.
Kynnös oli jo ojitettuna ja turpeet pienistettyinä. Lauri ja Niilo
olivat sitä äestämässä. Lauri, tapansa mukaan ääneti miettien, ajoi
ruunalla -- Niilo oli ristinyt sen Pekaksi -- seitsenpiikkistä
jousiäestä, Niilo tammalla -- sen oli hän ristinnyt Ullaksi --
ajoi rautaista tasausäestä, tapansa mukaan vihellellen ja hiljaa
rallattaen.
Jälki ei tullut paljon minkäänlaista. Olisi tarvinnut olla niitä
uudenaikaisia lapiorullaäkeitä, mutta sellaista ei heillä ollut
itsellään eikä tullut mistään sitä lainattuakaan.
-- Eiköhän huilata vähän, sanoi Lauri kun taas yksi sarka tuli
valmiiksi.
Niilo ei sanonut siihen mitään. Heitti vain ohjakset peltoon ja
oikaisi pitkälleen. Oli aamulla tullut kotiin vasta kun jo oli oltu
ylhäällä ja näytti tavallista ärtyisemmältä ja väsyneemmältä.
Lauri istuutui pientarelle. Ojan toisella puolella olevalla kedolla
niittymadot lopettelivat hävitystyötään. Nälkä ja helle sai ne
vilkkaiksi. Jos minne katsoi, niin jokapaikassa niitä koikkelehti.
Ahnaasti ne iskivät jokaiseen vielä vihertävään korteen. Tuossa
tuokiossa oli se kumossa ja syötynä. Sitten uutta etsimään. Toiset jo
makasivat suorina ja elottomina, ja toiset pyrkivät hellettä piiloon
kuivuneiden ja vaalenneiden korsien alle.
-- Mitähän varten noitakin on maailmaan luotu? puhkesi Lauri
sanomaan. -- Hävittävät nyt tuon nurmen ja sitten sulkeutuvat
koteroon. -- Lähtevät sieltä perhosina lentelemään. Elävät vähän
aikaa ja laskevat tuhansittain munia uuden hävityksen siemeniksi.
Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Mikähän tarkoitus noilla
olisi? Hävitys kai! Ei niitä ainakaan kukaan siunaa, -- muut jos ei
varikset.
-- Vaikka -- onhan niitä ihmisiäkin sellaisia jotka eivät tee mitään
muuta kuin hävittävät vain ja joita ei kukaan siunaa -- muut jos ei
varikset -- --
Raskaan ilmeen saanut katse painui edessä olevaan ojaan. Sinne
kierähteli matoja pitkin pituutta yksi toisensa perästä. Toisia pyrki
sieltä nousemaan pientarelle. Tarrautuivat kaikin voimin kiinni
sileään ojan reunaan ja pääsivät nousemaan, toiset vain hiukan,
toiset vähän ylemmäksi ja silloin kierähtivät takaisin pohjaan.
Toisten alta lohkesi maa, toisia työnsivät alas putoavat edellään.
Jotkut olivat juuri saamaisillaan pientaren nurmeen kiinni, kun
samassa maasiru irtaantui ja niin mentiin kierien takaisin ojan
pohjaan. Sieltä sama yritys uudelleen samalla tuloksella. Se oli
epätoivoista hukkuvan taistelua.
Yksi ja toinen onnistui pääsemään pientarelle. Mutta mitäs nekään
sillä voittivat. Piennar oli kapea, ja sen perästä alkoi musta
kynnetty maa, jossa ei mato saa suojaa edes auringon paahdetta
vastaan, vielä vähemmän siitä syötävää löytää. Turha toivoton
mataminen vain on edessä.
-- Aivan kuin ihmiselämässä! puhkesi Lauri taas ääneen sanomaan.
-- Alituista pyrkimystä ja alituista pettymistä, sitähän se on
ihmiselämäkin. Alkaessa leviää elämä ihmisen edessä lupaavana ja
kauniina kuin viheriä niitty lauhamättäästä selviävän niittymadon
eteen. Mutta sitten tulee päivä jolloin elämä kääntyykin nurin.
Kaunis ja lupaava elämästä katoaa ja sijalle tulee musta tyhjyys.
Silloin on ihminen elämässä kuin niittymato kynnetyllä nurmella.
Mataa ja mataa, mutta aina on vain sama musta tyhjyys edessä.
Joskus löytää viheriän pientaren ja luulee että nyt se alkaa
toteutua mitä tähän saakka on unelmoinut. Mutta samassa kohtaakin
entistä katkerampi pettymys, putoaa niinkuin niittymato ojaan
pellonpientarelta, eikä pääse ylös -- --
Lauri painautui alemma ja molemmin käsin leukaansa tueten katseli
ojassa kuhisevaa elämää. Kohottausi jälleen ja yhä pitkällään
makaavaan Niiloon katsoen puhkesi sanomaan:
-- Sopii se toisellakin tavalla ihmiselämään. Tuo mehuttomaksi
kaluttu nurmi on kuin hetken keveässä humussa, ilman syvempiä
harrastuksia kulutettu nuoruus -- tuo liejuinen oja on paheissa
kulutettu miehuusikä, ja musta pelto sen takana on tyhjä omantunnon
tuskain raatelema iloton vanhuus.
-- Mitähän tuossa saarnaat! Taitaa kuitenkin papin virka saamatta
jäädä, murahti Niilo ja kääntyi selin Lauriin.
Lauri hölmistyi. Sitten hän äkämystyi ja olisi sanonut jotain oikein
purevaa, mutta ei keksinyt.
-- Mikähän sinustakin tulee -- mies raukka? sai vain sanottua.
-- Mikäs sinusta tulee? iski Niilo vastaan.
Lauri oli lyöty.
"Mikäs sinusta tulee?"
Sitähän hän oli itsekin ajatellut, että mikähän hänestä tulee.
Eilenkin siellä Katajiston Maijun luona kun arpakirjalta kyseltiin
ja sitten tuli kysymys: "Mihin minulla on taipumuksia"? niin
hän jännityksellä odotti mikä vastaus hänelle tulee. Vihdoin
tuli hänen vuoronsa heittää noppaa. Hän heitti melkein vapisevin
käsin. Noppa osoitti yhdeksää. Vastaus etsittiin ja se kuului:
"Tyhjäntoimittajaksi".
Naurettiin, juteltiin ja laskettiin leikkiä. Toiset kenties olivat
oikein todenteolla iloisia, mutta hän ei ollut. Teeskenteli vain
iloisuutta. Tuo arpakirjan vastaus sai hänen mielensä masentumaan
enemmän kuin hän oikeastaan itselleenkään tahtoi tunnustaa.
Tyhjäntoimittaja -- -- Sitähän hän oli itsekin ajatellut ettei
hänestä mitään tule. Ja sitähän ne lukevat hänelle muutkin. Sitähän
se isäkin takaa ajaa niillä syytinkitupajutuillaan. Ja Alaniemen
Miska silloin sanoi että "sinä et ole työmies".
Mikäs hän sitten on ellei työmies? Herra ei ainakaan. Ehkä jotain
työmiehen ja herran väliltä. Siis tyhjäntoimittaja. -- Muutahan ei
sillä välillä ole, eikä voi olla. -- Siis sellainen syytinkipaapan
poika, joka haukottelee, ikkunasta pihalle kurkistelee ja vetelehtii
eikä ymmärrä kuinka aikaansa tappaisi.
Sellainen elämä tuntui hänestä meikein ilettävältä nyt. Mutta
oli hänellä jo ollut sellaisiakin aikoja, jolloin oli ihaillut
syytinkipaapan pojan vapaata ja huoletonta elämää. Saa olla ja elää
miten vain kulloinkin huvittaa. Mennä talon töihin kun se huvittaa
ja olla menemättä kun niin huvittaa. Pakkoa ei mihinkään eikä
velvollisuuksia minkäänlaisia -- -- Sellainen elämä tuntui melkein
paratiisielämältä, ja hän toivoi, että kun vain hyvinkin pian pääsisi
siitä nauttimaan.
Nyt ei hän ollut sillä tuulella. Nyt olisi hän taas tahtonut tehdä
jotain, suorittaa jonkun elämän tehtävän hänkin. Mutta minkä?