Vaikka Lauri koettikin mitä huolellisimmin salata mielialaansa, ei
hänen mielenmasennuksensa kuitenkaan jäänyt isältäkään huomaamatta.
Usein loi hän pitkän, kysyvän ja samalla hiukan avuttoman katseen
Lauriin. Hän oli jo tottunut luottamaan ja turvaamaan Lauriin, ja
töitä järjestäessään hän hyvin usein noudatti Laurin ehdotuksia,
sillä ne eivät olleet mitään noloja. Päinvastoin sangen viisaita
hyvin usein.
Nyt ei häneltä saanut mitään tällaista. Meni vain kun käskettiin ja
teki työnsä -- hyvin kylläkin, mutta -- --
Isästä alkoi tuntua jollain tapaa turvattomalta. Koko talon pito oli
jälleen laskettu kokonaan hänen hartioilleen. Se tuntui nyt vielä
entistäänkin raskaammalta, kun ei voinut vapautua siitä luulosta
että Lauri tahallaan on vetäytynyt syrjään ja sieltä nyt arvostellen
seuraa hänen toimiaan.
Mikähän sille pojalle on tullut? Olisinkohan minä jollain
tavalla -- --?
Pitkä kysyvä katse suuntautui Lauriin. Tämä näytti väsyneeltä ja
kyllästyneeltä. Isä huokasi.
Onhan sitä tullut paljonkin tehtyä hänen mieltään vasten -- Hyvinkin
paljon -- Olisikohan se niistä nyt ottanut noin itseensä?
Jälleen täytyi hänen katsoa Lauriin.
Mutta mahdotonhan tässä on kaikkien uusien konstien perässä ruveta
juoksemaan. Pian sitä silloin olisi mäntä katolla. Vaikka ei ne
kyllä hulluudeksikaan taitaisi kaikki olla. -- Niinpä sieltä
Hakavainiostakin tuli rukiita että ainakin kolmatta osaa enempi kuin
ennen hyvinäkään vuosina. Ja heiniä sieltä nousi niin paljon, ettei
hän muista koskaan niin paljoa heiniä maasta saaneensa. Mutta -- --
Ja tuskin ne Takanevan metsittyneet kedotkaan olisivat ilman Lauria
tulleet raivatuiksi. Vaikka ei hän itse siellä kulkenutkaan, mutta
tuskin sinne olisi muiltakaan tullut mentyä jos ei hän olisi niin
jyrkästi pannut vastaan riihirankain hakkuuta silloin. Takaneva oli
nyt kylvettynä rukiiksi, ja oli hän ajatellut ostaa sinne pari säkkiä
luujauhoja, kun niitä kehutaan niin erinomaisiksi takamaille. Mutta
kun ei Laurikaan niistä mitään enää puhunut, jäivät ne ostamatta.
Kerran Pikkuviidan kydössä kaurakuormia tehtäessä isä, kauan sitä
aijottuaan, sai kysyneeksi Laurilta:
-- Oletko sairas?
-- En olekaan, vastasi Lauri töykeästi ja kääntyi pois päin.
Sen jälkeen ei isä enää mitään sellaista häneltä kysellyt.
Jonain päivänä, kun jäivät kahdenkesken tupaan, puhkesi isä äidille
sanomaan:
-- Mikähän tuon Laurin on tullut kun se on noin alakuloinen?
-- Ei ymmärrä, vastasi äiti. On laihtunutkin niin kovin -- poika
parka.
-- Ei se sanonut sairaskaan olevansa.
-- Oletko kysynyt? kysäsi äiti puolittain kuin ihmeissään.
-- Kysyin. Mutta niin se vain melkein kuin suuttui, puheli isä
alakuloisena.
-- Vaikka ei siinä itkukaan tainnut kaukana olla, lisäsi heti perään.
Kumpikaan ei saanut vähään aikaan sanotuksi mitään.
-- Olisikohan se jonkun tytön takia --? sai äiti vihdoin sanoneeksi.
Sitähän se oli isäkin joskus ajatellut, että mahtaisiko siinä jotain
sellaista olla.
Tämän jälkeen teki isän toisinaan mieli kertoa Laurille omasta
nuoruudestaan, lohduttaa häntä ja saattaa hänet takaisin elämään.
Toisinaan taas teki mieli tiuskaista: "Pane helvettiin tuo
mököttämisesi! Vieläpäs kun asiakin!"
Kummastakaan aikomuksesta ei kuitenkaan tullut mitään.
Laurin kuullen, varsinkin kun vieraita sattui olemaan saapuvilla, hän
vain jutusteli:
-- Ennen Niilosta mies tuli kuin Laurista. Ennen se emännänkin
ottaa. Ja sitten Niilon selkään pannaan talo. Me, Lauri, mamma ja
minä muutamme syytinkitupaan. Siellä me sitten makailemme selällämme
sängyssä ja kattoon syljeskelemme, tai istumme ja ikkunapielestä
vahdimme kun Niilo asua rysyyttää. Joskus tulemme lakittapäin
portaille riitelemään milloin märistä puista milloin huonoista
heinistä. Hehehe! Kyllä Niilo vain tarkenee meidän kanssa? Ja mamma
se saa meille röökätä ja rustata -- keittää nisukahvit ja ryynipuurot
ja jos mitkä sopat ja pallerot.
Tällaisia isä jutteli saadakseen Laurin heräämään ja syrjäsilmällä
seurasi mitä ne vaikuttavat. Aluksi näyttikin siltä että hän
saavuttaa tarkoituksensa, sillä Lauri suutahti aina kun isä alkoi
tällaisia puhua. Mutta sitten hän ei enää näyttänyt välittävän
mistään. Veltosti vain hymyili.
Todellisuudessa isä kuitenkin luotti Lauriin enempi kuin Niiloon.
Eipä sillä että hän Niiloakaan mistään tahtoi erityisesti moittia.
Reipas ja vankka työmies -- kun vain on sillä tuulella että ottaa
itsestään irti. Mutta sittenkin -- Niin mahdoton kylällä hyppäämään,
että jos joskus sunnuntaisin tai iltasin tarvitsisi käsiinsä saada
niin ei löytäisi, ei vaikka verkolla rupeaisi pyydystämään. Sitten
sairastaa "maanantaitautia" joka päivä. -- Tiedä, mikä siitä pojasta
oikein tulee. Rahaakin siltä kuluu paljoa enemmän kuin Laurilta.
Sattuu että ottaa ja vie halkokuorman kaupunkiin ja pitää rahat itse.
Tiedä -- vaikka menisivät ryyppyrahoina koko halkokuormain hinnat --.
* * * * *
Niilosta oli kasvanut nuorukainen, joka oli melkein täydellinen
vastakohta Laurille. Jo ruumiillisestikin. Vahvahartiainen, tanakka
ja pituudeltaan keskikokoinen. Selkä hieman kumarassa kuten kaikilla
aikaisin kehittyneillä. Silmissä ja koko olemuksessa oli voimaa,
ylimielistä uhmaa, sekä kaikellaisten hentouksien ja hienouksien
halveksintaa osottava sävy.
Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut nimeksikään. Ei hän tosin
seurahuonettakaan karttanut. Meni kun sattui, mutta mieluummin
kuitenkin oli menemättä jos vain muualla sai mieleistään seuraa.
Maksaa viisikymmentä penniä sellaisesta kuin iltaman pääsylipusta
oli hänen mielestään tuhmaa. Parempi kun silläkin rahalla ostaa
paperosseja. Usein hän tovereineen tuntikausia seisoskeli pihalla
ja eteisessä, vartoen tilaisuutta että pääsisi varkain pujahtamaan
sisälle. Ja melkein aina pääsi, ovenvartiat kun tunsivat hänet
Laurin veljeksi eivätkä hänestä osanneet sellaisia uskoa. Ilkamoivan
hyvätuulinen ilme uhmamielen ohella silmissään hän saliin päästyään
vetäytyi pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Hän nimittäin kuului
siihen joukkoon, joka pitää kunnia-asianaan olla mahdollisimman
tietämätön kussakin tilaisuudessa suoritetusta henkisestä ohjelmasta
ja joka juttelee vain hevosista, koirista ja urheilusta, mutta vielä
mieluummin tytöistä ja yöllisistä retkistä, laskettelee näljäisiä
sukkeluuksia ja virnistelee toimihenkilöille.
Kirjaa, minkäänlaista, hän ei ollut avannutkaan sitten rippikoulun,
ja aina tilaisuuden sattuessa siitä kerskahteli. Isäkin tapasi joskus
sanoa:
-- Ottaisit kirjan käteesi sinäkin ja pysyisit kotona joskus.
-- Tphy -- khisssssa, vastasi Niilo, keräten noihin kahteen sanaan
kaiken sen halveksinnan mitä tällaisia harrastuksia kohtaan tunsi.
Paiskasi oven kiinni ja vihellellen läksi kylälle. Eikä palannut
kotiin ennen kuin seuraavana aamuna vähää ennen kuin ylös ruvettiin
nousemaan.
Tämä aatteellisten harrastusten halveksiminen oli Niilolla jo
veressä. Mutta sitä vielä kiihotti hänen suhteensa Lauriin. Hän
epäili että Lauri on selvillä hänen yöllisistä retkistään, ainakin
osittain, eikä niitä hyväksy. Ilmenihän se hänen puheistaankin.
Ja oli hänellä itselläänkin salainen tunne, ettei ole oikein elää
niinkuin hän elää. Tästä syntyvän levottomuuden hän tukahutti
uhmailemalla ja aatteellisiin harrastuksiin kohdistetulla
halveksumisella. Siitäpä Lauri ja muut hänenlaisensa näkevät mitä
heistä ajatellaan, näkevät ettei heitäkään joka paikassa kiitetä.
Niilon epäluulo ei ollut turha. Lauri todellakin tiesi hänestä yhtä
ja toista. Kukaan ei hänelle kyllä suoraan sanonut Niilosta mitään.
Näytti kuin olisi jokainen koettanut sitä välttää. Mutta sittenkin
sai hän kuulla yhtä sieltä, toista täältä, varsinkin kun sattui
jonkun suututtamaan.
Hän tiesi että Niilo ryypiskelee, pelaa korttia, joskus yökaudet
oikein rahapeliä, seurustelee puheitten alaiseksi joutuneiden
tyttöjen kanssa ja yleensä on hyvin "rohkea" -- pimeällä aikaa.
Jo ennen rippikoulua hänestä sen suuntaisia pakattiin puhumaan,
eivätkä ne puheet sen jälkeen suinkaan vähentyneet ole. Päinvastoin
lisääntyneet.
Lauria tämä hävetti, inhotti ja harmitti. Mitä ihmisetkin
sanovat, kun hänen, nuorisoseuran johtokunnan jäsenen ja yleensä
valistusihmisenä pidetyn henkilön veli elää sillä tavalla? Mutta
minkäs hän sille tekee --! Ei suinkaan hänen sovi ruveta Niiloa
tukasta taluttelemaan. Ja sanominen ei häneen pysty. Sen oli Lauri
jo kokenut. Kun hän joskus yritti Niilolle sanoa kuinka sopimatonta
sellainen elämä on, käski Niilo hänen vain haistaa mitä milloinkin
eikä sen pitempiin puheisiin antautunut.
Niilo näytti päättäneen ihan järjestelmällisesti torjua kaikki
Laurin yritykset vaikuttaa häneen. Suuttui kun äiti ehdotti että he
makaisivat Laurin kanssa samassa sängyssä ettei tarvitsisi niin monia
sänkyvaatteita kuluttaa yht'aikaa. Tahtoi kesäkamarinsa luhtiin,
eikä millään ehdolla suostunut menemään Laurin kanssa vinnille. --
Näistä kumpasestakin Lauri oli pikemmin hyvillään kuin pahoillaan.
Paremmin saa olla rauhassa. Mutta työmaalla oltaessa hän olisi monta
kertaa hyvinkin halukkaasti antautunut veljelliseen jutteluun Niilon
kanssa. Mutta siitä ei tullut mitään. Niilo vain vihelteli ja laulaa
renkutteli. Ruoka-aikoina oli itsepintaisesti vaiti ja heti syötyään
nukkui tai -- illalla -- lähti kylälle.
Tämä sai Laurin joskus suuttumaankin. Silloin hän ajatteli että
mitäpä hänen tarvitseekaan Niilosta välittää. Hoitakoon itse itsensä.
Ja tottakai äitikin nyt on tyytyväinen. Ei ainakaan sovi Niiloa
moittia siitä ettei ole öitä poissa kotoa -- --