Nyt on hän heitettynä ulkonaiseen pimeyteen jossa on itku ja
hammasten kiristys.
Hän käänsi jo kirjoitetun lehden päälle kirjoittamattoman lehden,
jätti sen alas kääntyvän sivun valkeaksi ja esille tulevan sivun
piirteli mustaksi.
Siitä tuli aikakausien raja, joka väreillään näytti mitä kummallakin
puolella on.
Seuraavalle lehdelle hän kirjoitti:
"Elämäni on ajautunut karille ja murskautunut. Olen itkenyt ja
huokaillut. Nyt en enää tee sitä. En itke. Mutta en myöskään iloitse.
En jaksa tehdä kumpaakaan, en iloita enkä itkeä.
"Olen kuin muumio jolta elämän toimivat elimet ovat pois riistetyt." --
Sunnuntaina oli iltama. Lauri meni sinne. Itsekään ei hän ymmärtänyt
mitä varten menee. Meni vain kun oli aina ennenkin niissä ollut. Ja
oli hänellä joitakin toiveitakin.
Niinilän Annia ei ollut iltamassa. Eikä opettajaa. Laurin mielestä ei
siellä ollut mitään muutakaan. Hän läksi kesken ohjelmaa kotiin.
Pirullinen ajatus iski hänen päähänsä. Hän tulee markkinoilta. Siellä
ne nyt tanssivat ja ajelevat toinen toisellaan ja tekevät kauppoja.
Tytöt koettavat olla mahdollisimman makeita ja maireita -- että vain
saisi myödyksi, pojat potria ja pontevia. Ja sitten hymyillään,
pannaan pää kallelleen, kuiskaillaan ja katse on niin hiutuvan
haikea -- --
-- Tphyi saakeli!
-- Ne jotka eivät saa kauppaa, ovat hukkaan itseään vaivanneet. Niin
kuin minäkin. Niinilän Anni on saanut -- on jo -- --
Joku pirullinen virnisteli siellä sielun pohjukoissa.
Sänkyyn päästyään hän makasi kasvot tyynyä vasten ja melkein itki.
Niin orvoksi ja yksinäiseksi hän itsensä tunsi.
Kului useampia päiviä ilman että hänen sinne tänne risteilevät
tunteensa ja mielialansa jaksoivat selviksi ajatuksiksi kehittyä.
Vihdoin eräänä iltana, yksin kesäkamarissaan istuessaan, hän taas
kirjoitti:
"Viime päivinä on hyvin usein mieleeni muistunut n.s. 'kukko' leikki,
josta lapsena hyvin paljon pidin. Siihen tarvittiin tiheäoksainen
paksun vitsaksen vahvuinen koivun vesa, joka oksittiin niin että
jäi noin tuuman mittaiset tyngät. Se oli 'kukko'. Sopivasta risusta
katkaistiin 'koukku' noin 2-3 tuumaa pitkä, puolen tuuman pituinen
haka päässä. Jokaisella leikkiin osaaottavalla oli tällainen
'koukku'. Vielä halkaistiin 'kluurut', pienet parin tuuman mittaiset
puolikkaat. 'Kukko' pystytettiin maahan tai lattian rakoon, 'koukut'
asetettiin sen juurelle ja vuorottain sitten hierottiin 'kluuruja'
kämmenien välissä ja heitettiin ne maahan. Se, jonka heitolla
'kluurut' menivät molemmat selälleen, sai nostaa koukkunsa niin
monennelle oksalle kuin edeltäpäin oli sovittu ja 'kluuruissa'
olevat merkit osoittivat. Jos toinen 'kluuru' meni selälleen mutta
toinen silmälleen, ei päässyt niin ylös kuin edellinen. Jos molemmat
kluurut menivät silmälleen, ei saanut 'koukkua' nostaa minnekään, ja
toisinaan oli niinkin, että jos oli jo noussut, piti jälleen tulla
alas ja alkaa uudestaan. Tällä tavalla jatkui leikki, ja se oli
voittaja, jonka koukku ensimäisenä ehti ylimmälle oksalle -- kukon
selkään.
"Tätä leikkiä leikin joskus yksinkin. Olin siinä löytävinäni jotain
joka pani mielikuvitukseni toimimaan. Näin siinä jo silloin kuvan
ihmiselämästä -- ja sen näen siinä nytkin.
"Ihminen on kuin 'koukku', joka pyrkii 'kukon selkään'. Joku, josta
emme tiedä, leikkii 'kukko' leikkiä. Hieroo kluuruja kämmeniensä
välissä ja heittää. Jos molemmat kluurut menevät selälleen, silloin
ihminen kohoo nopeaan; jos vain toinen menee selälleen, silloin hän
kohoo hitaammin; jos molemmat menevät silmälleen, silloin hän pysyy
paikallaan. Tai putoaa alas -- niin kuin minäkin."
Hän pisti kynän mustepulloon ja jäi käsi poskella istumaan.
Sillä tavalla tuli päiväkirjaan sivu toisensa jälkeen kirjoitetuksi.
Kirjoittaminen tuotti viihdytystä. Oli aivan kuin olisi haavaa
puhdistettu ja sitten voideltu rauhoittavalla lääkkeellä. Suru ei
kyllä sillä kadonnut. Mutta kun se alkoi kovin ahdistaa, otti hän
kynän ja kirjoitti. Se lievitti tuskaa.
Eräänä sumuisena lokakuun sunnuntaina istui hän pöydän ääressä jo
kalseailmaiseksi käyneessä kesäkamarissaan. Oikeassa kädessään oli
kynä, vasemmalla hän nyppi alahuultaan. Syvälle painuneissa silmissä
oli surumielinen sävy. Vihdoin hän alkoi kirjoittaa.
"Olen näihin saakka ollut niin 'viisas' että olen nauranut niitä
nuoria miehiä, joille naisen lempi on kaikki kaikessa. Nyt en enää
ole niin 'viisas'. Nyt en enää naura. Tieto siitä etten olekaan
mitään hänelle, ettei kukaan minua ajattele eikä kukaan kaipaa --
ettei kukaan minua lemmi, tämä tieto on tehnyt minusta saamattoman
raukan. Kyllä se sittenkin niin on, että miehellä, ainakin näin
nuorempana, täytyy olla tieto että on joku -- nainen -- jolle hän on
arvokas, joka häntä rakastaa, tai ainakin usko eli luulo, että niin
on, tai edes toivo että voi sellaisen saavuttaa. Muuten hän ei jaksa
elää. Olla olemassa, se kyllä on silloinkin mahdollista, mutta elää
-- -- Se on mahdotonta.
"Äsken isä käveli tuvan takana. Pysähteli kuivuneiden keväällä
istutettujen koivujen luona, yritti vetää suoraksi muutamia
kallistuneita puita. Sitten pani piippuun ja katseli
puutarhaluonnostani. Mitähän mahtoi ajatella? Isä rukka -- --
"Silloin minä jaksoin kun niitä istutin. Päivät työssä muiden mukana,
illat istutin ja kastelin puita. Nyt taas sopisi istuttaa puita.
Saisin varmaankin käyttää päiviäkin siihen. Mutta minä en viitsi
ajatellakaan mitään sellaista. Silloin minulla oli tulevaisuuden
toivo. Nyt ei minulla ole mitään toivoa. Silloin olin ihminen,
joka uskoi elämään, tahtoi elää ja jaksoi elää. Nyt olen kuin
virtaan heitetty tukki, jolle virta saa tehdä mitä tahtoo, upottaa
pohjaliejuun, murskata kiviin tai kulettaa sahalle jalostettavaksi."
Hän pisti kynän pulloon ja aikoi panna kirjan kiinni. Ei kuitenkaan
pannutkaan. Alkoi vain sumuiseen syysilmaan tuijottaa. Vilahti
mieleen, että alkaa olla kylmä täällä öitään nukkua ja että pian
pitää muuttaa tupaan nukkumaan muiden mukana. Siihen ne sitten
loppuvat nämä rauhalliset yksinäisten mietteiden hetket. Hän
huokasi sentähden. Ja muutenkin -- -- Tarttui taas kynään ja aikoi
kirjoittaa. Ei kuitenkaan kirjoittanutkaan. Vähän aikaa kynää
kädessään pideltyään asetti sen päättävästi mustepullon kaulan
juurella olevaan kouruun, pani korkin pullon suulle ja pisti
päiväkirjansa pöytälaatikkoon. Nousi kävelemään. Käveli muutaman
kierroksen. Heittäytyi vuoteelle. Makasi hetkisen ja nousi taas
kävelemään.
Äsken sinne tupaan tuodussa sanomalehdessä oli Niinilän Annin ja
Pieliskylän opettajan kihlausilmoitus.