Kolunmäen polku oli kuin vanha herttainen täti, joka tietää yhtä ja
toista, mutta ei juorua.
Maantie oli kuin rähisevä kulkukauppias, joka ei osaa mitään salata
eikä anna kellekään rauhaa.
Yhden niittyladon suu oli tuskasta vääristynyt, toinen näki
maantielle ja se irvisteli halveksien ja pilkaten. Kolmas
metsänreunassa katseli miettien eteensä, neljännessä, viime kevännä
rakennetussa oli nuoruuden itsetietoista ryhtiä ja uhmaa.
Jokaisella tuparakennuksella, jokaisella kallistuneella aitalla ja
vinoon vääntyneellä luhdilla on oma yksilöllinen, sielukas sävynsä.
Kaikki mitä hän näki, kuuli ja tunsi -- koko elämä oli pelkkää
runojen, satujen ja lastujen aihetta.
* * * * *
Oli varhainen aamu heinäkuun lopulla. Ruohossa kimalteli paksu
aamukaste, ja sakea sumu alkoi jyhkeinä pilvinä vetäytyä syrjään ja
haihtua nousevan auringon edestä. Kaikki oli hiljaa. Ilmassa kalsea,
epämääräisiä syksyn aavistelmia herättävä maku ja haju.
Lauria melkein puistatti, kun hypähti niittokoneen istuimelta tielle
ja meni nostamaan Hakavainion saranatonta, tukiseipäitten varassa
seisovaa veräjää pois paikoiltaan. Ruuna katsoi Laurin puuhaa korvat
eteenpäin sojossa, kummasteleva ilme silmissään, ja ennen, kuin Lauri
ehti saada suitset selville, se jo kääntyi ja oli vähällä vetää
veräjänpielen kumoon. Lauri nosti veräjän paikoilleen ja asetti
tukiseipäät. Lupsauteltuaan sitten kaikki rattaat, linkut ja koukut
niin että kone oli valmis toimimaan, hän vielä suitset kädessä loi
uneksuvan ja rauhaisaa tyytyväisyyttä, jopa hienoa ylpeyttäkin
puhuvan katseen yli niityn.
Olihan se etupäässä hänen ansiotaan, että tässä nyt oli heinää ja
että Leppirantaa ei nyt uhkaa heinäin puute niinkuin useaa muuta
taloa uhkaa kuivan kesän takia.
Heinä tosin ei ollut mitään erinomaista. Oli harvahkoa ja rikkaruohon
sekaistakin. Kuhilaitten sijat olivat melkein kokonaan savikkojen ja
pillikkeiden vallassa. Mutta kyllä siitä sittenkin ainetta karttuu.
Ja sitäpaitsi -- onhan tämä ensimäinen yritys tätä laatua, ensimäinen
kevätauringon sulattama pälvi Leppirannan talvessa.
-- Niin, ruuna. Nyt me alamme niittää kylvöheinää. Ja me olemme
Alakylän Leppirannan talossa ensimäiset, jotka sitä teemme. Heippäs,
ruuna!
Lauri räpsäytti ohjasperillä ruunan kylkeen. Ruuna jännitti raajansa,
haukkasi vielä heinävihon suuhunsa -- ja kone rähähti rätisemään ja
surisemaan. Heinäin tähkylät vavahtelivat kuin sydänhaavan saaneet,
horjahtelivat ja hiljaa kaatuivat toinen toisensa viereen --
kuolemaan -- --.
Eivätkä tiedä mitä varten -- mitä varten kesken kukkeinta nuoruuden
kukoistusta pitää kuolla -- --
Tietääkös ihminen mitä varten hänen pitää kuolla -- --?
Heinä on kylvetty sitä varten että se aikanaan niitetään ja korjataan
latoon. Entäpä jos ihminenkin on sitä varten kylvetty? Entäpä
jos on joku, joka viljelee ihmistä. Kylvää, hoitaa ja huolehtii.
Poimii milloin rikkaruohon, milloin kuivuneen korren, milloin
kauniin kukan taittaa rintapieleensä -- --. Valtakunnat ovat hänen
viljelyspalstojaan. Kun joku palsta on valmis, lähettää hän sinne
sodan tai muun ja toimittaa niiton.
Hakavainion valtakunnassa riehuu nyt sota. Kanuunat kumahtelevat,
tykit jymähtelevät ja kiväärit rätisevät. Ja Hakavainion kansa on
häviöön tuomittu.
Hakavainion vanha ruhtinassuku Ohdake, jolle viimeinen vallankumous
jo oli sangen tuhoisa, kukistuu nyt kokonaan. Horsma ylimykset,
joilla on läänityksensä Laskuojan tasangolla, seuraavat herrojaan,
kaatuen viimeiseen mieheen. Sivistystä edustavalla Apilas
suvulla on sama kohtalo, niin punahattuisilla taiteilijoilla
kuin valkolakkisilla ylioppilaillakin. Samoin muualta tulleella
työläisheimolla, jota Timoteiksi sanotaan, sekä syntyperäisellä Lauha
nimisellä raatajasuvulla. Kauniita, sorjavartaloisia ja suloisia,
keltapohjaista ja valkealieristä kesähattua käyttäviä Päivänkukka
neitojakaan ei säästetä. Pyylevät, keltahattuiset Leskenlehti
rouvat, joiden mielestä on hienoa maata myöhälle, nukkuvat vielä,
eikä niiden tarvitsekaan enää herätä. Kaikki surmataan armotta.
Juoruavat Harakansilmä katunaiset, jotka yrittävät puvuissaan matkia
Päivänkukka neitoja, teräväkieliset Pillikkeet, epäsiistit Savikot
ja muu roskaväki, sinne ne sortuvat kaikki. Kuolema on kaikille
samallainen.
Kivikon linnoitukseen on jäänyt muutamia Horsma ylimyksiä ja
siellä ne saavat olla rauhassa. Linnoitusta vastaan ei uskalleta
tehdä hyökkäystä. Sieltä he nyt näkevät kaiken tämän hävityksen
kauhistuksen ja --
Siihen ajatus katkesi, sillä niittokone lakkasi yhtäkkiä rätisemästä,
ylös vain kohosi, putosi jysähtäen alas ja riipasi hevosta
taaksepäin. Koneen pyörä sattui Laurin polveen. -- Terä oli tarttunut
kiveen, siitä tämä rymähdys.
Se siirsi Laurin todellisuuteen. Hän seivästi katseensa maantielle
päin, osaksi nähdäkseen huomasiko kukaan kuinka nolo niittokoneen
ajaja hän on, osaksi päästäkseen verekseltään näkemästä sitä ruhjoa,
mikä koneesta nyt tuli.
Vihdoin hän uskalsi katsoa alas eteensä. Näytti kuin kone olisi ollut
eheä. Varovasti tarttui hän viputankoon ja painoi. Leikkuulaitos
kohosi kiven päälle. "Nooh" sanoi hän varovasti. Ruuna lähti
kävelemään ja kone rähähti entiseen rätinäänsä.
Eikö siis mitään ollutkaan särkynyt?
Hän pysäytti ruunan ja varmuuden vuoksi vielä tarkasti joka paikan
koneessa. Todellakin! Mitään ei ollut särkynyt.
Lauri huokasi helpotuksesta ja alkoi jälleen ajaa. Ajatuskin alkoi
jälleen tehdä työtä.
Maanviljelijä on Jumalan sukua enempi kuin muut ihmiset. Niinkuin
Jumalan sanotaan maailmanpellostaan milloin korjaavan pois sen, joka
hänen tarkoituksilleen niin soveltuu ja taas edistävän sellaisen
kehitystä, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu, -- samoin
tekee myöskin maanviljelijä. Hänkin hävittää ja pois korjaa kun
hänen tarkoitusperänsä niin vaativat, ja taas elvyttää ja auttaa
edistymään, kun se hänelle paremmin soveltuu. Maanviljelijä muokkaa
ja mullistaa peltojaan samoin kuin Jumalakin maailmaansa, milloin
yhtäällä milloin toisaalla. Ja niinkuin ihmiset sielunhädän
äärimmilleen kehittyessä turvautuvat Jumalaan, niin he leivän hädän
äärimmilleen kehittyessä turvautuvat maanviljelijään -- --
Ruuna haukkaili heinää ja käveli varmasti. Niittokone surisi.
Pää hiukan alas painuneena asteli Lauri perässä.
-- Hm hm -- Ehkä me nyt, ruuna, sentään veisasimme yli urkujen,
hymähti hän ja heilautti kättään.
-- Mutta totta se on sittenkin, sanoi jälleen ja korjasi ryhtiään.
* * * * *
Kun Hakavainio tuli kokonaan niitetyksi, heinät haravoiduiksi ja
kekoihin pannuksi, oli päivä vetäytynyt tavallista myöhempään iltaan.
Isä ja Niilo läksivät kotiin oijuspolkua. Laurin takki oli jäänyt
veräjälle maantien viereen. Hän meni sitä noutamaan. Etäämpänä
maantiellä tuli poika ja tyttö polkupyörällä ajaen. Lauri viivytteli,
nähdäkseen ketä ne ovat. Lähemmä tultua jo ne tunsikin. Ne olivat
Niinilän Anni ja Pieliskylän uusi kansakoulunopettaja.
-- Iltaa. Myöhällepä nyt on pitänyt olla, sanoi Anni hymyillen.
-- Iltaa! Toisinaan pitää olla hiukan myöhemmällekin, vastasi Lauri.
Pyöräilijät menivät. Lauri katsoi heidän jälkeensä. Kääntyi sitten ja
läksi kotiin.
-- Anni oli kovin hyvällä tuulella. Mistä vain mahtoi johtua?
Johtuiko siitä kun näki minut vai siitäkö, kun sai ajaa opettajan
kanssa? mietti Lauri.
-- Herran kanssa, lisäsi purevasti.
Puraisu oli tähdätty opettajaan.
Vähän matkaa mentyään Lauri taas kääntyi katsomaan sinne mihin
suuntaan opettaja ja Anni menivät. Heitä ei enää näkynyt.
-- Ilostuikohan se Anni siitä, kun näki minut? Tahi jos se vain
olikin iloinen siitä, kun sai opettajan kanssa ajella -- --?
Kotikin jo alkoi näkyä. Harmaana ja jotenkin rottelomaisena se seisoi
autiolla paikallaan, ympärillään muutamia suuria kiviä. Parina
kolmena viimeksi kuluneena kesänä istutetut, vielä kituvat koivut
eivät paljoakaan pystyneet väriä antamaan.
Hän vertaili sitä Annin kotiin, joka oli maalattu ja siistitty sekä
muhkean puutarhan ja puiston ympäröimä. Sitten hän vertaili itseään
ja opettajaa. Hän paikkahousuissa ja paulapieksuissa, naama hikinen
ja liivin aukosta näkymässä likainen paita. Opettaja kravatti
kaulassa, nauhakengissä ja aina pyhäpuvussa, pestyin kasvoin ja tukka
kammattuna.
Hienoa pilveä alkoi kerääntyä Laurin sielun sunnuntaipuolelle.