Lauri alkoi jälleen lukea muutakin kuin ammattikirjallisuutta.
Hän ahmi romaaneja, kertomuksia ja runoja, kirjan toisensa perään
niinkuin nälkäinen syö. Hän tunsi sekä kylläisen tyydytystä että
pitkällisestä sairaudesta toipuneen yhä uusiutuvaa nälkää.
Se mikä hänessä silloin teki kuolemaa virkosi jälleen.
Hän luki, tai oikeammin sanoen eli 'Panun'. Hän oli mukana
Kontojärven markkinoilla ja pappilassa. Hän harhaili metsässä Karin
kanssa, kun tämä suri Annikin hukuttautumista. Karin kanssa hän
kuunteli, kun Jorma soitti kannelta Annikin haudalla. Kari ja Annikki
-- Lauri ja Anni -- nimissä on yhtäläisyyttä. Tulleeko kohtaloissakin
samoin olemaan -- --?
-- Jos joku ryöstäisi häneltä Annin niinkuin Karilta ryöstettiin
Annikki, ja Anni kuolisi niinkuin kuoli Annikki -- --
Lauri teki ystävyysliiton Karin kanssa. Ja kun kosto vihdoin tapasi
voudin, joka Annikin rekeensä raastoi, oli Lauri tyytyväinen samoin
kuin silloinkin kun Panu kirkon kellariin salpautui ja vihdoinkin
joutui kiikkiin.
Hän luki 'Lastuja' ja juopui.
Hän oli lukenut ne jo joskus ennenkin, ja olihan hän jo ennenkin
nähnyt metsiä ja metsäpolkuja, niittyjä ja niittylatoja, kirkkaita
kesäpäiviä, sateisia syyspäiviä ja talvisia tuiskuja, ihmisiä, elämää
ja elämänkohtaloita. Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisi
mitään näistä koskaan ennen nähnyt.
Lapsena oli hän usein toivonut sitä, että voisi ymmärtää hevosten ja
lehmäin ja lammasten, kanojen, puiden, kukkien, lintujen ja kaikkien
puhetta. Ja nyt hän ymmärsi -- kaikkien puhetta.
Talvipakkasella metsään mennessä tiaiset visertelivät puissa tien
vierellä.
-- Kylmäkö pakkaa? kysyi Lauri.
Tiaiset vastasivat myöntävästi.
-- Ehkäpä se siitä vielä lämpiääkin, lohdutti Lauri.
Siihen tiaisetkin luottivat, että ehkäpä se vielä lämpiääkin.
Lauma peltopyitä juoksi hangella kuin joukko tuulen eteenpäin
työntämiä palloja.
-- Nälkä -- nälkä, kuului niiden kirskahtelu Laurin korvissa ja löi
mielen sameaksi.