Sunnuntaina aamupäivällä makaili Lauri Alaniemen Miskan kanssa
Alaniemen aitan seinävierellä varjossa, yhtä ja toista jutellen.
-- Olitko sinä kylillä eilen illalla? kysyi Miska.
-- En. Olin koko illan kotona, vastasi Lauri. Olitko sinä kylillä?
kysyi sitten.
-- Olin minä vähän tuossa raitilla, sanoi Miska välinpitämättömästi.
-- Täällä oli poikiakin taas eilen, sanoi jälleen hetkisen kuluttua,
tunnustellen herättääkö se Laurin mielenkiintoa.
-- Jassoo -- Ketä? kysyi Lauri vilkkaasti.
-- Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu. Olivat yrityksiä tekemässä.
-- No onnistuivatko?
-- Siinäpä tuo oli. Pojat kävivät joka talon ovella jossa vain
tiesivät tyttöjä olevan. Meidän kylän pienet kersat kulki perässä
vahtien, ja aina kun pojat tulivat takaisin, niin jostain nurkantakaa
huutelivat: "rokkaa tuli, saako tulla syömään?" Savistoon ne viimein
pääsivät sisälle, kertoi Miska.
Lauri hymähteli.
-- Kyllä ne ovat aika jehuja ne Jussi ja Tuppu, sanoi Miska jälleen.
-- Ovat! Ja Saviston Lissu myöskin koko ryökäle, kun tuollaisten
kanssa riekalehtaa -- nuorisoseuran johtokunnan jäsen! kiivaili Lauri.
-- Mitähän siinä oikeastaan takaa ajettiin, kun valittiin se Lissu
johtokuntaan? Olisihan niitä nyt ollut parempiakin -- Niinilän Anni,
Katajiston Maiju ja monta muuta, ihmetteli Miska.
-- Sika tietää! tuhahti Lauri. -- Ehkä valittiin esimerkiksi seuran
nuoremmille jäsenille.
Miska naurahti.
Oltiin vaiti.
Lauri kääntyi selälleen, taivutti kädet pään taakse ja katseli pilviä.
-- Niinilän Anni ja Pieliskylän opettaja ajelivat tässä eräänä iltana
niin kahden kahtuustaan että -- --. Eihän niillä vain mahda olla
jotain aikeita? puheli Lauri pilviä katsellen.
-- Puhutaanhan niistä sellaisia. Etkö sinä ole kuullut?
-- En minä ole mitään kuullut.
-- Vai et sinä ole kuullutkaan! ihmetteli Miska. -- Niistä on jo
kauan puhuttu sellaista. Menneestä talvesta alkaen -- melkein heti
siitä alettiin hohajamaan kun se opettaja tuli tänne. Nyt kesällä
kun opettaja on ollut vähän aikaa poissa, kuuluvat olleen ahkerassa
kirjevaihdossa.
-- Kumma, etten minä ole mitään kuullut! ihmetteli Lauri ja räpäytti
silmiään.
-- Et ole sattunut sellaiseen tilaisuuteen, sanoi Miska. Pienen
väliajan pidettyään hän jatkoi:
-- Joo... Opettajan rouva Annista uhkaa tulla. Ja kyllä Anni siksi
kelpaakin siinä kuin joku toinenkin. Minkälainen mies tuo opettaja
sitten lie. Siivolta ja sopivalta se kyllä näyttää, mutta -- ei niitä
herroja paljon tiedä mitä ne ovat.
Miska haukotteli, kääntyi selälleen ja katseli pilviä hänkin.
-- Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka
Kullassa ruskotelkoot.
Toivot on turhia, vaikka ne kuinka
Onnea uskotelkoot,
puhkesi sitten lausumaan.
Lauri vavahti ja yritti päätään kääntämättä nähdä Miskan silmiin.
Miska vihelteli hiljaa, sitten alkoi hyräillä jotain säveltä ja
vihdoin puhkesi ääneen laulamaan.
Penkoilin peltoa aamusta asti,
Taivas se kylvöni satehella kasti,
Nousisko siitä lapsille muruja,
Nousisko siitä lapsille suruja?
Turpeita käännän, ojitan, äistän,
Hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä,
Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa
Jyväni itää mustassa mullassa.
Kynnän ja kylvän, ja savuaa kaski,
Kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski,
Niittäiskö lapset pehmeitä muruja,
Muistaako lapset taatonsa suruja?
-- Oletko sinä innostunut maanviljelykseen? kysyi Lauri ja kääntyi
toiseen asentoon.
-- Siitäkö meinaat kun tällaisia laulelen? naurahti Miska.
-- Niin -- ja muutenkin.
-- Tiedä -- kuinka innostunutkaan tuota on, mutta minnepä tästä
muuallekaan menee paremman hakuun, vastasi Miska venytellen.
-- Menisitkö sitten jonnekin muualle mieluummin?
-- No tottavie! Jos minulla olisi niin hyvä pää kuin sinulla, eikä
olisi niin paljon noita nuorempia sisaria ja veljiä kuin niitä
minullakin on, niin en totisesti minä tässä olisi. Ei tämä maan
rääppiminen niin hauskaa ja runollista ole kuin miksi herrat sitä
sanovat.
Puhuessaan oli Miska kääntynyt ja tavoitti räystääntipunnan vakoon
seljennyttä kiveä.
-- Niinkö luulet? kysyi Lauri.
-- Enkä vain luule. Minä sen tiedän, vakuutti Miska. -- Miksei se
silloin ole runollista ja hauskaa kun saa keppi kädessä maantiellä
pasteerailla ja katsella kuinka toiset hikipäässä raatavat. Silloin
siihen kukaties voisi innostuakin. Mutta toista on, kun sitä joutuu
itse tekemään. Minä uskallan vaikka vetoa lyödä, että jos kaikki
ne, jotka niin paljon puhuvat ja kirjoittavat talonpojan elämän
runollisuudesta, itse joutuisivat tähän runollisuuteen, niin toisin
he ajattelisivat.
Miska kääntyi jälleen selälleen ja veti lakin silmilleen.
Lauri kuunteli vain puolella korvalla eikä sanonut mitään.
Kuin äskeistä lausettaan korjatakseen sanoi Miska:
-- Se puoli maanviljelyksellä on että siitä kaikki elävät. Niin että
se joka sitä harjoittaa, elättää työllään kaikkia muita ihmisiä.
-- -- Taidetaanpa se joskus maailmassa tulla huomaamaankin. Nyt ei sitä
huomata.
Sitäkin kuunteli Lauri vain puolella korvalla. Yht'äkkiä hän
mietteissään virkkoi:
-- Vai niin arvelet, ettet minun sijassani ollen jäisi
maanviljelykseen.
-- En jäisi. Sinä et ole työmies, vastasi Miska lyhyesti.
Sitä seuranneen äänettömyyden katkaisi maantieltä kuuluva rattaiden
jymy.
-- Eihän nyt kirkosta jo tulla? huudahti Miska ja katsoi kelloon. --
Joo, kello on koht'sillään kaksitoista. Syömään tästä pitää mennä,
että ehtii juhlille. Minullakin melkein arkireput yllä.
Pojat nousivat ruumistaan oikoen.
-- Tule meidän kautta, niin saadaan mennä yhtä matkaa, sanoi Lauri.
-- Eikö sinunkaan tarvitse ennen mennä?
-- Ei. En minä kuulu juhlatoimikuntaan.
Lauri hypähti pyörän satulaan ja läksi ajamaan kotiin. Miska meni
tupaan.
* * * * *
Nuorisoseuran kesäjuhla oli järjestetty Reijolan vainionlatvassa
olevaan Putkon mäkeen. Tie maantieltä sinne oli lyhyiden paalujen
päähän lyödyillä riu'uilla erotettu kesantopellon reunasta. Tien
toisena rajana oli oja ja ojan toisella puolella alkoi Reijolan
ruisvainio. Tien maantien-puoleiseen päähän oli pystytetty
kummallekin puolelle pitkä salko, ja molempain salkojen päässä liehui
sinivalkea lippu. Mäelle johtavan portin pielinä oli samallaiset
lipputangot ja liput sekä päällä tangosta toiseen ulottuva leveä
nauha, johon oli suurilla kirjaimilla piirretty: TERVE TULOA.
Juhlakenttä oli hauska ja tunnelmia herättävä. Siinä oli aikoinaan
ollut ihmisasunto. Ruohoa kasvavat syvänteet ja pengermät, joista
peruskiviä pisti näkyviin, olivat siitä todisteena. Tiheää kuusikkoa
kasvavain mäkinystyjen välit olivat olleet peltona. Nyt ne kasvoivat
ruohoa, ja kuusikko kasvoi ympärillä niinkuin seinä, muodostaen
hauskoja lokeroita ja aukeamia, portteja ja majoja.
Suurin aukeama, josta oli vapaa näköala viljaa kasvaville vainioille
ja lähimäisiin kyliin, oli muodostettu varsinaiseksi juhlakentäksi.
Ympärillä olevaan vihreään kuusiseinään oli aseteltu lippuja hauskaan
järjestykseen. Varsinainen juhlalippu hulmusi suuren kuusen latvassa.
Kuusen juurella oli iso laakea kivi. Se oli lehvillä ja kuusenoksilla
somistettu puhujalavaksi, ja sen vieressä oleva pieni kuusimaja sai
olla soittolavana. Juhlakentän perältä tultiin urheilukilpailuja
varten varatulle kentälle, jossa korkeushyppytelineet, ponnistuslauta
pituushyppyä varten ja muut urheiluvälineet olivat valmiina.
Juhlakentän sivulla oli kapea aukko, jossa kaksi tuuheaa kuusta
seisoi portinpielinä ja katoksena. Siitä tultiin ravintolaan, jonka
tytöt olivat itse somistaneet.
Kaikkialla ihmistyö sievästi täydensi luonnon työtä. Ihastuneita
huudahduksia kuului joka taholla herättäen tyytyväisyyden hymyn
juhlatoimikunnan jäsenten kasvoille.
Aurinko paistoi kauniisti, heikko etelätuuli hiljalleen huojutteli
kuusien latvoja ja liehutteli lippuja. Juhlatunnelma yleisön
ydinjoukossa virisi.
Soittokunta kutsuttiin kokoon. Pojat tulivat mikä ravintolasta,
mikä urheilukentältä ja mikä mistäkin ja tavallista juhlallisempina
virittelivät torviaan. Vihdoin olivat kaikki valmiina, johtaja
antoi merkin ja "Jumala ompi linnamme" alkoi vyöryä kuusimajasta,
levittäytyä metsään ja tuulen kantamana kauas vainioille ja kyliin.
Sävelten vaijettua ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljainen humina
luonnon kanteleen antamana loppusäveleenä.
Pieliskylän opettaja nousi puhujapaikalle ja juhlatoimikunnan
puheenjohtajana lausui yleisön tervetulleeksi.
Lauri ei paljoakaan kuullut opettajan puhetta. Hän etsi Annia,
nähdäkseen mitä tuo nyt tuumannee kun opettaja on puhumassa. Erään
syvänteen reunoilla istuvassa tyttöparvessa hän vihdoin hänet
huomasikin. Näytti kuin olisi Annikin jotain etsinyt. Puhetta hän ei
ainakaan kovinkaan hartaasti kuunnellut. Heidän katseensa sattuivat
yhteen, Anni hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi. Ilon väläys sykäytti
Laurin mieltä. Häntäkö se Anni etsikin --?! Jos se ei olekaan totta
mitä Miska tiesi aamulla -- -- Jos Miska vain yrittikin puijata
häntä -- --
Lauri alkoi etsiä Miskaa katseillaan ja löysikin hänet vanhalla jo
nurmettuneella kiviaidalla istumassa. Rauhallisen yksivakaisena kuten
aina katseli Miska eteensä ruohikkoon, Hänestä ei mitään selkoa
saanut.
Jälleen antoi Lauri katseensa mennä sinne missä Anni oli.
Anni oli suloinen siinä istuessaan vihreällä nurmikolla
vaaleanpunainen kesäpuku somissa laskoksissa pää hieman kallellaan ja
kysyvä kaihon sävy ruskeissa silmissä.
Laurin sydän lämpeni kun hän sinne katsoi. Anni on hänen! Opettajalla
ei ole häneen mitään oikeutta. Ja mitäpä Anni opettajasta
välittäisikään -- vedentuomasta miehestä.
Uhkamielinen katse sinkosi Laurin silmistä opettajaan juuri kun
tämä tuli alas puhujan paikalta ja yleisö puhkesi mietoihin
kättentaputuksiin.
Katajiston Maijun runo meni Laurilta ohitse. Hän sen ajan mietti sitä
mahdollisuutta että jos se Miska siellä aitan luona yrittikin vain
puijata häntä.
Juhlapuhujaksi oli saatu Reijolan isännän veli, kansakoulun opettaja,
joka oli sattumalta kotipaikoillaan vierailemassa. Hänellä oli etevän
puhujan maine ja hänen puhettaan odotettiin suurella uteliaisuudella,
Olihan hän oman seudun lapsia.
Kun soittokunta oli soittanut muutamia kappaleita, puhalsi se
fanfaarin ja sitten hajosi. Silloin nousi puhuja puhujapaikalle.
Silmäili hetkisen juhlakenttää ja yleisöä. Sitten hän alkoi.
Aluksi hän viittasi siihen että nyt ollaan juhlimassa kodin
raunioilla. Hävinneen kodin. Mikä tämän kodin on hävittänyt, sitä
me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että tässä on iloittu kodin
iloja ja surtu kodin suruja. -- Onko tässä ollut onnellinen koti
vaiko onneton koti? Sitäkään me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme,
että jos se koti, joka tässä on ollut, on ollut oikeille perusteille
rakennettu, niin se on ollut onnellinen koti.
Sitten alkoi hän puhua kodin arvosta ja kotionnen ehdoista.
Yleisö kuunteli suu ja silmät auki.
Kesken puhetta kuului naurun rämähdys. Se kajahti rumasti. Kaikki
kääntyivät katsomaan sinne päin mistä se kuului. Puhujakin vilkasi.
Siellä oli jossain nurkkauksessa viisi kuusi poikaa, joilla näytti
olevan omat vehkeensä. Lauri huomasi että Niilokin oli siellä ja
punastui sekä harmista että häpeästä.
Säikähdys meni ohi ja puhuja sai jälleen yleisön haltuunsa. Kun
hän puhui ihanteellisesta kodista, etsi Laurin katse taas Annin
katsetta. Mutta Annin katse oli niin naulittuna puhujaan ettei
Lauri tavannutkaan sitä. Anni näytti suorastaan imevän jokaisen
sanan mikä puhujan suusta tuli ja Lauria vapisutti ajatus, että jos
Anni sittenkin on hänen, ja sen ajatuksen yhteydessä kuva siitä
ihannekodista jonka he perustaisivat.
Kun puhuja pääsi loppuun oli Laurikin päässyt varmaan päätökseen että
tänä iltana hän tunnustaa Annille kaikki -- --
* * * * *
Putkon mäessä oli taas hiljaista. Liput lerpattivat alaspäin, kuusien
varjot ulottuivat tallattujen nurmikkojen laidasta toiseen.
Pari avojalkaista poikasta kierteli kentällä pääsylippuja, kuvallisia
käärepaperien palasia ja paperossilaatikoita etsimässä --
Juhlayleisö ja sen mukana myöskin juhlatunnelma oli siirtynyt
Putkonmäestä seurahuoneelle. Siellä oli iltama jo pidetty puheineen,
soittoineen ja kuvaelmineen. Penkkejä läjättiin seinille, soittokunta
asetteli itseään näyttämölle. Pojat taskupeilin valossa kampaavat
tukkaansa ja suoristavat takkejaan. Tytöt samoin asettelevat
tukkalaitteitaan näyttelijäin pukuhuoneessa olevan peilin edessä.
Tuudittava valssin sävel alkoi virrata näyttämöltä.
Lauri seisoi salin oven pielessä. Heti ensi sävelen kaikuessa hän
läksi ottamaan Niinilän Annia tanssiin. Pieliskylän opettaja ehti
kuitenkin ennen ja vei Annin.
Lauri pyörähti takaisin ja meni ulos. Käväsi katsomassa
polkupyöräänsä veräjän vieressä. Takaisin tullessaan hän sattumalta
vilkasi vaatesuojaan. Siellä Pieliskylän opettaja juuri auttoi takkia
Niinilän Annin päälle.
Lauri tunsi verensä hyytyvän. Jotenkuten tuli hän ravintolaan ja
jäi pihalle antavan ikkunan luo seisomaan. Anni tuli juuri sen
ikkunan alta ottamaan polkupyöräänsä ja Laurista tuntui siltä kuin
horjahtaisi taakse päin.
Opettaja seisoi veräjän luona pyöränsä kanssa ja odotti Annia. Sitten
he nousivat kumpikin pyöräinsä satulaan ja ajoivat pois.
Lauri nieleskeli kurkkuun nousevia paloja ja räpytteli sumentuvia
silmiään.
Salista tuli ravintolaan kaksi tyttöä toistensa käsikoukussa kiikkuen
ja kovaäänisesti nauraen.
Lauri heräsi ja huomasi missä on. Raa'asti hän tappoi sen joka
nosteli paloja kurkkuun ja sumua silmiin. Sen sijalle jäävään
tyhjyyteen alkoi nousta jotain kylmää ja raakaa, joka ensin hiljemmin
mutta vähitellen yltyen kehotteli: kosta, kosta! Veri alkoi kiehua.
Kosta! Kosta! jyskytti aivoissa. Kosta, kosta! pursutti sydämessä.
Hurja välke silmissään meni Lauri saliin, otti Saviston Lissun
tanssiin ja villillä vauhdilla kiidätteli häntä ympäri salin toisten
parien ohitse ja toisia kolhien, näkemättä toisten kummastelevia ja
harmistuneita silmäyksiä.
Hän pusersi Lissun kättä. Lissu ei vastannut. Hän kuiskasi Lissulle.
Lissu ei vastannut siihenkään. Katseensa vain jäykistyi ja suuntautui
sivulle.
Lauri vei Lissun paikalleen ja meni itsekin istumaan vastaisella
puolella olevalle vapaalle sijalle.
Oli kuin olisi potkaistu sydänalaan ja sitten pistetty pihalle.
Soittokunta lopetti sen kappaleen. Salissa heräsi puheen sorina.
Laurikin havahtui, kohotti päätään kuin unesta heräävä ja tylsästi
katseli yli salin. Kun soittokunta jälleen alotti uuden kappaleen,
riuhtasi hän itsensä irti, hyökkäsi ensimäisenä lattialle ja tanssi
kuin villi. Niin meni tanssi toisensa perään, kunnes hän yht'äkkiä
keskeytti, heitti tyttönsä sinne päin, josta oli hänet ottanutkin
ja juoksujalassa kiiruhti ulos. Sieppasi eteisen naulalta lakkinsa,
piha-aidan viereltä pyöränsä, hyppäsi satulaan ja pani pyörän
lentämään.
Kotitien haaraan tultuaan hän viskasi pyörän ruispeltoon ja läksi
riihen sivutse pellonpiennarta pitkin jokea kohti juoksemaan -- --
Joki virtaili yön hiljaisuuden verhoamain rantainsa välissä tyynenä,
kylmänä, kaikesta välinpitämättömänä ja mustana. Ylempää kuului
Kärppäkosken kumea kohina. Lauri säpsähti ja pysähtyi rannalle.
Tuollaisena ei hän muistanut jokea koskaan nähneensä --
Kuta kauemmin hän tuijotti joen mustaan kalvoon, sitä kylmemmältä se
tuntui. Se aivan kuin selkänsä käänsi hänelle.