Elämä tuntui niin suloiselta ja suruiselta. Se hymyili kyynelten
takaa -- --
"Elämäni onnella on yrtti katkera
Keskellä nuorta eloain se aikoo puhjeta",
hyräili hän laulun herättämän mielialan vallassa.
Hän ajatteli sitä tiistai-iltaa ja Annia -- ja samassa muisti sen
lehmän siellä Alaniemen tarhapihalla -- --.
Kaikki sekaantui, sotkeentui ja särkyi.
Hänen teki mielensä istua pellon pientarelle ja ajatella vielä kerran
kaikki oikein perinpohjin.
Mutta paraneekos se sillä? Sauna vain jäähtyy.
Hän pani hevoset laitumelleen ja lähti kotiin.
Hänessä ikäänkuin taisteli kaksi valtaa. Toinen, viehkeä ja suloinen,
kuiski:
-- Nyt on lauantai-ilta. Mene lemmittysi luo! Niin kaikki toisetkin
tekevät. Sulje hänet syliisi ja avaa hänelle sydämesi, niin sinä saat
rauhan.
Suloisesti väristen kuunteli Lauri tätä.
Mutta sitten nousi toinen ja sormi kohollaan varoitti:
-- Älä mene! Nainen saa kyllä turvautua mieheen, mutta mies ei
saa turvautua naiseen. Miehellä pitää ensin itsellään olla varma
pohja jolla seisoo, ja vasta sitten on hän oikeutettu pyytämään
rakastettuaan kanssaan tälle varmalle pohjalle. Sinulla ei ole
tällaista. Sinulla ei ole minkäänlaista pohjaa.
Vaieten alistui Lauri tämän jälkimäisen tahtoon.
Hänellä todellakaan ei ollut minkäänlaista pohjaa. Hän häilyi vain
tyhjässä ilmassa.
Juuri tänäänkin on hän miettinyt, että millekähän toimialalle hän
oikeastaan kelpaisi? Eikä ollut saanut selvyyttä.
Ja kuitenkin juuri siitä täytyisi olla selvillä ennen kun -- --.
Täytyy ensin löytää tukeva oksa tai suojaisa mättään kylki ennenkuin
voi pesää rakentaa -- --
Saunalle mennessään hän näki poikia maantiellä polkupyörillä
ajelemassa, ja silloin hän teki kapinan.
-- Ei noilla muillakaan sen parempaa pohjaa ole! Minkä tähden minulla
se pitäisi olla!
Yhteisvoimin sen suloisen ja viehkeän kanssa he löivät kumoon sen
järkevän ja totisen, joka sormi pystyssä varoitteli.
Lauri päätti mennä Annin luo.
Mutta kun hän saunasta tultuaan vielä lämpimänä ollen alkoi
pukea pyhäpukua päälleen, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi ja
voimattomaksi, että kesken pukeutumista istahti pöydän luo ja käsi
poskella tuijotti pöytään. Ja vihdoin alkoi jälleen riisua.
-- Kyllä se järkevä ja varoittava sittenkin on oikeassa. En ole vielä
kyllin ansiokas.
Raskaasti huoaten ja puolittain kyynel silmässä kömpi hän peiton alle
sänkyyn.
Yöllä näki hän unta:
Hän istui Perähaan aidan vieressä lähellä Kolunmäen polkua. Oli
pimeä syysyö. Satoi ilkeää tihusadetta, tuuli ja oli kylmä. Mutta
hänen ei ollut kylmä. Hänellä oli kädessään kirja, ja siitä säteili
häneen jotain kirkasta ja lämmintä. Se lämmitti häntä, valaisi hänen
ympäristöään ja kuivasi hänen vaatteensa. Hänen oli hyvä siinä olla.
Kun hän siitä heräsi, olivat hänen aivonsa ankarassa pinnistyksessä.
Hänen piti muistella jotain asiaa, ja se oli aina tulemaisillaan
hänen mieleensä.
Vihdoin se tulikin. Hän muisti ne vuodet, jolloin hän illoin ja
pyhäisin lueskeli romaaneja, runoja ja kertomuksia.
Ne muistuivat hyviltä ne vuodet. Ei mitään raatelevia ristiriitoja.
Jos joskus jotain karvasta sattuikin, niin se unhottui pian, kun vain
pääsi hyvän kirjan pariin.
Oli kuin olisi jotain alkanut hänessä herätä, ja oli kuin se herääjä
olisi vaatinut jotain. Ruumiillista nälkää muistuttava henkinen
tyhjyyden tunne alkoi vallata mieltä. Ja jonkinlaisena uutuutena
hänelle selvisi, että hän ei ollut sen luentokurssitalven jälkeen
lukenut juuri mitään muuta kun maatalouskirjallisuutta. Nytkin oli
hänellä pari sellaista kirjaa lainassa. Ja hän luki niitä jo toiseen
kertaan. Hän oli saanut itselleen sen uskon, että kaikki muu on
joutavaa ja tämä yksin on tarpeellista.
Mutta nyt se, mikä hänessä heräsi, ei luvannutkaan tyytyä näin
kuivaan ruokaan. Yhä voimakkaammin se tuntui vaativan jotain
mehukkaampaa ja maukkaampaa. Se aivan kuin uhkasi kuolla, ellei sitä
saa.
Sen kuolema tuntui kuitenkin aivan yhtä katkeralta kuin jos Anni
olisi kuollut.
Ja Lauri lupasi tyydyttää sen vaatimukset.
Hän oli kääntynyt lattialle päin ja katsoi kuuta, joka paistoi
suoraan hänen sänkyynsä. Oli niin ihmeellistä -- --.
Aivan kuin hellästi rakastava isä olisi sieltä katsellut
lemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon, ja jota hän tahtoo tukea
elämäntaisteluissa.
Hän katsoi ja katsoi, ja vihdoin alkoi tuntua siltä kuin hän.
olisi uppoamassa jonnekin, jossa hellät ja rakastavat kädet hänet
vastaanottavat.
* * * * *
Aamulla toisten vielä nukkuessa, juuri kun auringon ruso alkoi näkyä,
hän kirjoitti päiväkirjaansa:
"Olen elänyt raskaan ristiriitain viikon. Sieluani on revitty ja
raadeltu. Se on ollut kuin kahteen villiin hevoseen sidottuna, jotka
kumpikin ovat kiskoneet eri suuntiin.
"Viime yönä raatelu vasta alkoi helpottaa. Oli niin hurmaava, hillitty
elokuun kuutamo. Makasin. Kuu paistoi suoraan sänkyyni. Katsoin sitä.
Ja minusta tuntui kuin hellästi rakastava ja lastensa kohtaloita
osanotolla seuraava isä sieltä katselisi lemmikkipoikaansa, josta hän
toivoo paljon.
"Sydämeni täytti onni vallan huumaava. Sydämeni oli kukkuroilleen
täysi. Ja kuitenkin sieltä puuttui jotain. Kuta täydempi sydämeni
on, sitä syvemmin minä kaipaan. Kaipaan _häntä_. Häntä, jolle voisin
kaikkeni kertoa, avata pakahtuvan sydämeni, enkä tarvitsisi pelätä,
että hän nauraa -- --
"Ja kuitenkaan minä en saa häntä nyt vielä omistaa. Minussa on joku
ääni, joka sanoo etten saa, että minusta täytyy ensin tulla oikea
mies. Ja minä tottelen tätä ääntä. Minä koetan ensin kasvattaa
itsestäni miehen. Ja kun sen olen tehnyt, niin sitten -- --!
"Siihen mennessä koetan löytää tukea ja lohtua muualta. Mistä? Sekin
minulle viime yönä selvisi."