Leppirannan leikkuupäivä valkeni poutaisena ja lupaavana. Kaikki,
jotka olivat pyydetyt leikkuulle, myöskin tulivat. Päivä muodostui
rattoisaksi. Juteltiin ja laskettiin leikkiä, naureskeltiin,
lauleltiin ja veisailtiinkin, ja miehet pistelivät kaksihaaraisia
tähkiä lakkeihinsa. Vieno tuuli hiljalleen huojutteli laihoa,
hiveli aidoille ja pientareille jääneitä vaatteita ja vilvoitteli
leikkaajain hikisiä ruumiita.
Kun ilta tuli, oli Hakavainio leikattuna. Kivistäviä ja väsyneitä
ruumiitaan oikoen, mielessään suoritetun työn tuottama rauhaisa
tyydytyksen tunne, läksivät toiset pois. Lauri vain jäi lyhteitten
kuhilaillepanoa lopettamaan.
Hänen mielialansa ei ollut keveimmillään.
Hän ei saanut mielestään pois sitä tapausta Alaniemen tarhapihalla.
Kuin raskas pilvi se asusteli siellä, uhaten peittää hänen
maanviljelijäihanteensa, sen, josta paulapieksut ja paikkahousutkin
olivat saaneet runollisen hohteen.
Tuskissaan kamppaileva lehmä ja siitä kauppaa tekevä ihmisjoukko sen
ympärillä -- --
Kuuluuko se sellainenkin maanviljelykseen?
Vaikka hän olisi mitenpäin asiaa ajatellut, niin aina hän tuli samaan
tulokseen: eihän sellainen ole maataloudessa mitään tavatonta.
Mutta mitään kaunista se ei ole -- eikä runollista -- eikä ylevää.
Päinvastoin.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä ilkeämmältä se tuntui.
Pidellä elävää aistimilla varustettua olentoa kuin elotonta
möhkälettä! Ja tehdä loppu sen elämästä silloin kun tahtoo -- --
Onko ihmisellä edes oikeuttakaan sellaiseen --? Kun olisikin
sellainen luonto kuin Miskalla! Ettei arkailisi mitään. Rehaisi
vain niin että tullen mennen! Sellainen luontohan sitä maamiehellä
oikeastaan pitäisikin olla. Jolla ei sellaista luontoa ole, niin -- --
Siitä haarautui ajatus taas monelle taholle, ja vihdoin hän joutui
epäilemään, että onkohan hänellä oikein todellisuudessa sellaisia
ominaisuuksia, että hänestä voisi tulla oikea maanviljelijä.
Talvellakaan, silloin kun hän riihirankoja ajoi ja tamman jalka
putkahti metsässä jonnekin kiven rakoon niin että tamma kaatui, ei
hän huomannut tammalle siinä mitään sen pahempaa tulleen ennenkuin
Häkkilän isäntä vastaan tullessaan kysyi että: mikä tamman jalkaan
on tullut, kun se onnahtelee? Vasta silloin hän huomasi, että tamma
todellakin ontui. Ja rupesikin ontumaan niin pahasti, ettei pariin
viikkoon sopinut kuorman eteen valjastaa. Ja kun isä huomenisin toi
rankakuormaa samasta paikasta, sanoi hän että tamman jalasta oli
juossut vertakin hangelle.
Sitäkään ei hän ollut huomannut. Niin hartaasti hän oli silloin
ajatellut ja suunnitellut sitä kuinka hänen isännäksi tultuaan metsää
ruvetaan hoitamaan ja hakkaamaan -- --.
Ja silloin keväällä kun Pikkuviidan kydölle latoa tehtiin -- --! Kun
ei hän mitenkään tahtonut saada nurkkaa kolotuksi hyvin. Milloin se
irvisti yhdeltä, milloin toiselta puolelta, ja kun hän aikansa sitä
korjaili, kului kolo niin syväksi että täytyi panna lastua väliin.
Olkien katolle levittäminen ei myöskään käynyt niin kuin isä olisi
tahtonut. Isä oli tyytymätön, mutta hän lohdutti itseään sillä että
hänen isännäksi tultuaan ei niittylatoja tehdäkään tällä tavalla. Ne
tehdään laudoista, katetaan päreillä ja maalataan punaisiksi -- --
Kartanon oli hän -- mielikuvituksessaan -- moneen kertaan repinyt
alas, uudestaan rakentanut ja maalannut -- --
Ja todellisuudessa hän ei ollut tehnyt mitään -- -- Haaveillut vain
-- --
Alaniemen Miska oli keväällä nuoremman veljensä kanssa uudistanut
liiverirakennuksen pihalla, rakentanut kaksi niittylatoa -- ja
hevoset hän kengittää yksin -- ja teurastukset toimittaa ja hommaa
kaikin puolin niinkuin oikean talonjussin pitääkin. Miska ei haaveile
turhia. Elää vain ja hollastaa. Ja niinhän sitä pitäisikin -- --!
Kun vain voisi -- --.
Keskiviikosta alkaen olivat tällaiset ajatukset yötä päivää häntä
rääkänneet. Toisinaan häntä melkein itketti. Päätä kivisti ja mieli
oli painuneena. Kun nyt juuri, kun hän alkaisi olla Annista varma,
piti tämän sattua.
Mutta kai se on niin että ihmisellä pitää aina olla joku risti.
Jonkinlainen väsähtynyt alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden tunne
alkoi vallata, kun tähän saakka ehti. Ja tämän päivän vilkas elämä
oli häntä auttanut pysymään siinä mielialassa, vieläpä sitä hiukan
keventänytkin.
Mutta vilpittömään iloon saakka se kuitenkaan ei jaksanut nousta.
* * * * *
Syötyään meni Lauri Perähakaan hevosia juottamaan.
Taivas oli selkeä, aurinko oli putoamaisillaan metsän taakse ja
ilmassa oli uneksuva tyyneys.
Sunnuntairauha teki tuloaan maailmaan.
Kolunmäeltä päin kuului laulua.
"Tuolla mun heilani asustelee
Joen toisella puolen,
Jos et sinä tule mua katsomahan
Niin ikävähän kuolen.
Jos et sinä tule mua katsomahan
Niin ikävähän kuolen."
"Tule tule tänne mun sydämmeni lohtu
Ja anna mulle kättä.
Vaikka koko maailma tarjolla ois
Niin sinua en voi minä jättää.
Vaikka koko maailma tarjolla ois
Niin sinua en voi minä jättää."
Sitten oli hiljaista. Laurista tuntui siltä, että laulaja istuu
jollain kivellä käsi poskella.
"Vie, vie järven sini-sinilaineet
Toiveeni toiselle puolen!
Sano, sano rakkaalle kullalleni
Että ikävähän kuolen!
Sano, sano rakkaalle kullalleni
Että ikävähän kuolen",
kuului taas Kolunmäeltä päin surullisen tunteikas laulu.
Nyt tuntui Laurista siltä, että laulaja on puhjennut hiljaiseen
itkuun -- --