Tuli kesä. Lauri oli Takanevalla kyntämässä syksyllä kyntämättä
jätettyä kesantoa.
Hän pysäytti hevosen ja istahti auran sauvalle.
Niin hiljaista ja lämmintä! Ei tunnu tuulenhenkäystäkään. Aurinko
vain paahtaa, ja kuumentunut ilma väreilee latojen seinämillä ja
aitain vierillä kuin olisi se sulaa metallia.
Linnutkin ovat hellettä paossa. Ei kuulu kuin joku yksinäinen
viserrys silloin tällöin.
"Prits, prits, prits."
Västäräkki tuli taas vaolle. Seisoi hetkisen ja keinutteli pyrstöään.
Huomasi madon vaossa. Koppasi sen kiinni, toisen ja kolmannenkin. --
Täyden taakan saatuaan lensi pois. Ladon luona näyttää sillä olevan
pesä.
Västäräkin mentyä oli taas hiljaista kuin leikkuupellolla, väen
päivällislepoa pitäessä.
Lauri pyyhki paidan hihaan hikeä otsaltaan, nousi ja tarttui suitsiin.
-- Lämmintä on ja hiljaista, mutta -- -- Koetetaan taas ruuna! Nooh!
Ruuna jännitti raajansa, ja verkkaan mutta varmasti alkoi aura
luistaa. Viilu irrottui ja kohosi vaarnan päälle kuin epäillen,
taipui siitä siiven alle, ja vihdoin lysähti toista viilua vasten,
aivan kuin olisi huomannut että juuri näinhän se parhainta onkin.
Pellosta lensi leivonen. Ei livertäen suoraan ylös, vaan aidalle
lyhyesti kirkuen. Toista vakoa takaisin tullessa se taas läksi
pellosta. Ja niin aina kun Lauri sillä kohdalla tuli tai meni.
-- Mitähän se tuolla tarkottaa? ajatteli Lauri ja ajoi pari vakoa.
-- Onkohan sillä siellä pesä? ajatteli taas, ja vielä pari vakoa
ajettuaan meni katsomaan.
Pesä siellä oli. Viime syksyisessä lehmän jalan jälessä kuivia
kuloheiniä, ei kovinkaan sirosti aseteltuina, ja niiden päällä viisi
puolialastonta leivosen poikaa, jotka kaikki leväyttivät keltaiset
nokkansa ammolleen kun kuulivat että pesälle tullaan.
Lauri seisoi vähän aikaa ja katsoi pesää. Sitten meni jälleen ajamaan.
Mitä tuon pesän kanssa pitää tehdä? Ajaako kylmästi vain ylitse --?
Se ajatuskin jo puistatti.
Nostaisiko toiseen paikkaan? Mahtaisikohan emo siitä sitten enää
välittää, jos sen toiseen paikkaan siirtäisi? Se on leivosten koti,
ja kodin rauhaa ei saa häiritä.
Kunpa se olisikin edes pientareella, mutta kun on keskellä
peltoa -- --
Lauri mietti ja mietti ja joka vaolla tuli yhä likemmäksi pesää.
Hän rupesi puoliselle. Päästi ruunan vieressä olevalle niitylle ja
itse meni ladon seinustalle syömään. Leivosen pesää vain ei saanut
pois mielestään.
Jos siihen jättäisi kappaleen kyntämättä? Silloin ei sen kanssa
tarvitsisi mitään muuta tehdä. -- Mutta taitaisi sekin näyttää
omituiselta -- Ja mitä isäkin sanoisi? Ja Niilo sen pesän kuitenkin
heti hävittää kun tänne lehmäin kanssa tulee -- -- Ja rikkaruohot
siinä pääsevät siemenelle ja leviävät kautta maan.
Taitaa sittenkin olla parhainta kun ei ole tietääkseen koko pesästä.
Ajaa vain sinne menemään. Sielläpä he sitten ovat -- --
Lauri viskoi eväitten loput laukkuun, paneutui pitkälleen ja yritti
nukkua. --
Kun hän taas rupesi ajamaan, ei leivonen enää lähtenytkään lentoon.
Hiukan vain käveli syrjempään ja sieltä katsoi. Lauri käänsi päänsä
toisaanne ja kiiruhti hevostaan.
Lopulta leivonen ei lähtenyt pesästä poiskaan. Hiukan vain
kohottautui ja katsoi Lauriin.
Lauri pysäytti hevosen ja katsoi leivosen tuskaisesti pälyileviin
silmiin, muisti ne avuttomat keltanokkaiset leivosen pojat siellä
pesässä. Ja leivosen laulun hän muisti. -- Eikä ajanutkaan ylitse,
vaan meni ja katkaisi aidasta kaksi seivästä, jotka asetti
pesän molemmille puolille vaon suuntaan, merkeiksi ettei vain
vahingossakaan ajaisi pesään.
Nyt oli taas mieli keveä. Hän kynti ja vihelsi ja piti tarkasti
silmällä ettei vain pesä rikkoontuisi. Kun kynnös tuli niin likelle
pesää, että oli ruvettava vakoa mutkalle ajamaan, ei ruuna ollut
uskoakseen että tässä todellakin pitää sivulle poiketa. Kun Lauri
hellittämättä veti ohjasta niin päin, niin ruuna pysähtyi ja katsoi
Lauriin.
-- No etkö sinä nyt usko? Siellä on leivosen pesä ja me jätämme
sille tähän vähäsen maata, koetti Lauri selittää ja nyki ohjaksesta.
Leivosella on yhtä hyvä oikeus elää maan päällä kuin meilläkin.
Uskoihan ruuna sen vihdoin, ja niin saatiin siihen jäämään keskeltä
leveämpi, mutta kumpaankin päähän kapeneva pillikkeen ja horsman
taimia kasvava kyntämätön kappale.
Lauri ajoi seuraavaankin peltoon ensimäiset vaot ja antoi sitten
hevosen levähtää. Tänne etäämmä näytti leivosen palsta vihreältä
saarelta mustan meren keskellä.
-- On siellä nyt leivosten herttainen asuskella omalla sarallaan.
Lämmin ja leppoisa tunne tulvahti mieleen. Hän heittäytyi selälleen
peltoon ja katseli puhtaan sinistä taivasta.
-- Leivonenkin sai haltuunsa palstan manttaaliin pantua maata,
palasen isänmaata.
Se tuntui niin somalta että täytyi nauraa.
-- Olen vuokrannut leivoselle maata. Mitä saat vuokraa?
Mielen rauhan, ja oikeuden kuulla leivosen laulua tuntematta pistoa
sydämessä ja nuhdetta omassatunnossa.
Lauri taivutti kädet pään alle ja katsoi taivaalle. Siellä kulki
pehmyt vaalea pilvi. Laurin silmät painuivat kiinni.
Niinilän Anni kulki hänen vierellään vaaleaan kesäpukuun puettuna
-- -- Sitten oli hän kotivainiolla kyntämässä. Tuvan ikkuna oli auki.
Tuvasta kuului Annin hiljainen hyräily; hän näki kuinka Anni siellä
hääri leiväntekohommissa. Isä astuskeli pellonpientareella vanhana
ja harmaatukkaisena ja sirolla puulapiolla korjaili kokkareita
pientareelta pellolle. Äiti katseli porstuakamarin ikkunasta tyyni
onnen ja rauhan ilme kasvoillaan. -- -- Annikin tuli pellolle. Oli
paistanut pannukakkua ja toi sitä hänelle ja isälle. Ja ruunalle
leipää. Taputteli ruunaa ja hyväili sitä -- --
-- Ei mutta ei -- Ei jouda maata kun on ruokaa kaapissa. Työhön,
työhön! Illalla pitää vielä koivut ja marjapensaat kastella, ja jäi
se vesiammekin tyhjäksi. Mutta kannetaan joesta vettä! Öillä päivät
jatketaan! Öillä ne on istutettukin. -- Sooh -- Koetetaan nyt ruuna
yrittää! -- Nooh --! Me teemme, kuule ruuna, työtä nyt. Me kynnämme!
Me mullistamme maata! Me vapautamme niitä ihmeellisiä voimia,
jotka muuttavat lannan ja mullan leipäkullan aineiksi ihmisille!
Me uhraamme voimamme yhdellä kaikkein jaloimmalla ihmiselämän
uhrialttarilla, niinkuin Reijolan isäntä talvella sanoi! Hei ruuna --
hei! Minä olen isäntä ja leivonen on minun torpparini, joka maksaa
vuokransa laululla -- --
-- Jaa-ah ruuna! Jos minä todellakin olisin isäntä! Kyllä silloin
moni asia olisi toisin kuin nyt. Emme me täälläkään näin vain
kahdenkesken olisi. Täällä olisi yksi tai parikin miestä savea
nostamassa, ja luujauhokuorma olisi tilattuna eikä maan polttamisesta
saisi puhuakaan. Ja eipä paljon tiedä, vaikka tuolla nevalla
turvettakin haasioitaisiin. -- Navettaan silloin olisi myös tehty
oikeat ikkunat eikä tuollaiset kuin nyt, että ovat kuin kaksi kipeää
silmää. Eikä Kimpisyrjän Hermanni olisi saanut niin leveästi vain
nauraa minun ilmanvaihtotorven-piirustuksilleni. Sen olisi silloin
pitänyt tehdä torvi ja asettaa se navettaan.
-- Mutta eipäs surra. Saapa nuo perästäpäinkin laitetuksi. Tulipa
edes se ketoaura tilatuksi, niin että syksyllä jo saamme ketoakin
nurin kääntää. Kuuletko sinä, ruuna? Syksyllä ruvetaan ketoa
kyntämään.
-- Eikä moitita isää, eikä sitä saakaan moittia. Isä tekee sen kuin
parhaimmaksi ymmärtää. Isän mielestä on synti panna rahaa maahan.
Mistä sitten tuloja olisi, jos maahankin alkaa menoja olla? -- Eikä
se kaikkein hulluin ajatus olekaan, jos ei niin perin viisaskaan.
Mutta isä on vanha ja isän hartiat ovat työstä köyristyneet. Meidän
täytyy, ruuna, isää kunnioittaa! Jos isällä olisi edes niinkin paljon
tietoja kuin esimerkiksi minulla, niin hän olisi maanviljelijän
malli. Tai jos minusta tulisi yhtä hyvä työmies kuin isä on, niin
silloin minä olisin maanviljelijän malli. Ja miks'ei minusta tulisi.
Yritetään kuitenkin. Hakavainiossa syksyllä näytetään mihin tässä
pystytään! Heipä hei, ruuna!
Tumman harmahtavaksi kuivuva käännetty alue laajeni laajenemistaan,
ja likaisen sängen sekä viheriän rikkaruohon taimiston peittämä
alue yhä supistui. Ruunan kylet olivat vaahdossa, ja hiki virtaili
pitkin Laurin ruumista. Mutta siihen ei hän tullut huomiotaan
kiinnittäneeksi. Hän vain ajatteli sitä suunnitelmaansa, minkä oli
tehnyt. Sitä nimittäin, että Leppirannan talossa ei tästä alkaen enää
tahallaan jätetä kesantomaita syksyllä kyntämättä, niinkuin tähän
saakka on tehty. Ja että aura pannaan joka kerta menemään aina hiukan
syvempään kuin se edelliskerralla on mennyt.
* * * * *
Kun Lauri illalla tavallista myöhemmin tuli kotiin, istui isä aitan
porraskivellä aitakarahkoita halkomassa.
-- Kaikkiko tuli? kysyi, kun näki auran ja aisat rattailla.
-- Kaikki tuli. Leivoselle vain jätin palstan.
-- Oliko leivosen pesä? -- Isä naurahti.
-- Oli. Keskellä peltoa. Enkä ilennyt sitä maahan haudata, vaan
jätin siihen kappaleen kyntämättä, selitti Lauri hevosta valjaista
riisuessaan.
-- Niilo saakin nyt mennä viemään hevosen. -- Isä nousi ja
lantioitaan painellen meni tupaan. Tuli pian takaisin Niiloa edellään
työntäen.
-- Mene nyt vain, mene!
-- Miks'ei Lauri itse mene, kiukkuili Niilo.
-- No sinun pitää myös työlle tottua. Kylläpä toisinaan menisit.
Pitää joskus mennä, vaikka ei niin kovin haluttaisikaan.
-- Kyllähän minä sen käyn itsekin viemässä, koetti Lauri sovitella.
-- Ei, kyllä Niilon pitää nyt mennä. Sinulla on vielä se puiden
kasteleminenkin. Ei Niilo kuitenkaan niitä kastele.
-- Revin minä ne, sinkautti Niilo.
-- Senpätähden sinun pitääkin mennä hevosta viemään, sanoi isä
ja naurahti toisella tavalla kuin äsken Laurille. Se sai Niilon
taipumaan.
Nurpeilla nenin ponnahutti hän itsensä ruunan selkään, iski
ohjasperillä lautasille, ja niin lähdettiin heti alussa täyttä ravia.
Lauri laittoi valjaat talliin ja rattaat liiveriin ja sitten meni
tupaan. Syötyään hän tiedusteli äidiltä kahta ämpäriä, saadakseen
kannetuksi joesta vettä istutuksilleen.
-- Siellä on korvo täynnä, sanoi äiti.
Lauri katsahti äitiin, mutta ei sanonut mitään. Meni vain ulos
kastelemaan istutuksiaan ja nauttimaan kesäillan rauhasta.