Lauri keikautti itsensä seisaalleen lattialle, asetti
Maanviljelysopin pöydälle ja meni isän luo.
-- Mitä te luette?
-- Tuota mä vain, sanoi isä ja kuin ällistyneenä kohotti päätään ja
katsoi Lauriin. -- Tuota mä vain, kun tuossa on kuinka jonkun talon
lammas on pudonnut kaivoon ja kuinka isä ja poika ovat meinanneet
sitä sieltä pelastaa, mutta kumpikaan ei ole uskaltanut mennä
kaivoon, kun ovat pelänneet ettei toinen sitten vedäkään ylös --
hehehe -- --. Se on sukkela tapaus. Koetas sä se lukea oikein ääneen!
Isä ojensi lehden Laurille. Äitikin havahtui kuuntelemaan. Lauria
omituisesti ikäänkuin hävetti, kun otti lehden isältä ja alkoi lukea.
Mutta alkuun päästyään hän luki kaikki mitä lehdessä oli vähänkin
sellaista, jonka arveli isän ja äidin mieltä kiinnittävän.
-- Johan siinä taas oli jos jotakin, sanoi isä Laurin lopetettua
lukemisensa, ja tyytyväisenä pani piippuun kuin syönnin jälkeen.
-- Kovasti siinä taas olikin erinomaisia, sanoi äitikin, haukotteli,
kallisti itseään niin että näki kuinka paljon kello on. Nousi, otti
kaapista perunavadin jonka tyhjensi takalla hiljalleen sirisevään
lihapannuun.
Lauri käveli edestakaisin lattialla. Pysähtyi pöydän luona, avasi
Maanviljelysopin, vilkasi siihen ja antoi sen jälleen painua kiinni.
Alkoi taas kävellä. Hänen teki mieli sanoa kuinka hyvä ja suloinen
hänen nyt on olla, mutta ei saanut sitä sanotuksi.
Vähän aikaa siten käveltyään hän pujahti kamariin ja kauas katsova
ilme silmissään otti pöytälaatikostaan päiväkirjavihkonsa esille ja
rupesi kirjoittamaan.
"Nyt tiedän miksi rupean! Rupean maanviljelijäksi. Sellaiseksi
uudenaikaiseksi muille esimerkkinä olevaksi maanviljelijäksi. Olen
ollut kolmena päivänä maataloudellisilla luentokursseilla. Siellä
jo tällaisen päätöksen tein. Ja sen jälkeen se päätös on yhä vain
varmistunut. Minä en lähde täältä pois! Tänne jään, täällä teen
työtä ja uhraan voimani maanviljelyksen hyväksi, Suomeni hyväksi
uhraan voimani niinkuin isät ennen sotakentillä! Minä vain uhraan ne
rauhan pelloilla. -- Mies, joka on ensimäinen maanviljelysrintamassa,
on sankari, niinkuin sekin, joka on ensimäinen mies isänmaataan
puolustavassa sotarintamassa."
"Kun vain saisin enemmän oppia ja tietoja -- --! Isä kielsi
jyrkästi maamieskouluun pääsyn -- -- Enkä aio siitä enää puhua
mitään. Koetan täällä kotona kirjallisuuden avulla itse kasvattaa
itsestäni kunnollisen maanviljelijän. Ja kun kasvan sellaiseksi,
että minunkin sanoilleni annetaan arvoa, niin silloin tahdon kykyni
mukaan levittää valoa kaikkialle ympärilleni. Tahdon kaikessa olla
hyvänä esimerkkinä, kaikille naapureilleni ja kaikille, en ainoastaan
maanviljelijänä, vaan myöskin ihmisenä. Ja sillä tavalla levittää
valistustakin."
"On niin hauskaa ja suloista ajatella, että minä kasvan ja voimistun
joka päivä ja käyn yhä tarpeellisemmaksi vanhemmilleni, jotka
vanhentuvat ja heikontuvat joka päivä. Minä en jätä heitä! Minä
tahdon heitä hoitaa ja vaalia, kun he tulevat vanhoiksi ja rupeavat
eläkkeelle! En niinkuin joku vieras, joka on talon ostanut ja maksaa
eläkkeen vaillinaisin mitoin ja huonolla tavaralla ja joka kerta
toivoen, ettei enää toiste tarvitsisi tätä maksaa. Minä maksan
eläkkeen parhaalla tavaralla kukkura-mitoin. Enkä anna heille ynseitä
katseita enkä sydäntä viilteleviä sanoja."
"Eilen minä sanoin jotain sellaista -- --. Juuriston Sussu oli
maitovelkaansa maksamassa, ja heille tuli äidin kanssa viiden pennin
ero laskuissa. Se aiheutti keskustelun, joka kirveli sydäntäni ja
kuohutti mieltäni. Jos olisin voinut sanoiksi muodostaa sen mitä
tunsin, niin se olisi pannut jokaisen vapisemaan. Ja sanoinkinhan
minä jotain -- -- mutta -- -- En enää milloinkaan sano sillä tavalla
äidille -- --. Jotain samallaista kuin eilen tunsin kerran toissa
talvena. Se oli muuan leuto sunnuntaipäivä. Oli juuri syöty puolinen.
Silloin tuli Pikku Leenan Rikku tupaan ja arkana istui oven luo
tuolille. Kissa nuokuskeli takkakivellä, mutta kun Rikku tuli, niin
havahtui. Ja kun Rikku ehti istumaan, hyppäsi kissa takkakiveltä
lattialle ja meni Rikun luo. Pyyhiskeli poskiaan ja kylkiään Rikun
jalkoihin ja häntäänsä taivutellen kierteli ympärillä kaikin tavoin
ystäväksi tekeytyen. Rikku, jonka kasvojen sävy osotti ikäiselleen
sopimatonta vakavuutta -- elämänkokemusten synnyttämää -- silitteli
kissaa ja puheli sille hellästi. -- Kenties kissa tahtoi lohduttaa
tuota sunnuntainakin repaleissa kulkevaa poikasta, ja kenties
poikanen sen ymmärsi. Siltä minusta ainakin tuntui."
"Mutta sitten Rikku pyysi ruokaa -- _Pyysi ruokaa_! Se pyyntö vihlasi
sydäntäni ja kuristi kurkkuani. Jos olisin ollut äidin sijassa, niin
olisin hakenut Rikulle parhainta mitä olisin löytänyt. Antoihan se
äitikin. Suuren voileivän ja kupillisen maitoa. Mutta sittenkään
en tuntenut tyydytystä. Minua hävetti, en itsekään tiedä mikä, ja
sielussani kuohui. -- Rikku söi kaikki hyvällä ruokahalulla, toi
tyhjän kupin pöydälle ja saman tien läksi pois. 'Kiitoksia' huusi
vain ovessa mennessään. En voinut olla ikkunasta seuraamatta hänen
menoaan. Tiellä tuli Niilo häntä vastaan ja alkoi häntä lumittaa.
Koputin ikkunaan, ja Niilo jätti Rikun rauhaan. 'Kuinka sinä
kehtasit', sanoin Niilolle kun hän tuli tupaan. -- Sanoin samalla
tavalla kuin äidille eilen illalla. -- Niilo vain nakkasi nenäänsä
ja halveksivasti sanoi että: 'mitä kerjäläispojan on lukua. Sitä
saa vaikka lyödä!' -- Että meidän 'sivistyneessä' ja loistavassa
yhteiskunnassamme on sellaisiakin, joiden täytyy pyytää ruokaa -- --!
Ja toiset samalla aikaa tuhlaavat kymmeniä tuhansia markkoja
turhuuteen ja ylellisyyteen! Eivätkä tee mitään oikeaa työtä. --
Jos tosiaankaan ei voida tällaisia ristiriitoja ja epäkohtia saada
korjatuksi, niin tulkoon tuli ja surma ja hajoittakoon tämän maailman
usvaksi, josta sen sanotaan muodostuneenkin. Olisi silloin edes sitä
vähemmän kurjuutta ja kärsimyksiä avaruudessa -- --."
"Siihen suuntaan riehuivat ajatukseni silloin, samoin kuin eilenkin.
Ja niin ajattelen nytkin. Mutta nyt minulla on toivoa, että tällaiset
ja muunkinlaiset epäkohdat vähitellen korjautuvat. Ja siinä
työssä tahdon minäkin olla mukana! Mutta -- -- Jos niitä ei saada
korjatuksi! -- -- Jos ei saada, niin tulkoon vain tuli ja surma ja
hävittäköön tämän maailman. Parempi silloin on niin."
Sydän jyskytti, posket hehkuivat, silmät paloivat ja kynä kiisi
kuin hullaantunut riviltä toiselle. Kynää pitelevä käsi vapisi
ja kirjoitus muistutti risuaidan varjokuvaa. Mutta sitä hän ei
ajatellut. Eikä hän oikeastaan ajatellut muutakaan. Kirjoitti
vain kuin jonkun voiman pakottamana sanoja ja ajatuksia, jotka
pulppuilivat jostain kuohuvasta lähteestä. Nyt tuntui kuohu
tyyntyvän. Kynää pitelevä käsi kohosi ylös. Pää painautui sitä
vasten. Silmät suuntautuivat ikkunasta ulos tähtäämään, mutta katse
niissä oli syvälle sisäänpäin kääntynyt. --
-- Tule nyt Lauri syömään! huusi äiti tuvasta.
Hätiköiden pisti Lauri vihkon pöytälaatikkoon, lukitsi sen ja pisti
avaimen taskuunsa. Meni tupaan ja kamarin oven vieressä olevasta
tuvan ovesta jälleen porstuaan.
-- Minä olin äsken tallissa. Ei sinne tarvitse mennä, huusi isä
tuvasta.
Lauri kääntyi takaisin tupaan ja meni syömään.
-- Kyllähän ne hevoset nyt siellä pysyvät. Sitten sopii mennä
tekemään silppua niille kun on syöty, sanoi isä.
Puhelu ei nytkään ottanut luistaakseen. Laurin mielessä oli jo
pitemmän aikaa askarrellut joku ajatus. Nyt hän ajatteli sen
kirjoittaa päiväkirjaansa ja suunnitteli sitä. Isä ja äitikään eivät
näyttäneet puhelusta välittävän, ja Niiloa ei ollut kotonakaan.
Syötyään ja vähän aikaa hampaitaan tulitikulla kaiveltuaan meni Lauri
talliin.
Tiainen hypähteli liiverin räystään alla seinässä ja viserteli
pakkasta ennustavasti.
-- Tsi tsi -- titilittäätäävikvikviäävui, se sanoi ja Laurin mielestä
se tarkoitti samaa kuin punalakkinen tonttu puolisen edellä tuvassa.
Kun hän tuli takaisin tupaan, nukkui isä penkillä ja äiti
peräsängyssä. Ei siis herättänyt kenenkään huomiota, vaikka
hän menikin suoraa päätä kamariin. Siellä otti hän heti
päiväkirjavihkonsa pöydälle ja alkoi taas kirjottaa.
"Kun katselen ihmisten elämää, raatamista ja ahertamista, niin
tulee usein mieleeni kysymys: mitä varten ihmisten pitää tuolla
tavalla raataa ja ahertaa? Mikä tarkotus heillä on, jota varten
noin ahkeroivat? Etsiessäni vastausta näihin kysymyksiini olen
huomannut että yksi osa työskentelee vain saadakseen elämänsä niin
nautintorikkaaksi kuin suinkin mahdollista, toiset saadakseen kultaa
kirstunsa pohjalle, ja on paljon -- ehkä enimmän -- sellaisiakin,
joiden täytyy raataa ja ahertaa kaikin voimin, saadakseen itselleen
ruoan ja vaatteet. -- Ylevämpiä pyrkimyksiä olen huomannut sangen
vähän. -- Eikö meillä ole muuta kuin tämä ruumis ja ruumiillinen
elämä -- --?"
"Mikä on ihmiselämän tarkotus? Onko se vain se että raataa, syö ja
makaa, niinkuin suurin osa meikäläisistä, 'rahvaasta', tekee? Vai
onko se siinä, että kaiket päivät, tai oikeammin yöt, huvittelee,
keimailee ja kiekailee kaikella tavalla, niinkuin 'sivistyneet' ja
'ylhäiset' tekevät? Vai onko se vain valmistus taivasta tai helvettiä
varten, joku koeaika surun ja murheen laaksossa, niinkuin jumaliset
ja papit sanovat? Niin -- -- Mikä on elämän tarkotus? Jos se on se,
mikä se 'rahvaalle' on pakosta, niin -- miksi annettiin ihmiselle
kuolematon sielu? Jos se taas on se miksi ylhäiset sen näyttävät
käsittävän, niin miksi sanottiin ihmiselle: 'otsasi hiessä pitää
sinun syömän leipäsi.' Jos se on se, miksikä jumaliset ja papit sen
sanovat, niin miksi sitten puhutaan Jumalan rakkaudesta? -- Mikä on
ihmiselämän tarkotus?"
Nyt se oli kirjotettuna. Oli poissa päätä painamasta, mutta kuitenkin
oli tallessa. Tuntui vapauttavalta ja keveältä kuin olisi täyttänyt
vakavan velvollisuuden.
Hän nousi ja heittäytyi keinutuoliin istumaan. Keinutteli hiljalleen,
ja miettien katsoi eteensä. Kurottautui ottamaan päiväkirjan pöydältä
ja luki, mitä oli siihen tänään kirjottanut. Vihko painui hiljaa
polvien päälle ja taas hän jäi miettien katsomaan eteensä.
-- Tästähän saisi vaikka sanomalehtikirjotuksen -- --
Sydän ensin omituisesti kutistui. Sitten se laajeni ja oli aivan kuin
uusi maailma olisi avautunut.
Sillä tavallahan sitä voisi paraiten unhotettujen ja sorrettujen
puolesta taistella, että tekisi tunnetuksi heidän kärsimyksiään!
Taas hän vaipui miettimään. Huoahti sitten ja ravisteli pois sen
ajatuksen. Se nyt kuitenkin on mahdotonta. Olisi pitänyt saada
koulua käydä ja -- olisiko hän silloin maanviljelijä jos hän alkaisi
kirjotella --?
Hän nousi kävelemään. Meni pöydän luo ja kirjotti päiväkirjaansa:
"Yöllä toivoin kuolemaa. Nyt en sitä toivo. Nyt haluan elää. Nyt
minulla on tarkotus, jota varten elää. Tahdon kasvattaa itsestäni
kunnollisen maanviljelijän ja hyvän ihmisen, joka ei tee kellekään
pahaa, mutta kaikille yrittää tehdä hyvää."
Päivämäärä vielä alle, ja kaikki on hyvä. Tämän enempää ei hän
tänä päivänä kirjota. Kun muste oli kuivunut, lukitsi hän vihkon
pöytälaatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Taas istui hän keinutuoliin ja alkoi hiljaa keinua. Päässä tuntui
suloinen raukeus. Ei haluttanut lukea ei ajatella eikä mitään. Näin
vaan oli hyvä olla.
Alkoi hämärtää.
Raukeus oli Laurista vähitellen kadonnut. Hänen mielialansa oli ollut
aallon harjalla, painunut siitä aallon pohjaan ja nyt se taas kohosi
harjalle.
Siinä oli sekaisin suloista haikeamielisyyttä ja kaihoa, mutta enite
kuitenkin toimintahalua, halua tarttua kaksin käsin johonkin elämän
epäkohtaan ja repiä se hajalle, raastaa auki jokin mätäpaise ja
toimittaa siinä oikein perinpohjainen puhdistus. Tai olisi tässä ruma
ryteikkökorpi! Sen hän raivaisi pelloksi. Tai mitä vaan sellaista,
joka kysyisi raatamista ja työtä. Niin juuri -- työtä! Työtä! Sitä
hän nyt tahtoisi tehdä. Työtä äidin ja isän hyväksi ja työtä -- --
Niinilän Anni -- --
Suloinen vavahdus puistatti ruumista.
Hän käveli jonkun kierroksen lattialla. Tuli pöydän luo, tarttui
lujasti kiinni sen reunoihin ja säihkyvin silmin katsoi ulos. Istui
jälleen keinutuoliin ja alkoi keinua, ensin voimakkaasti, mutta
vähitellen hiljentyen.
Toimintahalun alkoi voittaa sanaton kaiho. Käsi poskella, kyynäspää
tuolin käsivarrella hän hiljalleen keinutteli haaveileva sävy
silmissä.
Heikko valo kuvastui kamarin lattialle. Lauri kohotti päätään ja
katsoi ikkunasta ulos. Siellä oli pehmeän sininen taivas ja hämärästi
tuikkivain tähtien ympäröimä haaveilevan ja unisen näköinen kuu. Oli
kuin olisi kuu vain omia aikojaan liikkeelle lähtenyt näin pyhäiltana.
Lauri katsoi taivasta, tähtiä ja kuuta. Ja kuta kauemmin hän katsoi,
sitä syvemmäksi kasvoi kaiho ja sitä levottomammin hän odotti jotain.
Maantiellä meni kolme tyttöä toistensa käsikoukussa tanssaillen ja
liikkeistä päättäen sydämellisesti nauraen. Huomaamattaan siirtyi
Lauri ikkunan luo ja katseillaan seurasi heitä niin kauan kuin
suinkin voi nähdä. Ja vielä kun tytöt katosivat riihen varjoon hän
yhä vain seisoi ja katsoi ulos. Hän tunsi voittamatonta halua lähteä
kylälle tänä iltana.
Vihdoin hän käännähti, haki palttoon vinniltä ja meni tupaan.
Siellä äiti pankon puolella takkaa hoiteli kahvipannua ja isä
toisella puolella tupakoitsi. Takassa paloi alakuloinen tuli
vesipadan alla.
-- Joko pian saa mennä vettä navettaan ammentamaan? kysyi Lauri.
-- Kun minä vain ehdin juottamaan lehmät, sanoi äiti. Onko nyt iltama?
-- Ei olekaan -- mutta --
Lauri nosti vasemman jalkansa penkille ja sen polvella kättään pitäen
katseli ulos ikkunasta.
-- Kyllä sen veden pian saa ammentaa, puheli äiti, kahvikuppeja
pöydälle laitellessaan. -- Söisitkö sinä jo?
-- Syön kyllä, myönsi Lauri.
-- Kaada itse kahvia sieltä pannusta ja juo ja mene sitten navettaa
luomaan, sanoi äiti isälle ja haki pöytään voita, leipää, maitoa ja
lihaa. Lauri rupesi syömään.
Syötyään muutti hän arkitakin päälleen. Kävi ensin tallissa hevoset
juottamassa ja silppua tekemässä. Sitten rupesi ammentamaan vettä.
Reippaasti sujui työ. Ryhti ja voima vain parantuivat työn kuluessa.
Katse sattui vinoon painuneeseen tuvan nurkkaan. Se pitää korjata!
Mutta kun ei hän nyt voinut tarttua siihen kiinni ja nostaa sitä
suoraksi, tarttui hän entistä lujemmin ämpärin nostosalkoon. --
Keväällä tuo nurkka korjataan! Navetta myöskin rakennetaan keväällä
uusi. Hirret jo viime talvena hakattiin ja veistettiin valmiiksi. Ja
kun se nyt kerran tehdään uusi, ei siitä enää tehdä sellaista pimeää
ja ummehtunutta vankikoppia kuin tämä vanha on. Hän sommittelee
siihen piirustukset! Koko kartano kunnostetaan ja maalataan
punaiseksi. Paljonkohan se tulisi maksamaan? -- -- Siksi sen ainakin
pitää tulla valmiiksi kun -- --
Taas tuli Niinilän Anni mieleen, ja ämpäri painui entistä vinhemmin
kaivoon ja tuli samaa vauhtia sieltä takaisin ylös.
Sydän lämpeni, ja jälleen valtasi mielen vapisuttava onnen odotus ja
salaperäisen syvä kaiho.
Sitä herätti ja kasvatti kaikki. Kaivon vintin kitinä, ladon oven
narina, askelten narskahtelu, luonnon pyhätunnelmainen hiljaisuus,
jota alkavan pakkasen heikot paukahdukset säestivät, kirkkaan sininen
ja mieltä avarruttavan korkea taivaan laki, kuu, joka terävänä ja nyt
jo asiallisen näköisenä katseli alas maahan, kaikki ne kasvattivat
kaihoa hänen mielessään ja puhuivat hänelle elämän salamyhkäisestä
onnesta.
Vesi oli ammennettuna.
Juoksujalassa kiiruhti Lauri tupaan, mennessään vielä vilkaisten
painuneesen tuvan nurkkaan. Heitti arkitakin penkille, pesi kasvonsa,
kampasi peilin edessä huolellisesti tukkansa. Sitten nyppi rikat
vaatteistaan pois, pani pyhätakin ja palttoon päälleen, katsahti
vielä peiliin ja asetti lakkinsa oikein. Sitten pujahti ulos kuin
puolittain salaa.
Ensin menee hän Alaniemeen. Sitten he lähtevät Miskan kanssa kylälle
ja ehkä he menevät katsomaan -- -- Niinilän Anniakin -- --.