Hän katsahti taas vuoroin isään, vuoroin äitiin, mutta ei saanut
selkoa, ovatko he kuulleet hänen jotain unissaan puhuneen.
Hän sai sukat ja kengät jalkaansa, heittäytyi selälleen penkille ja
jatkoi muisteluaan.
Herättyään oli hän melkein surullinen, kun ei ollutkaan kuollut.
Siinä laudalla oli niin suloinen maata, ja tuntea että joku häntäkin
kaipaa. Ja ehkä Annikin silloin kaipaisi -- -- Istuttaisi kukan hänen
haudalleen ja muistelisi häntä -- --
Mutta Annin tähden hän haluaisi vielä elääkin -- -- Ja Annin tähden
hän haluaisi olla täällä, olla kotona ja tehdä työtä -- -- Ja jos isä
ja äitikin -- --
-- Olenko minä yöllä jotain puhunut unissani? -- kysyi hän kattoon
katsoen.
-- En minä ainakaan ole mitään kuullut, vastasi äiti. -- Kuinka niin
meinaat?
Lauri kääntyi lattialle päin.
-- Näin vain niin kummallisia unia.
-- Muuten siellä teidän sängyssä on kiehkattu yöllä, mutta en minä
mitään puhetta ole kuullut, jatkoi äiti, kahvikuppeja pöydälle
asetellessaan.
-- Niilo siellä iltayöstä itkua tehden huusi oikein kovaa että: lyö
lyö -- potkase, mutta en minäkään sinun ole kuullut mitään puhuvan,
sanoi isä.
Nyt pääsi Lauri varmuuteen, etteivät isä ja äiti mitään olleet
kuulleet hänen puhuvan. Muuten se äiti vain -- -- Tahtoo suojella
minua kylmältä -- --
Suloinen lämpö tulvahti Laurin mieleen.
Hän muisti ne punalakkiset, pitkäpartaiset herttaisen näköiset
tontut, jotka saduissa niin paljon ihmisten asioissa hommailevat. Ja
hänestä tuntui että täällä tuvassa nyt on tällaisia tonttuja, ja että
ne kutovat hänen, isän ja äidin välille jotain sidettä -- lämmintä ja
lujaa.
Äiti kaateli kahvia ja käski tulla juomaan.
-- Niin -- onko Savistossa ollut metsänostaja, vai mitä sinä tässä
jonain päivänä sanoit? kysyi isä kahvia juotaessa.
-- Oli siellä ollut.
-- Minkähän puulaakin miehiä tuo oli ollut?
-- Sitä en minä tiedä. Alaniemen Miska sitä vain sanoi, enkä tullut
kysyneeksi minkä yhtiön miehiä se oli ollut. Tokko sitä Miska olisi
tiennytkään.
-- Sieltä Takakorvestakohan se Savisto aikoisi myödä?
-- En minä tiedä, eiköhän se sieltä aikone.
-- Mitähän tuo on tarjonnut kannolta -- tai millä kaupalla se on
ajatellut myödä? jatkoi isä kyselemistään.
-- En minä tiedä sitäkään.
Laurin oli paha mieli, kun ei tiennyt mitään vastata, nyt kun isä
häneltäkin jotain kyseli.
-- Meidänkin pitäisi myödä metsää, kun ne niin niillä metsillä
ihmiset rahoja saavat, sanoi äiti.
-- Jopahan, pani isä siihen, eikä Laurikaan hennonut särkeä tunnelmaa
sanomalla, että Leppirannan metsät on hakattu niin, ettei niissä ole
myömistä.
Kahvin juotuaan kävi Lauri tallissa.
Isä sillä aikaa asetti silmälasit päähänsä, otti viimeviikkoisen
sanomalehden ikkunaverhon nuoralta ja levitti sen eteensä pöydälle.
Äiti haki nurkkakaapista vanhan Arndtin Postillan ja asettui toiseen
päähän pöytää sitä lukemaan. Hänelläkin oli silmälasit päässä.
Kun Lauri tuli tupaan, otti hän samasta nurkkakaapista
Maanviljelysopin ja istui penkille selkä kaappia vasten, jalat
suorana pitkin penkkiä alkoi hänkin lukea.
Hänen lukemisestaan ei kuitenkaan tullut totta. Mieli oli niin
kukkuroillaan, että sinne ei mahtunut enää mitään.
Hänen täytyi katsoa isää ja äitiä.
Äidin silmälasit olivat valahtaneet nenälle, silmät olivat kiinni
ja pää nyökkäili. Isä oli lukemiseensa kiintynyt. Kuletti sormeaan
pitkin rivejä ja hiljaa mumisten tavaili sanoja kokoon ja aina
nyökkäsi vakuuttavasti päällään kun sai sanan irti.
Taas huomasi Lauri, että isä on vanhettunut ja että myöskin äiti
alkaa jo olla vanha ja väsynyt. Hänen tuli sääli heitä molempia.
Häntä alkoi ahdistaa heikko, mutta yhä hiljalleen voimistuva
itsesyytöksen tunne. Se sanoi että hän on laiminlyönyt vanhempiaan,
että hän ei ole tehnyt heille kaikkea hyvää, mitä olisi voinut. Koska
hän on esimerkiksi sanomalehteä heille ääneen lukenut -- --? Hän ei
muistanut sitä aikaa. Ehkä pikkupoikana joskus.