Sunnuntaiaamuna Leppirannassa juteltiin tavallista vähemmän. Se,
mikä oli välttämättä sanottava, se sanottiin. Lyhyesti ja puolittain
murahtamalla sekin.
Jokaista painoi se eilisiltainen, Lauria koko eilispäiväkin, mutta
ilta kuitenkin enimmän. Jokaisen teki mieli sanoa vapauttava sana,
joka päästäisi painostuksen aiheuttaneen pakotuksen purkautumaan.
Mutta kukaan ei saanut sitä sanotuksi. Jokaista kyllä kauhistutti se
eilisiltainen, ja jokaista pelotti, että jos se nyt rupeaakin olemaan
tällaista aina. Mutta sittenkään ei kukaan saanut sitä vapauttavaa
sanaa sanotuksi.
-- Tuota -- -- alkoi isä, kun aamiaista syötiin, mutta sen pitemmälle
ei hän päässytkään. Ja se "tuota" jäi ainoaksi sanaksi mikä
aamiaispöydässä sanottiin -- Niilon molinaa lukuunottamatta.
Lauri jo useammankin kerran veti henkeään ja liikutti huuliaan sitä
varten, että nyt hän sen sanoo. Mutta ei saanutkaan sanotuksi.
Painostus yhä vain kasvoi. Se uhkasi jo muuttua katkeruudeksi ja
sellaisena purkautua.
Murhemielin ryhtyi Lauri aamuaskareista päästyä muuttamaan pukua.
Pyhävaatteiden päällepano tuntui nyt aivan joutavalta ja melkein
rasittavalta turhanaikaisen tavan noudattamiselta. Sunnuntaitunnelmaa
ei ollut vähääkään. Mieltä vain ahdisti ja kalvoi.
-- Äläs nyt Lauri, sanoi äiti silloin, aivan kuin olisi yht'äkkiä
jotain muistanut. Minä tuon täältä sulle uudet sukat.
Äiti penkoi kirstulla ja veti sieltä uudet vast'ikään valmiiksi
saamansa sukat ja toi ne Laurille.
-- Olet jo niin kauan pitänyt niitä samoja sukkia että ne ovat jo
hikiset. Jalkasi palelevat ja sitte saat yskää -- -- Pane ne nyt
jalkaasi! Ne ovat lämpöiset!
Äiti antoi uudet sukat Laurille ja toisia pois viedessään sanoi:
-- Nämä pitää huomenna pestä.
Tämä ei oikeastaan ollut mitään tavatonta. Mutta sittenkin Lauri
joutui hämilleen, eikä osannut, eikä ehtinytkään sanoa mitään. Alta
kulmainsa vain vilkasi äitiin, joka tarpeettoman joutuun kiiruhti
pois hänen luotaan ja lattiaan katsellen rupesi kahvia jauhamaan.
Sitten hän vilkasi isään, joka takan luona istuen kohenteli hiilosta
kahvipannun alla, huomattavan äänekkäästi syljeskellen.
-- Olenkohan yöllä jotain puhunut ääneen ja äiti on sen kuullut ja
nyt sen johdosta -- --? kyseli Lauri itseltään.
Mahdotonta se ei ole. Hän on kyllä voinut puhua jotain ääneenkin --
unissaan. Niin levoton on hänen yönsä ollut.
Ensin iltayöstä, ennenkuin hän vielä ehti nukkuakaan, Niilo unissaan
iski häntä vasten kasvoja, niin että hänen päänsä kuumeni. Se koski
kipeästi, sekä päähän että mieleen. Se oli kuin lopullinen lyönti
siihen kiilaan jolla hänet tahdotaan kodista irti reväistä, ja jota
on pitkin päivää -- pitkin elämää -- lyöty yhä syvempään ja syvempään.
Hän melkein itki, ja ajatteli että kun ei häntä olisikaan maailmassa
-- --
Sitten oli hän nähnyt unta. Hän muisti sen vieläkin ihmeen selvästi.
Hän oli kuollut. Makasi suutuvassa laudalla valkean lakanan alla.
Ulkona paistoi syksyinen ilta-aurinko, ja pihanpuoleisesta ikkunasta
osui joku säde suutupaankin. Isä ja äiti seisoivat ikkunan luona ja
puhelivat hiljaa.
"Onkohan Laurin nyt hyvä olla?" kysyy isä. "Ei tiedä", huokaa äiti.
"Kyllä Jumala omistaan huolen pitää."
"Täällä ei Laurin ollut hyvä olla", sanoo isä taas vähän ajan
kuluttua.
Äiti pyyhkii silmiään esiliinaan.
"Me olimme liian ankaroita hänelle", jatkaa isä ja kääntyy katsomaan
ulos. "Lauri oli liian hento meidän käsiimme."
"Niin oli", sanoi äitikin. Ja itkuun purskahtaen lisää: "Minun on
ollut niin katkerasti ikävä Lauria!"
"Niin on minunkin! Kun se melkein kaiket pyhätkin oli tässä
kotosalla", tunnustaa isäkin, eikä enää yritäkään salata kyyneleitään.