Hän oli jo rutistamaisillaan kirjeen kouransa sisään, kun samassa
houkutteleva ajatus tuli mieleen.
-- Jos lähettäisikin tällaisen kirjeen -- --
Hän luki sen vielä kerran.
-- Kyllähän se oikein oli tämäkin ja kauniisti -- mutta -- --
Ulos katsoen, huulet tiukasti suljettuina hän rutisti kirjeen
kouransa sisään ja pisti taskuunsa.
Hetkisen istuttuaan hän alkoi kirjoittaa uutta kirjettä,
huolellisesti varoen, ettei siitä vain tulisi samallaista kuin
äskeinen oli.
Juuri kun hän oli lopettamaisillaan huusi äiti tuvasta:
-- Tule nyt Lauri vähäksi aikaa tätä puuropataa hämmentämään! Mun
pitää mennä hakemaan jauhoja lehmänjuotavaan, ja isäsi on navettaa
luomassa, enkä mä tiedä minne se Niilokin on tästä kadonnut.
-- Kyllä, vastasi Lauri ja pisti kirjeen ja kirjoitusvehkeet
pöytälaatikkoonsa, jonka huolellisesti lukitsi.
Sen edellisen kirjeen hän poltti ryynipuurovalkeassa ja huolellisesti
hajoitti siitä syntyneen keveän karren.
Seuraavana aamuna läksi Niilo kirkkoon kynttilöitä katsomaan, isä ja
äiti olivat navetassa ja Lauri jätettiin tupaan valkean vahdiksi.
Silloin hän haki kamarista sen eilisen kirjeensä, luki sen ja
luettuaan pusersi sen palloksi ja heitti vesipadan alle.
Tuollaista saarnaa hän nyt ei ainakaan Annille lähetä! Ennen on
kokonaan kirjoittamatta!
Päivällä tuli Maija miehineen -- Nummismäen emäntä ja isäntä --
vieraisille.
Lauri istui miesten kanssa kamarissa paksun sinisen tupakansavun
seassa. Miehet juttelivat vuodentuloista ja valittelivat kun
maanviljelys ei tahdo kannattaa. Viljan hinnat ovat alhaiset, ja
palkat ja kaikellaiset ulosteot vain nousevat aivan ylöttömiin.
-- Ja se on niin merkillistä sekin, jotta minä olen monta kertaa sitä
ajatellut, kun ei ne vuodetkaan ole enää sellaisia kuin ne oli ennen,
yltyi isä sanomaan. Ennen tapasi tulla rukiltakin kahdeksastakin
kuhilaasta tynnöri. Nyt menee kaksitoista kuhilasta, ja kun oikein
hyvä vuosi on niin kymmenestä saa. Mutta sitten taas on paljon
sellaisiakin vuosia että menee viisikintoista kuhilasta tynnöriin.
-- Ennen on ollut niitä kytöjä niin paljon. Niistä ne niitä jyviä
ovat koonneet. Mutta nyt ei kannata enää niitäkään teettää, totesi
Nummismäki. Ei sitä kannata, eikä kehtaakaan kuokkurille kaksia ja
kolmia markkoja päivältä maksaa. Ennen antaa maan maata siellä ja
rääpystää sen mitä itse ehtii.
-- Kuka hullu sitä sellaisia palkkoja maksamaan rupeaa! yhtyi isä
siihen. Ennen, kun minäkin aloin, niin sai päivämiehiäkin alle
markan päivältä. Silloin sitä teetti ja silloin sitä sai aina vähän
kokoonkin. Mutta nyt ei tule mitään kokoon. Saa vain tarkasti katsoa
jos mielii kohdallansa pysyä.
-- Mutta siellä luentokursseilla ne esitelmänpitäjät sanoivat,
että kun vain oikealla tavalla osataan maata viljellä ja oikealla
tavalla kaikki järjestää, ja kun oikein tarmokkaasti vain otetaan
asiaan kiinni, niin maanviljelys kannattaa nyt aivan yhtä hyvin kuin
ennenkin, sekaantui Lauri keskusteluun.
-- Mitähän sä niitä sellaisia vedät! nuhteli isä. Työtä sitä on
saanut tehdä ja saa tehdä koko ikänsä. Mitä ne sellaiset kamariherrat
maan asumisesta tietävät! Ovat sen nyt vain ottaneet urakaksensa, kun
ei muu kukaties enää oikein vetele.
-- Mutta maanviljelys on kuitenkin kaikkein jalointa ja runollisinta
työtä, ja se on se joka kaikki muut elinkeinot -- -- alkoi Lauri,
mutta huomasi että isä ja Nummismäki jo jatkoivat äskeistä puheluaan
aivan kuin ei häntä olisi ollutkaan.
Lauri hiukan loukkaantui. Nummismäkikin, nuori mies vielä, ja kehtaa
tuollaisia oikottaa! Olisi tullut edes yhtenä päivänä esitelmiä
kuulemaan. Mutta mitä! Tainnut penkillä vain maata nekin ajat.
Mieleen muistui se aika, kun tämä Nummismäki, silloinen Nummismäen
Samppa, alkoi Maijalla kulkea -- Lauri nytkäytti otsaansa "kulkea"
sanalle --. Hän tapasi siihen aikaan hyvin usein aamuyöstä maata
valveillaan, ja silloin hän, varsinkin pyhäöisin, kuuli porstuasta
kolinaa, aivan kuin joku olisi mennyt ulos. Heti sen perästä tuli
Maija tupaan ja kiipesi toiseen yläsänkyyn. Jostain syystä oli Lauri
niin hiljaa kuin suinkin, ettei Maija vain kuulisi hänen olevan
valveilla. Aamusin, toisten vielä maatessa, äiti sitten takan luona
kuiskaili isän kanssa hyvin salamyhkäisen ja hyvämielisen näköisenä.
Vihdoin oli Maija aivan aamuun saakka kamarissa, ja kun tuli
sieltä, kuiskaili ensin äidin kanssa ja sitten laittoi kahvikuppeja
tarjottimelle ja vei tarjottimen sekä kahvipannun kamariin. Äiti
näytti olevan entistäkin paremmalla tuulella. Naureskellen ja
kylkeään hieroskellen kuiskaili Maijan kanssa, ja kun Maija meni
kamariin, yritti äiti suu maireassa naurussa kurkistaa sinne.
Tätä kaikkea seurasi hän ovisängyssä maaten. Kun hän sitten ehti
pukeutua ja oli menossa talliin, sattui hän porstuassa yhteen
kamarista tulevan mieshenkilön kanssa. -- Kamariin oli nimittäin
Maijan ripille päästyä tehty porstuastakin ovi.
-- Talliinko pitää? kysyi kamarista tulija.
-- Talliin, vastasi Lauri hämillään.
Hän ei tuntenut kuka se oli. Mutta se oli mies. Ja siitä selvisi
hänelle kaikki.
Voi, kuinka hän silloin häpesi Maijan takia! Yksin ollessaankin
painoi päänsä alas, eikä ole sen jälkeen voinut Maijaa suoraan
silmiin katsoa. Ja kun hän sitten päivällä sattui kuulemaan kun
äiti Muikkulan emännälle hymysuin kertoi, kuinka "Nummismäen Samppa
on alkanut Maijalla kulkea aivan vasite", ei hän enää tiennyt mitä
pitäisi ajatella. Kiiruhti vain ulos ja purskahti nauramaan.
Saman päivän iltana oli koululla esitelmätilaisuus ja siellä
esitelmänpitäjä puhui siveellisyysasiasta, tuomiten yökosinnan
häpeällisimmäksi, inhottavimmaksi ja turmiollisimmaksi tavaksi
nuorisomme keskuudessa. Ja sanoi, ettei osaa keksiä kyllin rumaa
nimeä jolla sen harjoittajia kutsuisi. Maijakin oli siellä ja Samppa
myös. Ja aamulla Maija taas tuli kamarista puoliksi pukeutuneena ja
vei Sampalle kahvia.
Hänen mielestään oli Maija auttamattomasti kadotettu.
Ja silloin hän itsekseen päätti, ettei ikinä rupea tällaista
harjoittamaan. -- -- Enkä rupeakkaan!
Hän löi nyrkillään reiteensä ja havahtui. Toiset olivat kuitenkin
niin omiin juttuihinsa vaipuneina, etteivät he mitään huomanneet.
-- Kun täällä on savua! sanoi Lauri ja ruumistaan oikoen nousi
seisaalleen.
-- Avaa hiukan peltiä, käski isä.
Lauri avasi pellin ja meni tupaan.
Tuvassa äiti keitti ryynipuuroa ja Maija istui takan luona lapsi
sylissään.
-- Missä Niilo on? kysyi Lauri jotain sanoakseen.
-- Missäs kauha on muualla kuin padassa. Kylällä Niilo on. Ei se ole
sellainen kuin sinä. Joka kaiket pyhätkin kotona istuskelet niiden
kirjain parissa, vastasi äiti.
-- Ainako Lauri vain on yhtä hyvä kotona pysymään? kysyi Maija, yhtä
paljon Laurilta itseltään kuin äidiltäänkin.
-- Tässähän se vain kotona istuskelee, vastasi äiti ja valkeaa
perunapannun alle kohennellen lisäsi:
-- Ei ole vielä yhtään yötäkään kotoa poissa ollut, muuta kun mitä
joskus vieraisilla on ollut.
Lauri katsahti vihaisesti äitiinsä.
-- Alkakaa nyt taas.
-- Ka -- Älä nyt -- Enhän mä mitään -- --
-- Mitäs te aina -- -- kivahti Lauri ja meni ulos.
Pihalla oli Nummismäkisten reki, aisat tallin seinää vasten pystyyn
nostettuna. Reki näytti mukavalta ja sirolta. Oli topattu ja
suojusnahalla varustettu. Lauri tarkasteli sitä, nosti suojusnahan
pois ja istui rekeen. Mukavahan tällaisella olisi ajella -- --
-- Annin kanssa -- tuli mieleen aivan kuin joku veitikka olisi sen
kuiskannut.
Siitä aivan itsestään kehittyi sydäntä kokoava kuva, kuinka he
ajelevat Annin kanssa virkulla hevosella lauhkeana, kuutamoisena
talvi-iltana, hiljaa puhellen ja vapaasti kertoen toisilleen
kaikki -- --
Kaikkiko?
Senkinkö mitä silloin siinä maantiellä riihen edessä -- --?
Hän nousi nopeasti reestä pois ja meni talliin hevosille apetta
tekemään.
* * * * *
Loppiaisena aamuaskareista selvittyä alkoi Leppirannan isäntäväki
hommata Nummismäkeen lähtöä. Muuttivat vaatteita ja muutenkin itseään
siistivät. Äiti siinä sivussa selitteli kotimieheksi jäävälle
Laurille minkälaisia heiniä millekin lehmälle puoliseksi annetaan.
Niilolla oli talitiainen häkissä ja hän touhusi sen kanssa. Mutta
juuri kun Lauri meni hevosta valjastamaan hän sanoa poksautti:
-- Minä lähden kuskiksi.
Päästi tiaisen vapaaksi ja läksi.
-- Muista nyt vain mennä puolipäivänavettaan! varoitti äiti vielä kun
hevonen jo meni.
-- Kyllä.
-- Illalla sitten jos vesipadan laitat takalle niin et muuta tarvitse
tehdä. Kyllä me siksi tulemme, huusi äiti vielä.
-- Menkää nyt vain!
Lauri oli hyvillään tästä lähdöstä. Nythän hänelle suorastaan
tarjottiin niin mainio tilaisuus kirjoittaa Annille! Ja nyt hän
myöskin kirjoittaa.
Tällä kertaa oli hän viisaampi kuin edelliskerroilla. Ei
kirjoittanutkaan suoraan postipaperiarkille vaan kyhäsi ensin
konseptin jollekin käärepaperiliuskalle.
Joskus täytyi pysähtyä miettimään sopivinta sanamuotoa ja
kuuntelemaan kellon rauhallista nakutusta. Sitten kirjoitti jonkun
rivin, veti viivan toisen rivin ylitse ja kirjoitti uuden sen päälle,
tai sai se rivi jäädä kokonaan pois.
Hän teki huolellista työtä. Ja kun konsepti vihdoin oli valmis, oli
myöskin puolipäivänavetan aika tullut.
Hän meni navettaan ja antoi lehmille vihot niin kuin äiti oli
käskenyt, pitäen suostuttelevia puheluja uutta ruokkijaansa
oudosteleville lehmille, lampaille ja vasikoille. Kanoillekin antoi
ohria ja sialle hyppyytti äidin valmiiksi laittaman puolisen. Kävi
vielä ruunallekin ruokaa antamassa ja jälleen tupaan tultuaan nosti
kaapista pöydälle voipytyn, leipäkorin, siankinkun, vadillisen eilen
illalla keitettyä mannaryynipuuroa sekä maitovadin ja vielä haki
uuniseinältä naulasta särvinkuppinsa. Sitten alkoi itsekin syödä
puolista.
Tällaisessa yksinäisessä itsekseen puuhailemissa oli jotain
huvittavaa ja tyytyväisyyden tunnetta herättävää.
Juuri kun hän sai ruokalaitteensa pöydältä pois ja pöydän pyyhityksi,
tuli Antin Tiina tupaan. Kyseli emäntää.
Hetkisen juttelua yritettyään läksi Tiina pois; hänen mentyään Lauri
kirjoitti kirjeensä puhtaaksi: