-- Mikset sinä Jumala antanut minun silloin kuolla! Silloin olisin
sinulle kelvannut. Nyt en enää kelpaa.
Silloin tuntui kuolema suloiselta pelastajalta. Nyt jo pelkkä ajatus
kuoleman mahdollisuudestakin tuotti sydäntä hyydyttävää pelkoa.
Hän alkoi tehdä tuskallista kauppaa omantuntonsa kanssa. Pyysi, ettei
tätä nyt vielä huomioonotettaisi. Eihän hän oikeastaan vielä mitään
tehnytkään. Lyhyt ajatuksen väläyshän se vain oli. Unhotetaan nyt
tämä! Toista kertaa ei hän enää sellaista tee!
Mutta omatunto oli taipumaton. Se ei suostunut mitään unhottamaan,
eikä sallinut mitään pois pyyhkiä. Se lyhyt ajatuksen väläys oli
tahra hänen sielussaan, ja siksi se myöskin jäi. Ja omatunto piti
huolen että hän tahran olemassaolon muisti.
Hän näki sen tahran, katsoi siihen ja itku kurkussa teki pyhän
lupauksen, että toista kertaa ei hän sellaista tee! Tämän suuremmaksi
hän ei tahraa päästä!
Hän odotti omaltatunnolta hyväksymisen ilmausta tämän lupauksen
johdosta. Mutta omatunto oli ikäänkuin piilossa. Sen sijaan oli
kuin olisi joku vain välinpitämättömästi nyökännyt päätään, kuin
sanoakseen:
-- Sopiihan tuota koettaa.
Katumuksen ja häpeän tunteen rinnalle pyrki kaiken aikaa tunne, että
Anni on suuressa vaarassa ja että hänen -- Laurin -- pitää yrittää
hänet siitä pelastaa ja -- se tuntuikin hyvin tärkeältä -- jollain
tapaa saada Anni ymmärtämään ettei hän ole vallan samallainen kuin
Jussi ja Tuppu. Millä tavalla sen vain saisi tehdyksi niin, ettei
kukaan sitä huomaisi eikä syntyisi puheita?
Kirje siinä suhteessa tuntui varmimmalta ja parhaimmalta.
Uudenvuodenaattona saunasta tultua hän vetäytyi kamariin ja alkoi
kirjoittaa Annille. Sydän sykki ja posket hehkuivat.
Samassa Niilo avasi hiljaa oven ja kurkisti kamariin.
-- Uu'u -- -- Plikoillenko sä kirjotat -- -- ihihi -- --
Vasta nyt huomasi Lauri Niilon ja säikähti.
-- Mene pois sieltä! Aina sun pitää olla -- --
-- Ihihi -- -- kuului vielä kun ovi pantiin kiinni.
Lauri jatkoi keskeytynyttä kirjoittamistaan.
Kun kirje oli valmis luki hän sen. Posket kuumenivat yhä enempi ja
silmiin ilmestyi hämmästyneesti tuijottava sävy.
Hän nousi kävelemään. Hetken käveltyään pysähtyi ja katsoi miettien
eteensä. Istahti pöydän ääreen ja käsi poskella luki kirjeen
uudelleen.
Jäi taas eteensä tuijottamaan.
-- Pössö! murahti sitten itselleen ja liikahti hermostuneesti.
Kirjeestä oli tullutkin kokonaan toinen kuin hän oli aikonut.