Hyvä Anni!
Suo anteeksi tunkeilevaisuuteni, kun ilman syyttä häiritsen
sinua tällä vähäpätöisellä kirjeelläni! Mutta on eräs asia,
jonka johdosta tahtoisin jonkun rivin sinulle kirjoittaa. --
En kirjoita niinkuin nuori mies neidolle vaan niinkuin tuttava
tuttavalleen, ystävä ystävälleen.
Viime iltamasta tultaessa sinä tulit saamaan osaksesi loukkaavaa,
raakaa, hävytöntä kohtelua, minä ainakin sen sellaiseksi käsitän,
sen mukaan kuin jonkun sattuman kautta sain tietooni. -- Se oli
pahasti se. -- --
En tiedä mitä se lie, mutta minusta tuntuu että minun olisi
pitänyt sinua puolustaa, suojella. Olisin sen tehnytkin, mutta
kaikkialla kuiskuttelemisen aihetta vartovat silmät estivät minua
sitä tekemästä ja pakoittivat minut pysymään syrjässä. Sinä
ymmärrät mitä tarkoitan.
Olisihan sitä yhtä ja toista muutakin asiaa, mutta en kuitenkaan
tahdo kirjoittaa enempää -- ainakaan tällä kertaa.
Kiitos hauskasta seurasta viime iltamasta tultaessa! Tänään on
taas iltama.
Vielä kerran pyydän anteeksi tungettelevaisuuteni! Mutta voithan
antaa kirjeeni liekkien haltuun, kun kamariasi lämmität -- ja
silloin olet siitä päässyt --
Tämän kirjeen vien asemalle mennessäni iltamaan.
Lämpimät terveiset ja onnellista vuoden jatkoa!
Lauri L--ta.
Lauri piti kirjettä onnistuneena kaikin puolin. Valitsi siroimman
kirjekuoren, veti siihen peukalon kynnellä viivottimen reunaa pitkin
hienot viivat ja mahdollisimman kaunista käsialaa tavoitellen
kirjoitti:
K. Neiti
Anni Niinilä.
Pieliskylä.
Liuotti sitten eilen hankkimansa postimerkin ja nyrkillään takoi sen
kuoren kulmaan kiinni. Taittoi huolellisesti kirjeen, pisti kuoreen
ja liimasi kuoren kiinni.
Kaikki oli siis valmista ja Lauri huoahti. Sydämessä tuntui vienoa
lämpöä, kun käsi poskella istuen katseli Annin nimeä kirjekuoressa,
ensimäisessä kirjeessään jonka hän lähetti.
-- Mitähän Anni ajattelee kun tämän saa? Vastaakohan hän tähän?
Ei hän tiennyt itsekään, kumpaako toivoisi. Sitäkö että Anni vastaa
vai sitäkö että hän ei vastaisi? Somalta tuntui sekin että saisi
kirjeen Annilta ja näkisi mitä Anni ajattelee. Mutta sittenkin tuntui
kuin siinä olisi jotain Saviston Lissun tapaista. Melkein hienommalta
ja sulommalta, ja samalla salaperäisyydellään kiehtovalta, tuntui
se että Anni ei vastaisi. Panisi vain huolellisesti talteen hänen
kirjeensä ja ajattelisi häntä.
Kello löi neljä.
Puolen tunnin perästä pitää tehdä iltavalkea. Siihen saakka hän lukee
kirjastosta lainaamaansa Maanviljelysoppia.
* * * * *
Iltamassa ei Lauri viihtynyt. Anni ei tullut sinne. Ihmiset olivat
väsyneitä ja kyllästyneitä. Veltosti laahustelivat huoneesta toiseen
ja haukotellen valittelivat pyhäin loppumista. Iltaman ohjelmakin
oli sellaista sitä ja tätä, kuin menneitten iltamain ylijäämistä
uudistettua.
Mikään ei sointunut yhteen Laurin mielialan kanssa, joka oli tarmon,
taistelun, työn ja elämänhalun virityksessä.
Heti kun tanssimaan alettiin läksi hän pois.
Eteisessä Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu sekä pari muuta poikaa
seisoskeli salakähmäisen ja ilkeänkurisen näköisenä, paperossit
huolettomuutta tavoitellen suupielissä. Laurin tultua he keskeyttivät
juttunsa, ja kun hän otti palttonsa naulasta vaihtoivat he
merkitseviä silmäyksiä. Lauri huomasi sen.
-- Nokkossonnit! tuhahti hän ajatuksissaan, mutta ääneen ei sanonut
mitään. Eivät toisetkaan puhuneet mitään. Laurin ulos mentyä vain
nauraa hirnahtivat.
-- Luulevatkohan pojat, että minä sentähden pois lähden kun ei Annia
ole täällä? ajatteli Lauri ja pysähtyi rappusille.
Hänen teki mieli kääntyä takaisin ja irvistellä pojille.
Läksi kuitenkin astumaan rappuja alas.
-- Ajatelkoot mitä tahtovat! Itsepä tuon tiennen mitä varten pois
lähden.
-- Eikä poikain ole hyvä mennä juttujakaan laittamaan. Jos sen
tekevät niin silloin panen minäkin tietoni matkaan. Ja silloin pojat
joutuvat kirjoihin -- --
Ihan naurattamaan tuppasi, niin hauskalta tuntui omistaa tällainen
suukapula jolla sai pidetyksi poikain suut tukossa.
Mutta sitten alkoi hiljainen pahan tunne valua mieleen ja levitä
siellä. Tuntui ilkeältä tällä tavalla toisia kurissa pitää.
Minkätähden ihmiset ovatkin niin ilkeitä toisilleen? Niin ilkeitä,
että omalla ilkeydellään pitävät toisen ilkeyttä kurissa -- -- Miksei
jokainen tahdo hyvää ja tee hyvää ja tällä hyvän tahtomisellaan itse
pidä ilkeyttään kurissa?
Satoja vuosia on ihmisille saarnattu ja opetettu hyvää. Kirkoissa,
kouluissa, kodeissa, hartausseuroissa, kokouksissa, iltamissa ja
kaikkialla. Pahaa ei opeteta missään. Ja kuitenkin näyttää kuin olisi
ihmisissä pahaa enempi kuin hyvää -- --
Mistä tämä johtuu? -- Onko sittenkin niin että ihminen on luonnostaan
paha -- --?
Kun ei kukaan tahdokaan olla hyvä -- --. Jos jokainen ihminen itse
tahtoisi olla hyvä ihminen, tai edes todella tahtoisi siksi tulla,
niin kuka tietää vaikka jokainen ihminen myöskin olisi hyvä ihminen
-- --. Mutta kun jokainen vain tahtoo että naapurin ja toverin
pitäisi olla hyvä ihminen, niin silloinhan on luonnollista, että
kukaan ei ole eikä kenestäkään tulekaan hyvää ihmistä.
-- Olenkos minä hyvä ihminen?
Laurin pää painui ja käynti hiljeni.
Tähdet tuikkivat tiheän sumun peittämältä taivaalta, huurteiset
etäämpää näkyvät puutarhakoivut olivat kuin suuria ilmassa riippuvia
palloja ja rakennukset tyhjiä, tuuleen haihtuvia pilvilinnoja.
-- -- Ihminen --. Elämä --. Maailma -- --!
Mikä on niiden tarkoitus?
Hänen päätään huimasi.
Ihminen ja maailma on käsittämättömäin villien ja kesytettyjen
voimain kuohuva taistelukenttä, ja elämä on arvoitus. -- --
Jumalako, kaikkivaltias, pyhä ja hyvä, Hänkö tätä kaikkea johtaa?
Vai onko mitään joka tätä johtaa ja tästä sekamelskasta selvän
tekee -- --?
"Oi jos oisit sydämmeni
Raitis kuni uusi oras,
Puhdas kuni kehdon lapsi,
Kirkas kuni lähteen silmä!
Niin jos oisit sydämmeni!"
hyräili Lauri riihen luona, maantieltä kotitielle kääntyessään.