Vaikka Lauri luentokurssi-ilmoitusta lukiessaan haukottelikin,
tarttui ilmoitus kuitenkin hänen mieleensä. Ja kun kurssit vihdoin
tulivat, oli hän innokkaimpia kuuntelijoita. Ei ainoatakaan esitelmää
hän laskenut ohi menemään. Usein itseäänkin ikäänkuin hävetti, kun
joskus aivan yksinkin istui isäntäin ja emäntäin kanssa salissa
kuuntelemassa, samaan aikaan kun toiset nuoret ravintolahuoneessa
rähisivät ja sukkeluuksia laskettelivat, aina sitä suuremmalla
joukolla, kuta myöhemmälle ilta kului. Mutta ennemmin hän kärsi sen
häpeän kuin oli ainoaltakaan luennolta pois.
Toisena päivänä hän haastoi isääkin mukaan lähtemään, mutta isä vain
naurahti ylenkatseellisesti, teki syvästi halveksivan pään liikkeen
ja murahti:
-- Tuollaisiin -- --!
Joutavaa se oli Laurinkin siellä kulku isän mielestä. Oppisikin
siellä edes jotain sellaista että saisi jonkinlaisen viran itselleen!
Mutta kun tuollaista turhanaikaista! Niinkuin ei tässä nyt maata
taitaisi ilmankin rääppiä! Ja niinkuin nuo herrat siellä jotakin maan
asumisesta ymmärtäisi! Phyh! Mutta ne pitää vain tähän aikaan olla
herrat joka paikassa ja kaikki pitää käydä kirjain mukaan! Muuten
ei ole mikään mitään! Ja sitten ollaan niin sivistyneitä että hoh
helvetti! -- Toisi ne sieltä tänne tunkiolle mun kanssani havuja
hakkaamaan, niin kyllä mä opettaisin niille kuinka maata asutaan!
Työtä siinä pitää tehdä eikä vain lukea ja saarnata!
Ei hän kuitenkaan tahtonut Lauria estää siellä kulkemasta. Kun ei
kerran ole parempaa mieltä, niin menköön! Oleilemalla ja kyläilemällä
ne joulunpyhäin välipäivät muutenkin kuluvat.
Laurille oli luentokursseilla käynti kuitenkin jotain muuta kuin
turhaa joutoaikain kulutusta. Siellä avautui hänelle uusi ennen
tuntematon maailma ja hänen elämänuskonsa heräsi. Nyt hänkin löysi
elämäntehtävän itselleen.
Hän rupeaa kasvattamaan itsestään maanviljelijää! Sellaista
uudenaikaista ammattitaitoista maanviljelijää. Isä oli joulunpyhiksi
antanut hänelle viisimarkkasen. Kun sitä oli vielä säästössä, tilasi
hän itselleen Pellervon, joita muuan esitelmänpitäjä tarjosi.
Toinen esitelmänpitäjä kehotti nuoria tyttöjä menemään
karjakkokouluihin ja nuoria miehiä maamieskouluihin. Sinnekin päätti
Lauri mennä, jos vain isä suostuu siihen. Mutta vaikka ei isä siihen
suostuisikaan, niin voihan sitä kirjallisuudenkin avulla kotona
itseään kasvattaa, niinkuin esitelmänpitäjäkin sanoi. Ja sitä hän
rupeaa tekemään. Jättää kaiken muun lukemisen ja muut haihattelut ja
haaveilut ja alkaa lukea vain maatalouskirjoja.
Jo ensimäisen, maataloutemme nykyistä asemaa ja sen
kehittymismahdollisuuksia käsittelevän luennon aikana tämä
ajatus putkahti taimelle. Ja kuta useampi esitelmä oli kuultu,
sitä varmemmaksi ja voimakkaammaksi se kasvoi. Kukkeimmilleen
se kehkeentyi viimeisen kurssipäivän iltana toimeenpannussa
illanvietossa.
Soitettiin, laulettiin, pidettiin puheita ja lausuttiin runoja.
Alaiskylän kansakoulunopettaja piti hehkuvahenkisen puheen
aatteellisen sivistyksen ja taloudellisen edistyksen keskinäisistä
suhteista. Puheensa hän lopetti tähän tapaan:
-- Me olemme näihin saakka puhuneet vain sivistyksestä ja aatteista,
innostuneet aatteille ja eläneet aatteille. Me olemme vain elämän
sunnuntaipuolta yrittäneet parantaa. Minä en tahdo sanoa että se
olisi ollut väärin. Päinvastoin. Mutta sitä tehdessämme me olemme
unhottaneet yhden tärkeän asian. Me olemme unhottaneet elämän
arkipuolen, elämän taloudellisen puolen. Ja niin olemme joutuneet
jonnekin josta emme oikein itsekään ymmärrä mitä se on. Olemme
vain avuttomia kuin hyllyvällä suolla rämpivä kulkija. Emme pääse
eteenpäin niinkuin pitäisi päästä.
Me olemme unhottaneet että ilman varmaa taloudellista pohjaa on
korkeampi henkinen sivistys ajan pitkään mahdotonta. Ennemmin tai
myöhemmin se lysähtää läjään. Henkinen sivistys ja taloudellinen
edistys kuuluvat yhteen niinkuin sielu ja ruumis. Ne kehittyvät
rinnakkain. Ja niinkuin sanotaan että terve sielu voi asua vain
terveessä ruumiinsa, niin samoin voidaan myöskin sanoa, että oikea
henkinen sivistys on mahdollista ainoastaan terveellä taloudellisella
pohjalla olevassa kansassa.
Meidän taloudellisen ja samalla myöskin henkisen edistyksemme ja
elämämme pohjana on, niinkuin jo olen sanonut, maatalous. Se on
kaikkien muiden elinkeinojen äiti. Kun se kestää, niin kaikki kestää,
kun se kaatuu niin kaikki kaatuu, mutta myöskin: kun se nousee niin
kaikki nousee!
Te täällä olevat olette näinä kolmena päivänä saaneet kuulla miten
meidän maatalouttamme voidaan kohottaa. Ja suurin osa teistä on
siinä onnellisessa asemassa, että te voitte uhrata voimanne tähän
kallisarvoiseen työhön. Kun te nyt jälleen käytte arkitöihinne,
niin koettakaa muistella mitä täällä on näinä päivinä sanottu,
ja koettakaa panna niitä käytäntöön metsissänne, pelloillanne,
niityillänne ja karjakartanoillanne! Hankkikaa lisää tietoja
kirjoista ja ammattilehdistä! Nostakaa päänne, herättäkää uupuva
elämänuskonne! Ottakaa elämänne ponsilauseeksi se lause, jonka
muuan vanhan Kreikan sankariäiti sotaan lähtevälle pojalleen kilpeä
antaessaan lausui: "sen kanssa taikka sen päällä", se on, sen kanssa
palaa voittajana takaisin, taikka kannettakoon sinut sillä, sankarina
kaaduttuasi. Samoin tekin ottakaa maanviljelys siksi Suomiäidin
antamaksi kilveksi, jonka kanssa te tahdotte voittaa ja jonka hyväksi
-- jos niin täytyy käydä -- te voitte kuollakin. Ja minä olen
vakuutettu että te silloin voitatte!
Ja varsinkin te nuoret nuorukaiset ja nuoret neidot! Teillä on
pyhä velvollisuus ja ihana oikeus kasvaa siksi sukupolveksi joka
pystyy tämän suurtyön suorittamaan, joka pystyy nostamaan Suomen
maanviljelyksen muiden maiden maanviljelyksen rinnalle, ja Suomen
kansan muiden kansain rinnalle! Teistä se lopultakin riippuu tuleeko
Suomen kansa kansakuntain joukkoon korotetuksi, vai kuoleeko se
nälkään rikkaitten leipämaittensa keskellä -- -- Teistä riippuu
Suomen tulevaisuus! Pankaa tämä sydämellenne!
Opettaja teki pienen kumarruksen ja tuli alas puhujapaikalta.
Kättentaputuksista ilmeni että hän oli saanut yleisön mukaansa.
Nuorisoseuran puheenjohtaja nousi sieltä etumaisilta penkeiltä ja
ehdotti laulettavaksi Pellervon laulun. Laulun loputtua puheenjohtaja
taas nousi ja ilmoitti vapaan sanan vuoron. Heti läksi salin
perältä Reijolan isäntä, pitäjän etevin maanviljelijä, ja piti
sydämestä lähtevän ja sydämiin menevän puheen maanviljelykselle,
"yhdelle kunniakkaimmalle, vaikka nykyään melkein halveksitulle,
ihmiselämän uhrialttarille". Kun muita puheoikeuden käyttäjiä ei enää
ilmaantunut, ilmoitti puheenjohtaja soitettavaksi ja laulettavaksi
"Maamme". Kaikki ponnahtivat seisaalleen, ja kenellä vähänkin oli
ääntä hän antoi sen nyt kaikua.
Laulun loputtuakin seisottiin vielä hetkinen hiljaa. Oli aivan kuin
jotain yliluonnollista, jotain pyhää olisi liikkunut salissa.
Laurin heikko ruumis ihan vapisi, niin innostunut hän oli.
Kaiken tämän mitä näinä päivinä on puhuttu hän panee käytäntöön.
Järjestää maat vuoroviljelykseen, rakentaa ajanmukaisen navetan
sementtilattioineen ja rehupöytineen, hoitaa metsää, laittaa
puutarhan, viljelee juurikasveja, ajaa savea pelloille, käyttää
turvepehkua navetassa ja suomutaa tunkiolla, ja panee kaikki kuntoon.
Perustaa toisten kanssa osuusmeijerin, osuuskaupan ja monta muuta
osuuskuntaa ja niitä toiminnallaan kannattaa.
Ei koskaan hän ollut tuntenut itseään niin varmaksi kuin nyt. Oli
aivan kuin hän olisi tähän saakka tyhjässä ilmassa häilynyt ja vasta
nyt tavannut maan jalkainsa alla.
Hänen tavallinen arkuutensakin oli nyt poissa. Vähääkään
ujostelematta meni hän ottamaan nyt ensimäistä kertaansa iltamassa
olevaa Niinilän Annia tanssiin, heti kun tanssimaan käytiin. Tanssi
hänen kanssaan pitkän polkan ja jutteli.
Kotiin lähdettäessä hän tavoittautui samaan joukkoon jossa Annikin
meni, heidän matkansa kun kävi samaan suuntaan. Alkumatka oli
sellaista hälinää ja kuhinaa kuin se on aina. Poikia kahden ja kolmen
miehen ryhmissä milloin juoksi edelle milloin seisoi syrjittäin tien
vieressä lakit otsalle vedettyinä. Tytöt samoin kaksin ja kolmin,
harvoin useampia, kävelivät toistensa käsikoukusta pitäen, nauraa
kikatellen ja lauleskellen ja yön uneksivaa rauhaa rikkoen.
Kun vihdoin ehdittiin rauhoittua ja ryhmittyä, huomasi Lauri
joutuneensa aivan vieraankyläisten joukkoon. Saviston Lissu vain
oli samasta Alaiskylästä kuin hänkin. Toiset, Niinilän Anni ja joku
toinen tyttö, jonka nimeä Lauri ei tiennyt, sekä Hiiron Tuppu ja
Hakaperän Jussi olivat kaikki Pieliskyläisiä. Pojat olivat melkein
vieraita hänelle ja koko joukon häntä vanhempia.
-- Mikähän noilta pojilta puuttuu kun ovat tuossa aivan kuin jotain
hakemassa? kysäsi Lauri, kun taas muuan poikaryhmä juoksi edelle ja
juuri äsken toinen ryhmä jäi tien viereen seisomaan.
-- Toista puoliskoaan ne hakevat, oli Lissu heti valmis vastaamaan.
-- Vai sitä! Minä olen ajatellutkin, jotta mitä ne haeskelevat. Se on
paha kun se on kadoksissa.
-- Eikö sun oo sitte enää kadoksissa?
-- Ei mulle oo luotukaan sellaista.
-- Hyy, panni Lissu vain.
-- Mulla on kaikki kylkiluut tallessa, jatkoi Lauri.
-- Kyllä sullekin se luotu on, mutta taitaa vain olla niin likellä
ettei tarvitse haeskella.
Lauri ei oikein ymmärtänyt mitä Lissu tarkoitti, eikä paljon
välittänytkään. Anni oli todellakin hyvin likellä. Ei olisi tarvinnut
muuta kuin kätensä ojentaa ja kaapata syliinsä. Jos tekisi sen -- --!
Pelkkä ajatuskin jo hurmasi. Kuitenkaan hän ei sitä tehnyt. Sanoi
vain Lissulle:
-- Tule lukemaan kylkiluuni, niin näet että niitä on täysi määrä
kummallakin puolella.
-- Jopa mä nyt viitsisin tässä ruveta, sanoi Lissu siihen.
Siihen suuntaan jatkui puhelu. Tyttöjen puolelta sitä ylläpiti
etupäässä Lissu. Anni silloin tällöin sanoi jonkun sanan, mutta se
toinen tyttö ei puhunut mitään. Oli kai hyvin nuori vielä ja ujo.
Poikain puolelta sitä ylläpiti Lauri; hän tunsi nyt omituista halua
olla äänessä. Toiset vain silloin tällöin jotain murahtivat joukkoon.
Olivatko nuo niin juroluonteisia, vai mikä lie syynä?
Otti Lauri iltaman ohjelmankin puheeksi, mutta se näytti olevan
hepreaa muille paitsi Annille. Hän tarttui siihen vilkkaasti kiinni,
mikä omituisesti ilahutti Lauria. Mutta sittenkin hän lopetti
keskustelun siitä lyhyeen. Oli huomaavinaan salaisia merkinantoja
Jussin ja Lissun välillä ja vaikeni.
Äänettöminä olivat toisetkin ja neuvottomina. Lissu hyräili
"Uudenkullan liinukkavarsaa".
Vihdoin keksi Lauri, että he olivat jääneet kauas edellämenevistä, ja
karisti painostuksen pois mielestään.
-- Sen kylmän pyhävellin peräänköhän noilla ihmisillä nyt on noin
kiire, kun ei enää näy ketään tiellä? kyseli toisilta.
-- Pyhävellin perään, matki Lissu hyräilynsä keskeyttäen. -- Parempaa
niillä on tiedossa.
-- Mikäs sen parempaa on nälkäiselle vatsalle? kiusoitteli Lauri.
-- On sitä parempaakin, sanoi Lissu vain ja alkoi uudelleen hyräillä.
-- Mutta meillä ei ole mitään parempaa, ja sen vuoksi ei meillä ole
kiirettäkään. Meneskelemme vain tällaista kahden silakan marssia.
Eikös niin pojat?
-- Joo, murahtivat Jussi ja Tuppu.
-- Kuka tietää mitä teilläkin vielä on, penäsi Lissu kesken hyräilyä.
Samassa lauloi maantien vieressä olevassa navetassa melun herättämä
kukko.
-- Kukkokin jo laulaa, huudahti Anni.
-- Karikosken kankaalla on iso kivi, ja kun kukko huutaa niin se
huiskahtaa, veisteli Lauri.
-- Nyt sinä höpiset, sanoi Anni nauraen ja Lauriin päin kääntyen.
-- Höpisen? kysäsi Lauri.
-- Niin, höpiset.
-- Mitä minä höpisen? Eikö se ole totta että Karikosken kankaalla on
iso kivi?
-- On. Mutta kun kukko laulaa, niin ei se huiskahda.
-- Eikö kukko huiskahda kun se laulaa? Naimisiin sinunkin pitäisi
mennä ennenkuin näkösi katoaa.
Lissu ja se toinen tyttö, Jussi ja Tuppu nauroivat. Hartaimmin
kuitenkin nauroi Anni kun sanoi:
-- Mutta se kivi ei huiskahda kun kukko laulaa.
-- Onko kukaan sitte niin sanonut! ihmetteli Lauri.
-- Sinä juuri äsken.
-- Minä? Enhän minä sanonut kun että: Karikosken kankaalla on iso
kivi --
-- Ja kun kukko laulaa niin se huiskahtaa.
-- Niin -- kukko. Vai oletko sinä joskus nähnyt kukon laulavan niin
ettei se huiskahda?
Kaikki purskahtivat nauramaan, sillä nyt he ymmärsivät. Nytkin se oli
Anni joka hartaimmin nauroi. Ja taas teki Laurin mieli siepata hänet
syliinsä ja pyöräyttää pari kertaa ympäri.
Niin tultiin Valliniemen kylään, ja siinä oli erottava. Toiset
jatkoivat matkaansa pitkin maantietä, mutta Laurin ja Lissun piti
tästä mennä joen ylitse. Siinä seisoskeltaessa ja eroa tehtäessä
huomasi Anni toisen kenkänsä nauhan päässeen solmusta.
-- Sulhasia se tietää, kiiruhti Lissu sanomaan.
-- Annappa minä sen sidon, niin ei tule sulhasia, tokasi Lauri.
Anni kainosteli eikä osannut sanoa sitä ei tätä. Naurahteli vain.
-- Mikseikäs tulekin sulhasia. Onhan tässä poika jokaiselle, pitkitti
Lissu yhä.
-- Tuota Lissua! huudahti Anni ja toveriaan mukanaan vetäen kiiruhti
pois.
-- Hyvää yötä! huusi sieltä etäämpää.
-- Hyvää yötä! vastasivat toiset, kuuluvimmin kuitenkin Lauri.
Pitemmälle puhelua yrittämättä erosivat toisetkin.
-- Menkää nyt joutuun että ehditte! tirskautti Lissu Jussille ja
Tupulle.
Tämä Lissun tirskahdus yhdistettynä sen kanssa, että Jussi ja Tuppu,
eikä hän, saivat mennä Annin kanssa samaa matkaa, teki Laurin
apeamieliseksi. Hänen hilpeytensä katosi. Sanaa puhumatta asteli hän
Lissun jälessä, kunnes satutti jalkansa niin että oli vähällä kaatua.
-- Ohoh! pääsi häneltä. -- Jos en olisi itse ollut mukana niin olisin
kaatunut.
-- Olisit tullut tänne, niin minä olisin nostanut, sanoi Lissu siihen.
Siitä pääsi juttelu taas alkuun, ja niin tultiin keskustelua tehden
Leppirannan tienhaaraan. Siitä olisi Lissun pitänyt yksin mennä
kylästä jonkun matkan päässä olevaan kotiinsa, mutta ei sanonut
uskaltavansa kun on näin pimeä. Pyysi Lauria saattamaan.
Laurin tapasi jonkinlainen villin vallattomuuden puuska.
-- Otatko minut yöksikin? kysyi.
-- Tietysti.
-- No mennään sitte.
Hän tarttui Lissun käsikoukkuun, ja niin lähdettiin.
Lissu hiplasi itsensä yhä likemmäksi Lauria. Ja vihdoin oli aivan
hänessä kiinni. Rupatteli ja maireana naureskeli.
Lauri ei tiennyt mitä ajatella. Häntä hävetti ja tympäsi. Kun oikein
suuhun tukkii! Jos vielä joku sattuisi tämän näkemään! Arkana pälyili
hän ympärilleen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. -- Ja toiselta puolen
se tuntui somaltakin tämä tällainen. Ja kukapa tätä nyt näkee. Pimeä
yö eikä ketään ole liikkeellä.
Saviston rappujen eteen päästyä Lissu yhä Laurin käsikoukussa
kiikkuen kumartui ottamaan avainta porraslankun alta. Veti Laurin
mukanaan rappusille ja avasi porstuan oven.
Silloin Lauri irroitti kätensä Lissun kainalosta.
-- No hyvästi nyt sitte!
Hän ojensi kätensä Lissulle.
-- Etkö sinä tulekaan yöksi? pääsi Lissulta hiljainen ällistynyt
huudahdus.
Lauri vain itsepintaisesti tarjosi kättään, ja Lissun täytyi vastata.
Lauri kiiruhti pois.
-- Lissu oli täydessä todessa -- --!
Lauri nauraa tuhautti hermostuneesti, ja häntä hävetti vielä
äskeistäkin enempi. Napitti palttoonsa huolellisesti ja käänsi
kauluksen suoraksi. Veti lakin otsalleen ja alkoi hiljalleen viheltää.
Yht'äkkiä vihellys keskeytyi ja käynti hiljeni.
Jokohan hänen vallattomuutensa taas päättyi tyhmyyden tekoon -- --?
Jos olisikin pitänyt mennä perille saakka, kun kerran sillä tavalla
tultiin -- --? Jos on tapa sellainen?
Entistä voimakkaampana kohosi Annin vieno kuva mieleen.
Ei! Vaikka kaikki toiset niin tekisivätkin, niin hän ei tee! Hän ei
tahdo! Olkoon vaikka tapakin sellainen!
Käynti reipastui ja ryhti varmeni.
Mutta kotitienhaaraa lähetessä käynti taas äkkiä hiljeni.
Lissu syöksähti hänen mieleensä ilmielävänä, sellaisena kuin hän oli
hänet tänä iltana nähnyt. Hänen täyteläinen ja kehittynyt vartalonsa,
hänen maireat silmänsä, hymyilevä suunsa, ja pehmeästi taipuileva
pukunsa. Ja hänen kanssaan kahdenkesken pimeässä kamarissa: -- --.
Riihen kohdalla Lauri pysähtyi aivan ehdottomasti -- --.
Maantien mutkasta riihen tuolta puolen kuului puhelua. Enempää
ajattelematta hyppäsi Lauri riihen etukatoksen alle riihipinon taakse
piiloon ja sieltä vaanien tuijotti pimeään, josta ääni kuului.
Sieltä tuli kaksi ihmistä kävellen. Riihen kohdalle tultuaan ne
pysähtyivät.
-- Ei Leppirannasta näy valkeaa. Kyllä Lauri Savistoon on mennyt,
sanoi toinen.
-- Sinne se tietysti on mennyt. Kyllä sillä vielä valkea olisi, jos
se kotiin olisi mennyt. Syödä jahnustaisi se vielä -- sen kun oli jo
niin nälkä, sanoi toinen.
Lauri tunsi miehet. Hiiron Tuppu ja Hakaperän Jussi! Hän heristi
korviaan.
-- Minnekäs me nyt sitten menemme? kysyi Tuppu.
-- Piru tietää! sanoi Jussi ja tuntui jotain kaivavan taskustaan. Mun
on kuononikin niin kipeä ja taitaa olla verissäkin, tämä nenäliina
ainakin on oikein murtumissa, siinä on niin paljon verta.
Tuppu kuului naurahtavan.
-- Oikeinko se Anni tahallaan sinua löi?
Anni löi? Lauri pidätti hengitystään.
-- En tiedä jos se nyt niin tahallaankaan. Mutta kun minä saavutin
sen juuri kun se oli menossa porstuaan, huitasi se kädellään minua
kohti, ja sillä oli avain kädessä, enkä mä ymmärrä kuinka se sattui
mun nenääni. Aivan minä luulin sen irti lentäneen, selitti Jussi
nenäänsä pyyhiskellen. -- Tämä on nyt niinkuin peruna. Piru -- sanoi
sitten vielä.
Tuppu nauroi.
-- Tiesikö Anni kuka sinä olet?
-- Kyllä se sen tiesi.
-- Ei vain päästänyt?
-- Ei. -- Mutta kyllä minä sen vielä -- --!
-- Minä olisin kyllä päässyt. Me Hannan kanssa menimme niin siivosti
käsikoukussa, ettei ikinä paremmin. Mutta kun se meni ikkunalle
kopistelemaan että tultaisiin ovea avaamaan, niin silloin minä aloin
kantapäitäni välkyttää. -- Muutama pöhlö, kun ei ymmärrä avainta
ottaa että kolistamatta sisään pääsisi! kertoi Tuppu.
Jussi tuntui yhä nenäänsä pitelevän puhuessaankin.
-- Kun ei se Lauri vain olisi niinkuin pihkaantunut siihen Anniin?
Eikä taida Anninkaan toisin olla.
-- Sitä minäkin vähän jouduin epäilemään.
-- Mutta siinä tehdään kiusaa. Ei sitä niin vain Laurille anneta!
Täytyy sitä oman kylän poikainkin osansa saada.
Tämä oli jo enempi kun Lauri jaksoi kuunnella. Raivostuneena hyppäsi
hän Jussin ja Tupun eteen.
-- Hävetkää! Siat!
Jussi ja Tuppu ensin hölmistyivät, mutta sitten alkoivat virnistellä.
-- Riihikartanoillako se Lauri vain riijailee -- --
Lauri oli niin kiukuissaan että itkua tuppasi, eikä osannut sanoa
mitään.
-- Mene nyt äitisi viereen nukkumaan, hän antaa sinulle rintaa, sanoi
Jussi, ja ilkeästi naurahdellen läksivät Jussi ja Tuppu menemään
samaan suuntaan josta Lauri oli tullut.
Vaistomaisesti kääntyi Laurikin hitaasti kotiin päin menemään. Ja nyt
hän älysi mitä hänen oikeastaan olisi pitänytkin Jussille ja Tupulle
tehdä. Tarttua molempain tukkaan ja takoa heidän päitään yhteen --
potkia -- purra, viskata pää edellä ojaan ja sinne ruhjoa -- --
Hampaitaan kiristäen muljautti hän sinne päin jossa tiesi Jussin ja
Tupun menevän.
-- Sai se Anni edes Jussia täräytetyksi -- --
Melkein tuli mieli hyväksi kesken kiukkua.
Anni, joka oli äskeisessä mielen myllerryksessä ajautunut
takalaidoille, siirtyi sieltä nyt jälleen etualalle. Lauri näki hänen
aivan kuin siinä edessään seisovan. Hän koetti hymyillä Annille ja
palauttaa samaa mielialaa mikä oli seuratalolta lähdettäessä. Mutta
se ei onnistunutkaan. Hymy tuntui tehdyltä, eikä hän voinut katsoa
Annia suoraan silmiin. Ja Annikin tuntui olevan kylmä hänelle. Aivan
kuin olisi yrittänyt välttää hänen katsettaan. Syrjään vain katsoi
ja hiljalleen loittoni. Oli aivan kuin olisi jotain tapahtunut,
sellaista joka heidät erottaa.
Ja vihdoin Lauri tunnusti olevansa syyllinen... Hän melkein toivoi
että maa hänet nielisi.
-- Olihan hän siinä maantiellä seisoessaan jo ehtinyt katua sitä kun
ei yhtäkaikki mennyt Lissun kanssa kamariin -- --
Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän näki Annin kiiruhtavan pois itkien
ja kädet silmäin päälle painettuina -- --.
Hän oli aivan yksin pelottavan hiljaisessa talviyössä.
Kuitenkin tuntui helpommalta nyt kun oli saanut sen sanotuksi. Oli
aivan kuin olisi se tähän saakka ollut kautta sielun hajoitettuna
likaisuutena, mutta nyt saatu paremmin yhteen paikkaan kootuksi.
Nukkumaan menoa ei hän kuitenkaan voinut ajatellakaan. Meni vain
läpi pihan, navetan ja rehuladon editse menevää takakujaa kylän
karjatielle.
Siellä hän sitte käveli edestakaisin.