Kun Lauri aamulla heräsi, olivat isä, äiti ja Niilo jo ylhäällä.
Hänenkin olisi pitänyt nousta, mutta tuntui niin suloiselta loikoa
vielä hetkinen. Eikä hän hennonutkaan vielä nousta, vaan painoi
hetkiseksi silmänsä kiinni.
Alhaalta kuuluva hiljainen puhelu muuttui hänen korvissaan vienoksi
lauluksi, joka sai hänen mielensä lainehtimaan. Hän tekasi pari
runonpätkää, -- Niinilän Anni tuli häntä vastaan.
-- No mutta -- eikös Lauri aio nyt ollenkaan ylös nousta? kysyi isä
nuhtelevasti.
Se kuului Laurin korvissa kuin ukkosen jylinä. Hän kavahti istualleen
ja hieroi silmiään.
-- Ei saisi iltasin niin kauan istuskella. Kun ei sitten jaksa
aamulla ylös nousta, jatkoi isä.
Lauri kiepsahti lattialle. Vilkasi kelloon. Se oli koht'ikään kuusi.
Hät'hätää sipasi hän vaatteet päällensä, hörppäsi kahvin ja kiiruhti
talliin, mennessään asetellen lakkia päähänsä.
Elämän harmaa, kiduttava todellisuus oli taas alkanut.
Valopilkkuna tässä harmaudessa oli takin taskussa oleva ja siellä
muiden huomaamattomana säilynyt päiväkirjavihko. Se oli kuin lipas,
johon hän oli talteen pannut kallisarvoisen helmen.
Näitä helmiä oli elämä jo hänellekin lahjoittanut paljon, mutta hän
oli ne kaikki hukannut. Tästä alkaen hän ei enää anna ainoankaan
helmen joutua hukkaan, vaan korjaa kaikki tarkasti talteen. Näissä
elämän luomissa ajatus- ja tunnehelmissä, niissä se on elämän arvo,
ja niiden talteen panossa elämän tarkoitus.
Näin mietti Lauri tallista lantaa tunkiolle kantaessaan.
Aamiaisen syötyään läksi hän yksin molemmilla hevosilla heinään
Pikkuviidasta. Isä jäi havuja tunkiolle hakkaamaan ja Niilo meni
kouluun.
Kun sitten puolinen oli syöty ja heinäkuormat purettu, sanoi isä:
-- Antaa nyt hevosten lopun päivää seisoa tallissa, ja koettaa
yrittää valmiiksi sitä korvoa, ettei se jää jouluhiirten
kasteltavaksi!
Savua piipustaan tupruttaen ja kintaita käsiinsä vetäen meni hän
ulos, tunkiolle havuja hakkaamaan.
Lauri tunsi piikin isän sanoissa, ja se vaikutti kuin uusi pisto
paikkaan, jota vielä entisten pistojen jäliltä kirveli. Se vihlasi ja
herpaannutti.
Olihan hän jo niin monta kertaa kuullut, että "kaksikin korvoa
päivässä tehdään", mutta minkäs hän sille voi kun ei luoja ole häntä
puumieheksi luonut -- --!
Kurkussa kakerteli ja silmät kävivät kosteiksi, ja kuin jotain
peläten haki hän pihalta vanneaineksia ja alkoi niitä veistellä.
Ajatus ei jaksanut liikkua. Jäi vain paikalleen muhjottamaan ja
pöhöttyi siinä niin että ohimoita pakotti ja päälakea kirveli.
Äidin rukki surisi yksitoikkoisesti, ja äiti itse hyräili unettavaa
virrennuottia. Ilma oli raskasta ja tympäsevää, ja tylsästi
irroitteli kirves lastuja vanneaineksesta.
Toisinaan näin kahdenkesken äidin kanssa ollessaan tunsi Lauri
voimakasta halua avata äidille sydämensä. Mutta kun sitä yritti, niin
heti huomasi ettei äiti ymmärrä häntä. Eikä hän itsekään ymmärrä
itseään. Eihän hän osaa itseään muuten vanhemmilleen tulkita, kuin
että haluaisi mennä kouluun. Ja siitä puheen tullessa he aina
itsepintaisesti vaikenevat. Nyt ei hän ajatellut tästäkään asiasta
mitään. Antoi vain aivojen muhjottaa.
Vasta sitten hän havahtui kun ensimäinen vanne sitä korvon päälle
taivutettaessa rapsahti poikki. Oli tullut epätasaisesti veistetyksi.
Toisin paikoin jäänyt liian paksuksi, toisin paikoin kulunut liian
ohueksi. Lauri hakkasi vanteen pieniksi palasiksi ja heitti palaset
puuloukkoon.
-- Katkesiko vanne? kysyi äiti.
Lauri ei vastannut mitään. Alkoi vain uutta vannetta veistellä,
vakaasti päättäen nyt pitää ajatuksetkin työssä mukana. Ja niin
myöskin teki.
Mutta siinä sivussa alkoi jo ennenkin tuttu ajatus kohota ja vallata
sijaa aivoissa.
Kun pääsisi vapaaksi näistä tällaisista -- --!
Ensin se oli vain arka toivomus, mutta vähitellen se kasvoi uskoksi,
että nyt se on tulossa hänen vapautuksensa hetki. Ja usko kehittyi
pinnistyneeksi odotukseksi.
Nyt, juuri nyt se on tulossa, se joka vapauttaa hänet näistä
tällaisista -- --. Postista tulee kirje, jossa joku hyväntahtoinen
ihminen ilmoittaa lahjoittavansa hänelle suuremman rahasumman, että
hän voi mennä jonnekin. Vaikkapa seminaariin. Tai on sanomalehdessä
jotain sellaista joka hänet vapauttaa -- tai mitä vain. Mutta jotain
sellaista kuitenkin on tulossa.
Hän alkoi taivuttaa viimeistä vannetta korvon ympärille -- ja silloin
huomasikin, että vanteen molemmat hampaat olivat tulleet samalle
puolelle veistetyiksi. Vanne oli siis pilalla.
Kun hän vihdoin älysi mitä oli tehnyt, herpautti hän kätensä ja
päästi vanteen suoraksi. Ilma patoutui keuhkoihin ja pusertui sieltä
pitkään pihisten ulos. Tämä oli kaikkein parhain vanne; hän oli
aikonutkin sen asettaa pohjanuurroksen kohtaan. Ja noinko sen nyt
pitikin käydä -- --!
Silloin tuli isä tupaan.
Laurista tuntui kuin alkaisi maailma pimentyä.
* * * * *
Isä oli siellä tunkiolla havuja hakatessaan hautonut omia
ajatuksiaan. Ja tuskastunut itseensä.
Kun ei saa itseään hallituksi! Kun aina pitää sille Laurille puhua
niin pisteliäästi! Eihän se Laurin syy ole. Mutta kun se aika on
tullut sellaiseksi, että pitää olla kaikki kirjat ja sanomalehdet,
nuorten seurat ja kummikalossit ja kaikki villitykset, niin että
lopuksi eivät kelpaa muuta kuin koreilemaan ja turhanaikaisia
lorukirjoja lukemaan! Joka aamu pitää pestä kasvonsa ja kammata
tukkansa niinkuin oltaisiin vihille lähdössä. -- Hm -- -- Kurkotellen
korea työhön ottaa! Nälkään ne vielä kuolevat joka sorkka, elleivät
tapojaan paranna!
Hakorauta iski pölkkyyn tiuhassa tahdissa ja lujemmin kuin oikeastaan
olisi tarvinnutkaan. Hampaat puristuivat piipun luuhun niin että
piippu tärisi, ja silmissä oli tuikea ilme.
-- Mutta onkos se Laurin syy? kysyi hän taas itseltään. -- Eihän
hänenkään kovin paljon sovi muista erota -- muiden mukaanhan sitä
täytyy olla. Ja tuskin se Lauri vielä kaikkein hulluin onkaan.
Mutta työmiestä hänestä ei tule koskaan. Millä tuo ruvennee itseään
elättämään.
Silmäin tuikea ilme lauhtui ja suupielet vavahtelivat.
-- Ei tiedä. Mutta työnteosta ei sen tahdo mitään tulla. On vain
sellaista saamatonta ja lahjatonta nuhajamista. Mikä häneen sitten
lie syynä -- lahjain puuteko vai tahdonko puute? Siihen lukemiseen
vain on niin kova ahneus että -- -- Kun ei vain, kaiken muun hyvän
päälle, lukisi itseään vikaan.
-- On sekin vähän kummallista, kun niillä ihmisillä pitää olla niin
suuri ero. Veljeksilläkin. Niilo ei välitä lukemisesta, ei kahta
pärettä. -- Kansakoulussakin jo toista vuotta toisella osastolla,
eikä lupaa enää ensi talvena mennäkään. Mutta työmiehen lahjat sillä
pojalla on, niinkuin on Maijallakin. Saakin jäädä pois koulusta.
Parempi työmies siitä vain sillä tulee.
-- Olisikin tässä niissä varoissa että jaksaisi Laurista kouluttaa
herran, niin antaisi sen mennä. Sille on elämä täällä niin
tuskallista. Murjottaa vain ja nuhjottaa eikä saa sanaa suusta muuten
kuin kangella vääntämällä. Kiusaa niin ihmisen ettei tiedä mitä
kulloinkin ajattelee! Ei sille osaa enää oikealla tavalla
puhuakaan -- --.
Hermostunein liikkein riuhtoi isä havuja kasasta ja hakkasi kuin
vihoissaan.
-- Sitten varmaankin luulee että hänelle vain ilkeydestä sellaisia
puhutaan. Heinäaikanakin siellä Pikkuviidassa ladon takana itkeä
kyhnytteli -- --. Eihän tässä nyt kukaan ilkeä tahtoisi olla -- --
omalle pojalleen -- -- mutta -- --
Vähitellen kehkeytyi siitä ajatus, että pitäisi mennä Laurille
sanomaan ettei hänelle suinkaan ilkeitä olla eikä pahaa tahdota -- --
Kun oikein sanoisi mitä sydämessä liikkuu, niin ehkä Laurikin
sanoisi! Ja kenties asiat eivät olisikaan niin huonosti kuin nyt
näyttää! Tiedä -- vaikka tästä vielä syntyisi hyväkin elämä! Laurikin
vilpastuisi. Ja vaikkapa sen nyt ei työntekokaan parantuisi, niin
olisi jo sekin parempi kun olisi edes iloisempi. Pääsisivät tässä
toisetkin niinkuin irtonaisemmiksi!
Kuta enempi hän sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli, että hänen
pitää mennä tupaan Laurin kanssa puhumaan.
Vihdoin hän läksi. Ja sitä varten hän nyt oli tuvassa, että pitäisi
avata sydämensä Laurille. Seisoi hetkisen Laurin edessä ja katsoi
pilalle veistettyä erinomaista vanneainesta. Hymähti. Meni kaapille.
Täytti piippunsa ja siihen valkean saatuaan läksi jälleen havuja
hakkaamaan. Hakkasi vähän aikaa kuin vihoissaan. Sitte vaipui
käsi poskella miettimään. Havahtui siitä kun tunsi kylmän väreitä
ruumiissaan. Huokasi ja alkoi jälleen hiljalleen hakata.
* * * * *
Kesti vähän aikaa ennenkuin Lauri ehti toipua isän käynnin
aiheuttamasta hämmingistä. Ensimäinen selvä tunne oli jäykistyttävä
kiukun ja epätoivon puuska, joka pusersi hampaat yhteen ja kädet
nyrkkiin. Se meni ohi, ja vavisten jäi hän odottamaan sitä
vapauttajaansa, jonka nyt täytyy tulla.
Niilo toi sanomalehden koulusta tullessaan. Mitään kirjettä ei hän
Laurille tuonut, ei puhunutkaan siitä mitään, ei edes ihmetellyt
kun ei sitä tullut -- --! Huolettomasti vain viskasi sanomalehden
höyläpenkille ja korville käännettyä lakkia päästään kiskoen komensi:
-- Ruokaa!
Söi hotkeltamalla ja nenäänsä nuhistaen. Sitten läksi kylälle. Se oli
Niilon jokapäiväinen tapa, mutta sittenkin Lauri ällistyi.
Että Niilo nytkin voi noin vain olla huoleton, vaikkei hänelle,
Laurille, tullutkaan kirjettä -- --!
Sanomalehdessäkään ei ollut mitään. Eikä mitään muutakaan tapahtunut
-- ja jännitys laukesi.
Ja Lauri ymmärsi ettei mitään sellaista voikaan tapahtua -- hänelle.
Eihän hän ole mitään yrittänytkään! Eihän hänen hätäänsä kukaan
tunne! Ja onnenpotkaukset -- ne eivät kuulu hänelle.
Hän tunsi valjua kyllästymistä kaikkeen ja halusi päästä nukkumaan
-- nukkumaan ja unhotusta saamaan! Hän oli niin perin väsynyt --
ruumiillisestikin, mutta vielä enempi henkisesti.
* * * * *
Illalla ennen maata menoaan hän luki sanomalehden oikein valmiiksi.
Olihan siinä yhtä ja toista. Maamiesseura ja nuorisoseura näkyvät
yhteisesti toimeenpanevan kolmipäiväiset maataloudelliset
luentokurssit heti ensimäisinä arkipäivinä tapaninpäivän jälkeen --.
Hän haukotteli, taitteli lehden, pani sen pöydälle, sammutti lampun,
riisuutui ja meni nukkumaan.