Seuraavana aamuna -- oli sunnuntaipäivä -- Giorgio istui tammen
siimeksessä ja kuunteli vanhaa Colaa, joka kertoi, että viime päivinä
santarmit Tocco Casauriassa olivat vanginneet uuden Messiaan ja
sulkeneet hänet muutamien opetuslasten kera vankilaan.
-- Herramme Jeesus Kristuskin sai kärsiä fariseusten vihasta -- sanoi
toissilmäinen päätään pudistaen. -- Hän oli tullut näille maille
tuomaan meille rauhaa ja yltäkylläisyyttä, ja nyt ovat he heittäneet
hänet vankilaan!
-- Oh, isä, älä ole pahoillasi -- huusi Candia! Messias kyllä astuu
ulos vankilasta, milloin hyväksi näkee, ja me saamme hänet nähdä
täälläkin. Odota vaan.
Candia seisoi nojaten ovensa pieleen, vaivatta kantaen levollisen
raskautensa taakkaa; ja hänen suurista harmaista silmistään loisti
ääretön hilpeys.
Äkkiä kohosi polulta pihamaalle Albadora, tuo seitsemänkymmenenvuotias
vaimo, joka oli synnyttänyt kaksikymmentä kaksi lasta; ja hengästyneenä
hän viittasi vasemman niemen kohdalla olevaan rantaan päin ja ilmoitti:
-- Tuolla alhaalla on lapsi hukkunut.
Candia risti rintansa. Giorgio nousi ja kiipesi parvekkeelle
tarkkaamaan osoitettua paikkaa. Niemen rantasomerikolla, vallan lähellä
kallioita ja tunnelia näki valkoisen pilkun: kenties liinavaate, joka
peitti pientä vainajaa. Ryhmä ihmisiä oli kokoontunut paikalle.
Ippolita kun oli Elenan kanssa lähtenyt jumalanpalvelukseen Porton
kappeliin, astui Giorgio uteliaana alas ja sanoi isäntäväelleen:
-- Lähden tästä katsomaan.
-- Miksi? -- kysyi Candia -- miksi tahdot hankkia itsellesi surullisen
hetken?
Giorgio riensi polkua pitkin, saapui oikotietä rannalle ja kulki rantaa
pitkin edelleen. Hieman hengästyneenä hän tuli paikalle ja kysyi:
-- Mitä on tapahtunut?
Koolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi:
-- Erään äidin poika on hukkunut.
Somerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se
oli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen.
Patjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja
asettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän
huopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä
eroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät
huulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset
hampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi,
ja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret
hinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut
erottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet
jalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat
känsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua.
Vasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja.
Tämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon
jäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen.
-- Kuinka hän hukkui? Missä? -- kysyi Giorgio hiljaa.
Liinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä
kertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt
toistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset
kulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. -- Poika oli ajanut lampaat
kotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt
uimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui.
Toverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli
vetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen.
Hän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut
ulos suusta, mutta turhaan. -- Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli
ehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen.
-- Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta!
Meri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään
kohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain
armotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta
todistajalta, kalpean ruumiin yli.
-- Miksi ette -- sanoi Giorgio -- kanna sitä varjoon, taloon,
vuoteeseen?
-- Sitä ei saa liikuttaa -- näin lausui vartija -- ennenkuin
tuomioherrat tulevat.
-- No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo.
Itsepintaisesti toisti vartija:
-- Sitä ei saa liikuttaa.
Mitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle
laskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana,
joka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman
liikkeen heittäessään kiven veteen.
-- Tuonne asti.
Joukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko:
hukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen
levottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän
puhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille.
-- Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole!
Hän huitoi rajusti käsillään.
-- Miksi hän menikään, kun ei osannut uida?
Vieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista:
-- Miksi hän meni? Toista on meidän, jotka osaamme uida...
Toisia ihmisiä tuli paikalle, he katselivat kylmän uteliaasti, jäivät
siihen tai kulkivat eteenpäin. Muuan ryhmä seisoi rautatie-vallilla;
toinen asettui vuoriniemen huipulle, kuin näytäntöä katselemaan. Istuen
tai polvilleen laskeutuneina leikkivät lapset pienillä kivillä, joita
heittelivät ilmaan ja milloin tavoittivat selkäänsä, milloin käteensä.
Kaikissa ilmeni syvä välinpitämättömyys toisen onnettomuuteen ja
kuolemaan nähden.
Paikalle osui toinen vaimo, paluulla kirkosta; hän oli silkkiin puettu
ja kaulassa kaikki kultakoristeensa. Hänellekin kärsimätön vartija
toisti kertomuksensa, hänellekin hän näytti tuota kohtaa vedessä. Eukko
oli puhelias:
-- Minä sanon aina lapsilleni: älkää menkö merenrannalle, tai lyön
teidät kuoliaaksi. Kuka voi olla varma?
Hän muistutti toisia hukkumistapauksia; hän huomautti hukkunutta, jolla
ei ollut päätä, ja jonka aallot olivat ajelleet San Vitoon asti, missä
eräs lapsi oli löytänyt sen kallioiden välistä.
-- Tästä kallioiden komerosta. Lapsi tuli ja sanoi: siellä on kuollut.
Luulimme, että se laski leikkiä. Mutta menimme ja löysimme sen. Se oli
ilman päätä. Oikeusherrat tulivat. Hänet haudattiin kuoppaan; sitten,
yöllä hänet taas kaivettiin esille. Se oli vallan lihaton, pelkkiä
luita, mutta kengät olivat vielä jalassa. Tuomari sanoi: -- Katsokaa ne
ovat paremmat kuin minun kenkäni. -- Se todisti, että vainaja oli ollut
rikas mies. Ja hän oli ollut karjanmyyjä. He olivat tappaneet hänet,
olivat leikanneet hänen päänsä poikki ja heittäneet hänet Trontoon...
Kimakalla äänellä hän tähän tapaan jatkoi, aika ajoin vetäen takaisin
suuhun sylkeä.
-- Entä äiti? Milloin tulee äiti?
Äitiä mainittaessa, kaikki saapuvilla olevat naiset päästivät
säälinhuutoja.
-- Äiti! Nyt tulee äiti!
Ja kaikki kääntyivät ja luulivat näkevänsä hänet kaukana paahtavan
kuumalla rannalla. Yksi antoi hänestä tietojakin. Hänen nimensä oli
Riccangela. Hän oli leski, hänellä oli seitsemän lasta. Tämän hän
oli pannut palvelemaan talonpoikaistaloon, lampaita paimentamaan ja
leipäpalaa ansaitsemaan.
Eräs nainen sanoi ruumista katsellessaan:
-- Kuka tietää, kuinka suuri vaiva äidillä on ollut häntä
kasvattaessaan!
Toinen virkkoi:
-- Hän on kerjännytkin, saadakseen lapsilleen leipää.
Toinen kertoi, että tuo poloinen lapsi muutama kuukausi sitten oli
ollut hukkumaisillaan pihan lätäkköön, kouralliseen vettä.
Kaikki toistivat:
-- Se oli hänen kohtalonsa. Hänen oli määrä näin kuolla.
Ja odotus saattoi heidät levottomiksi, kärsimättömiksi.
-- Äiti! Nyt tulee äiti!
Giorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi:
-- Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä
näin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa!
Järkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija:
-- Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat
tulevat.
Läsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen.
Heidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita
kasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän
kallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat
ruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka
vastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta.
Äkkiä ääni kuulutti ylhäältä:
-- Tuossa hän on!
Toiset äänet seurasivat:
-- Äiti! Äiti!
Kaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat
tunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti
ruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat
tuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt
lähestyjän huudon.
Äiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli
yllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin
hietikolla, huutaen:
-- Poikani! Poikani!
Hän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa,
huutaen:
-- Poikani!
Yksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt
kaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien
kyyneleitään käden selällä.
Äiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä
kuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan
ääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa.
Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi
melkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi
peitteen yli.
Hän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta
työstä -- hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken
liikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla
huusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen:
-- Poikani! Poikani! Poikani!
Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti
nyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä
epätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan
itseään.
Ja sitten hän viritti laulun.
Hän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja
laski, kuin sydämentykytys.
Se oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa
ammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten
jäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka
vaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen
sävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa.
Hän lauloi laulamistaan:
-- Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka
kaunis olet!
Hän lauloi edelleen:
-- Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen
saattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut
kasvattanut!
Mutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet!
-- Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et
sinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle
keinot toimeentuloon.
Ja osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen
palvelukseensa, hän lisäsi:
-- Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana.
Äiti jatkoi:
-- Oi, poikani, kuka sinut lähetti, kuka sinut lähetti tänne hukkumaan?
Ja äkäinen vaimo:
-- Kukapa hänet olisi lähettänyt. Herra Jumala. Hän sanoi hänelle, mene
mereen ja kuole.
Kun Giorgio eräälle läsnäolijalle hiljaa vakuutti, että lapsen olisi
voinut pelastaa, jos apua olisi tullut ajoissa, ja että se oli hänet
tappanut, joka oli asettanut hänet seisomaan päälleen ja pitänyt kiinni
jaloista, hän huomasi äidin luovan häneen katseensa.
-- Tee sinä jotain, herra! -- hän anoi. -- Tee sinä jotain.
Hän rukoili:
-- Oi, Pyhä Neitsyt, tee ihme!
Kosketellen vainajan päätä hän toisti:
-- Poikani! Poikani! Poikani! Nouse! Käy!
Vastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua
tuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä
välinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven
varjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka
yrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen
puoleensa ja säestivät surulaulua valituksin.
Äiti lauloi:
-- Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun?
Kaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Ja
leipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä!
He ovat sinut hukuttaneet, poikani!
Silloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen
polvia myöten ja huusi:
-- Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste,
että hänen oli määrä näin kuolla.
Parilla loikkauksella hän palasi rannalle.
-- Katso! -- hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli
noutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. -- Katso!
Sekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei
kuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä
vaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli
koneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla
esiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet
vapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli.
-- Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani
kantaa kirkkoon! Poikani! Poikani!
Hän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi.
Hänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen
kuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi,
kun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa.
-- Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!
Hän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja
suuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän
poisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi
pelännyt, että se koskisi.
-- Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy!
Ripset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla
oli untuva, heleä kuin kulta.
-- Etkö minua kuule? Nouse! Käy!
Hän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän
katseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi:
-- Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä
povellani.
Hän otti punaisen vyön ja sanoi:
-- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.
Käyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi:
-- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.
Itse hän veti esiin vaatteet kuolleen pään alta. Hän nuuski takin
taskun ja löysi leipäpalan ja viikunan.
-- Näetkö? He olivat juuri antaneet hänelle ruokansa. He pitivät häntä
kuin neilikkaa korvan takana.
Äiti katseli pientä likaista ja repaleista paitaa, jolle kyyneleensä
valuivat ja sanoi:
-- Tahdon pukea tämän paidan hänen yllensä!
Jäntevä vaimo huusi eräälle kalliolla olevalle omaiselleen:
-- Tuo joutuin tänne Nufrillon uusi paita.
Uusi paita tuotiin. Kun äiti nosti pienen vainajan pystyyn, valui tältä
suusta vähän vettä, joka juoksi rintaa pitkin alas.
-- Oi, Pyhä Ihme-Neitsyt, tee tässä ihme! -- hän rukoili, silmät
hartaina taivasta kohti.
Sitten hän taas laski lemmikkinsä alas. Hän otti vanhan paidan,
punaisen vyön, hatun; hän kääri kaikki myttyyn ja sanoi:
-- Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä
tahdon kuollakin.
Hän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän
laski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa.
Molemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan
taivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa
laulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa.
-- Nouse, Riccangela! Nouse! -- Kehoittivat naiset yltympäri.
Hän ei heitä kuullut.
-- Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun
poikani, paljailla kivillä!
-- Nouse, Riccangela! Tule!
Äiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan
pieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla
huusi:
-- Poikani! Poikani! Poikani!
Sitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin.
Ja naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he
pakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan.
Vähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat
lohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen
herroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän
aurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi.
Vuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan.
Ääretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä
vitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut.
Kalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti
ruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa
vanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu
tuntui loppumattomalta.