Palatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen.
Elenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta
tultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä
valkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän.
Kyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien
Giorgion paluuta.
Häntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä,
ajatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja
vaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä.
-- En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä
kylvet -- hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa,
muuttamatonta päätöstä. -- En tahdo. Ymmärrätkö?
He viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella,
katsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin
kuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja
korvissa kaikui äidin surulaulu. -- Jatkoikohan äiti yhä valitustaan
kalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon
seuraan? -- Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon
aamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä
oli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi
itseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella
liitelevän kohtalon surullisuuden. -- Oliko hän enää koskaan
kuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä
tuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa
piirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon
välkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän
enää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi
kaikista muista? -- Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon
kyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen
kautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli
kuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä
lohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä;
kun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon
entisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän
jäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera,
jolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin
väsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: --
Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat
mieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa,
hänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa,
Cristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi,
jolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille
person tädin aavekasvot... Ja äidin väsyneet silmät toistivat: -- Kenen
vuoksi sinä minut hylkäät?
Hän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui
raukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas
otsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä,
tarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja
vähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen
äkkiä olisi auennut ja vironnut esiin.
Polulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista
kuusipuusta tehtyä ruumisarkkua.
Myöhään illalla ilmestyivät oikeusistuimen jäsenet rannalle. Pieni
vainaja nostettiin ylös kiviltä, kannettiin ylös kunnaalle ja katosi.
Erakkomajalle asti tunki äänekästä huutoa. Sitten hiljeni kaikki. Syvä
rauha kohosi merestä ja hallitsi ympäristöä.
Niin hiljainen oli meri, niin tyyni ilma, että kaikki elo näytti
melkein lakanneelta. Kaikkialle oli levinnyt tasainen puhdas sini.
Ippolita oli taas tullut sisälle ja laskeutunut vuoteelle. Giorgio
oli jäänyt istumaan parvekkeelle. Molemmat kärsivät, eivätkä voineet
toisilleen virkkaa kärsimystään. Aika vieri edelleen.
-- Kutsuitko minua? -- kysyi Giorgio, joka luuli kuulleensa nimeään
mainittavan.
-- En -- vastasi Ippolita.
-- Mitä sinä teet? Tahdotko nukkua?
Ippolita ei vastannut.
Puoleksi sulkeutunein silmin Giorgio taas kallistui tuolin
selkänojaan. Hänen ajatuksensa viipyivät yhä vielä kotivuorilla.
Tässä äänettömyydessä hän tunsi tuon yksinäisen, aution puutarhan
hiljaisuuden; siellä korkeat, suorat sypressit kohosivat
liikkumattomina ja pyhinä kuin kirkon vahakynttilät; hyljättyjen
huoneiden ikkunoista, jotka pyhäinjäännösten tavoin olivat pysyneet
koskemattomina, huokui harras muistojen henkäys.
Ja hänen eteensä ilmaantui tuon lempeän ja mietiskelevän miehen varjo,
miehekäs surumielisyys noissa kasvoissa, joihin tummasta tukasta
keskelle otsaa valuva valkea kihara loi omituisen ilmeen.
-- Miksi -- näin hän puhutteli Demetriota -- miksi en noudattanut sinun
viittaustasi viime kerralla, astuessasi huoneisiisi, missä henkesi
vielä elää? Miksi piti minun vielä kerta koetella elämää ja sinun
silmissäsi peittää itseni häpeällä? Miten olen niin voinut eksyä, että
olen etsinyt varmuutta toisen sielun omistamisesta, kun jo omistin
sinun sielusi, kun sinä elit minussa?
Ruumiillisen kuoleman jälkeen Demetrion sielu oli ollenkaan
heikkenemättä säilynyt jälkeen elävässä, jopa se oli kehittynyt
korkeammalle ja saavuttanut voimakkuutensa ylimmän määrän. Kaikki
mitä Giorgiossa kosketuksissa muihin ihmisiin oli haihtunut; kaikki
hänen tekonsa, liikkeensä ja lausuntonsa aikojen kuluessa, kaikki
hänen sielunsa eri ilmaukset, jotka kanssakäymisessä toivat esiin
hänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka
eroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa
olivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen
elämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka
kiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin
synnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän
mysterion. _Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus_...
Tuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin.
Tuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli
kuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen.
Ja Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon,
astui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut
traagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän
käskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä.
Millä tavoin oli hän sitä viettävä?
Äkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän
kavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen.
-- Mikä sinun on?
Istuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja
silmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret,
surulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti
käsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja
suudelmilla.
-- Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? -- Kysyi Giorgio hämmästyneenä,
levottomana.
-- Ei mikään, ei mikään...
-- Miksi itket?
-- Olen nähnyt unta...
-- Mistä näit unta? Sano se minulle!
Hän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen.
Giorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän
tahtoi katsoa häntä silmiin.
-- Sano! Sano! Mistä näit unta?
-- En mistään. -- Se oli paha uni...
-- Mikä uni?
Ippolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi
ristiriitaisuus uteliaisuuden mukana.
-- Mutta sano toki!
Uudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi:
-- Näin unta, että... että nostin tuolla alhaalla liinaa... ja että
näin sinut...
Hän tukahutti sanansa suudelmilla.