Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä
pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut:
-- Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten
minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet.
Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin
ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni
keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan?
Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani
häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin
kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin
perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. -- Hän viipyi tässä
ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa
tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili
lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.
Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi,
kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä,
jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa
jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä
tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä
rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana.
Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.
-- Rohkeutta! -- hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. -- Et voi oppia
mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.
Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka
kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti
hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen
jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi
siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle
tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut
vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä
mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti
hänen intoansa.
-- Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa
siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella
pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit
levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia... Tahdotko?
Rohkeutta!
Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli,
häälyi pelon ja halun välillä.
-- Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?
-- Silloin minä sinua autan?
-- Ja jos eivät sinun voimasi riitä?
-- Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?
Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman
vesipisaran tippua huulilleen.
-- Kuinka se on karvasta! -- hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän
voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.
-- No niin! Olen valmis.
Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun
oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot.
Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin
hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui
kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän
vettä suuhun.
-- Auta, Giorgio! Auta!
Vaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka
heti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan
hänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa
lopun edessään.
-- Älä pidä minusta kiinni noin! -- hän huusi. Hellitä, jätä toinen
käsivarteni vapaaksi!
Ja raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen
hän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni
luodon laidasta.
-- Pidä kiinni minusta! -- hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa
häntä ylös.
Kun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset
voimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli
laskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin.
Hän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka
suututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän
niin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin
vääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi
vihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla
piili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen,
että oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen
kadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja
sitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin
ääressä, jonka meri olisi rannalle luonut.
Ihmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä
valtaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt.
-- Mitä minun nyt pitää tehdä? -- hän kysyi -- taaskin palatakseni
rannalle?
-- Sinun täytyy yrittää toistamiseen -- hän vastasi hieman ivallisesti.
-- Ei, ei, en koskaan!
-- No, miten sitten?
-- Minä jään tänne.
-- Hyvä. Jää hyvästi.
Ja Giorgio teki liikkeen, kuin olisi aikonut syöksyä mereen.
-- Hyvästi. Minä huudan. Joku kyllä tulee minua vapauttamaan.
Itkusta hän siirtyi nauruun, silmät täynnä kyyneliä.
-- Mitä sinulla on tuossa käsivarressasi? -- hän lisäsi.
-- Sinun kyntesi jäljet.
Ja hän näytti hänelle veriset naarmut.
-- Kirvelevätkö ne?
Hän kävi pehmeäksi ja silitti niitä hellästi.
-- Mutta koko juttu on sinun syysi -- hän virkkoi. Sinä suorastaan
pakoitit. Minä en tahtonut...
Sitten hymyillen:
-- Oliko se juoni, päästäksesi minusta irti?
Ja vavahtaen koko ruumiiltaan:
-- Mikä ruma kuolema! Mikä karvas vesi!
Hän ravisti päätään ja tunsi kuinka vesi valui korvista, haaleana kuin
veri.
Luoto oli kuuma auringonpaahteessa, ruskea ja uurteinen kuin jonkun
eläimen selkä; ja syvyydessä vilisi lukemattomia eläviä olentoja. Näki
tyvenessä vedessä vihreiden kasvien keinuvan, pehmeinä kuin hajalla
olevat hiukset. Jonkunmoinen hidas houkutus lähti tästä yksinäisestä
kalliosta, joka imi itseensä taivaan lämpöä ja jakeli sitä lähistönsä
olennoille.
Ikäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui
selälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa,
kuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen,
joka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden
vaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot
elpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä
hietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis,
uhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. -- Oi
yksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin
tai saavuttamattomiin naisiin! -- Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken
unhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä
yhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi
ilmestysmuodoksi.
-- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Ippolita, häntä koskettaen. --
Tahdotko jäädä tänne?
Hän nousi. Hän vastasi:
-- Lähtekäämme.
Vihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet
surmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi
kummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat
verkkojaan.
-- Lähtekäämme -- hän toisti hymyillen. -- Rohkeutta.
-- Ei, ei. Ei koskaan enään!
-- Jäämme siis tänne.
-- Ei. Huuda laiturilla oleville miehille.
-- Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti.
-- No hyvä, siis minä itse kutsun heitä.
-- Mutta jos et pelkää etkä takerru minuun kuin äsken, jaksan kyllä
kantaa sinut.
-- Ei, ei, tahdon kulkea maihin lautalla.
Hän oli niin itsepintainen, että Giorgio myöntyi. Hän nousi seisomaan
luodolle, asetti kätensä toitotustorveksi ja huusi yhtä Turchinon
pojista:
-- Daniele! Daniele!
Hänen jatkettuaan huutojaan, hellitti yksi kalastajista verkkovivun,
kulki sillan yli, astui alas kalliolta ja juoksi rantaa pitkin.
-- Daniele, souda tänne kaislalautalla!
Mies kuuli, käänsi askeleensa auringonpaahteessa rannalla kuivavia
kaislalauttoja kohti, jotka odottivat mustekalojen pyynti-aikaa. Hän
työnsi yhden niistä vesille, hypähti siihen, ja pitkällä tangolla hän
lykkäsi sitä ulkoluotoa kohti.